Kuka on Ronja?

Olen 15-vuotias (31.7. alkaen 16-vuotias) tuusulalainen nuori. Pidän mielettömän paljon kirjoista ja teatterista. Harrastan yleisen häröilyn lisäksi kirjoittamista, lukemista, aikidoa, taikatemppuja, viittomakieltä, larppaamista, kitaransoittoa, piirtämistä ja kaikenlaista käsillä näpertämistä. en ole varma, tuliko tässä kaikkia lueteltua. Yleensä unohdan osan harrastuksistani niitä kysyttäessä.

Vaikka on kesäloma, olen jo nyt ihan täpinöissäni (rusinoina) koulun alusta. Siihen on vielä kaksi kuukautta aikaa, mutta minun tapauksessani tämä aika menee suurelta osin lukion aloittamisen vaatimiin järjestelyihin. Kirjatilaukset (osittain jo tehty), avustajahaastattelut, liikkumistaidon tunnit (=uusien paikkojen opettelu, julkisilla liikkuminen) ja muutenkin sopeutuminen siihen ajatukseen, että olen oikeasti lukiolainen, opiskelija, ja kaiken kukkuraksi Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

Yleisellä mittapuulla minusta ja tekemisistäni tekee erikoisen, erilaisen se, että olen sokea. Sairastan perinnöllistä silmäsairautta, joka on hyvin harvinainen ja jonka nimeäkään en tiedä. Sama sairaus on isoveljelläni, jolla se ei ole edennyt vielä niin pitkälle kuin minulla. Muita tällaisia tapauksia en tiedä meidän lisäksi Suomessa olevan. Tämä silmäsairaus on käytännössä verkkokalvon ja lasiaisen rappeuma. Sen lisäksi silmistäni löytyy harmaakaihia, joka on toisesta silmästä leikattukin, ja krooninen verkkokalvoirtauma.

Olen elämäni aikana kokenut kaikenlaista näkemisen kanssa. Esimerkiksi kaiken vihertävänä näkeminen on oikeastaan aika mielenkiintoista. Ikinä en ole kunnolla nähnyt, parhaimmillani näin puolentoista metrin päästä, kuinka monta sormea on pystyssä. Pienenä näin lukea aikakauslehtiä jotakuinkin nenä kiinni lehdessä, mutta noin kymmenen vanhana lelukirjan kuvienkin kunnolla erottaminen oli vaikeaa. kun normaalisti näkevillä ihmisillä visus (näön tarkkuus) on yleensä jotakuinkin 1-2, minulla se oli 0,04. Visukseni mukaan olin jo pienenä sokko, mutta heikkonäköisenä itseäni aina pidin; näinhän lukeakin. Ei koulukirjojen lukeminen koskaan mitään nannaa ollut, kun se oli niin hidasta. Inhosin aina ala-asteella ääneen lukemista. Mutta viidennen luokan puolivälissä, 11-vuotiaana, näköni meni lopullisesti ja sen jälkeen se on huonontunut vähitellen lisää. Nykyään kirkkaalla auringonpaisteella aurinko saattaa häikäistä, jos hyvä tuuri käy. jännää kuitenkin on, että aurinkoisina päivinä silmiäni ja päätä särkee ja aurinkolasien pitäminen helpottaa, vaikken mielestäni edes näe koko valoa.

Oikeasti en anna sokeuteni häiritä juurikaan tekemisiäni. Minulla on lähinnä periaate: "Näkövamma ei ole este eikä hidaste, vaan rikaste!" Suurilta osin tämä pitää täysin paikkaansa. Ei näkemättömyys juuri mitään estä. Paitsi ehkä sen, ettei minusta voi tulla autonkuljettajaa, konnaria, poliisia, veturinkuljettajaa, lentokapteenia, en pääse armeijaan enkä voi oikein olla maskeeraaja. muuten minä kyllä ajattelen yleensä kaikesta, että miksen voisi tehdä näin, kun näkevätkin tekevät. Ja ainakaan minä en luovu asioista, joita tein itse nähdessäni, kuten rullaluistelu, piirtäminen, laskettelu, käsin kirjoittaminen ja lautapelit.

Karu tosiasia kyllä on, että näkemättä menee moniin asioihin enemmän aikaa kuin näkeviltä. Näkövamma on siis joissain asioissa hidaste mutta asiat sujuvat kyllä hyvin, kun sitä ei ajattele.

Tässä blogissa aion keskittyä näkövammaisena opiskeluun, harrastuksiini ja kaikkeen, mikä liittyy sokkona elämiseen. Jotain juttua saattaa joskus tulla sokkona taiteen kokemisesta ja tekemisestä.