Uusia vekottimia - liikkumistaidon tunti osa 2

Nyt on oltu ihan pääkaupungissa opettelemassa ratikoita – pelottavaa touhua.

Oikeastaan ratikat, raitiovaunut, sporat – mitkä lie – eivät edes olleet järin pelottavia tai vaikeita. Ainoa hankaluus on se, mistä tietää jäädä pois. Onneksi voi aina pyytää kuljettajaa jättämään tai kysyä kanssamatkustajilta, missä pysäkillä ollaan menossa.

Ratikoissa ehkä ainakin aluksi on vaikeaa se, että liikenteessä on niin uusia kuin vanhoja ratikoita, jotka eroavat toisistaan hiukan. Tänään pääsinkin jo testaamaan molempia, mutta silti tässä on vielä pitkä matka siihen, että minusta tulee kunnollinen ratikan käyttäjä.

”Pelottavin” osuus koulureitissäni on ehkä ennemminkin jo pelkkä kaupungissa liikkuminen. Meillä on erotettu kävely- ja autotiet suurimmaksi osaksi ihan nurmikkoalueella ja ojalla. Tuollaiset kadut ovat omituisia juttuja. Miettikää nyt vielä, minun pitää ylittää tie, jossa on kolme kaistaa yhteen suuntaan! Aivan järkyttävää. Tuusulassa tuollaisissa paikoissa on yleensä alikulku…

Helsingissä liikkuessa minulle tuli mieleen se Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri -satu, jossa Maalaishiiri menee käymään kaupungissa. Oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni maalaiseksi. Ei ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi kysyä autosta noustessani, saanko avata oven. En ole ajatellut sellaista mahdollisuutta, että siinä voisi olla esimerkiksi liikennemerkki tai jalankulkija, pyöräilijä yms. Ei Tuusulassa voi juurikaan jättää autoa sellaiseen paikkaan. Toiset autot voivat olla lähellä, mutta niistä minulle yleensä huomautetaan ajoissa.

Tänään pääsimme kuitenkin jo käymään ihan Kallion lukion sisätiloissa. Siellä oli käytävillä jonkin verran tavaraa ja osa tiloista oli suljettuja remontin takia, mutta jonkinlaisen yleiskuvan koulusta sain. Kätevää on, että jokainen kerros on identtinen keskenään. Kyllä minä sen koulurakennuksen vielä opin. Ja Pengerkadulla oleva toinen koulun yksikkö oli ainakin helpossa paikassa, sinne emme vielä sisään päässeet.

On oikeastaan rasittavaa, että sokkona minun on opeteltava joitain asioita ihan erikseen, vaikka näkeville ne ovat ihan itsestään selviä. Minua helpottaa se, että olen joskus nähnyt. Jos olisin näkevänä kulkenut enemmän ratikalla, nekin olisivat varmasti helpompia. Mutta kun en ole kulkenut, täytyy minun opetella ulkoa, mistä löydän ratikasta maksupaikan, mistä kortinlukijan, mistä tankoja, joista pitää kiinni jne. Tällainen ulkoa opettelun asia on myös pankkiautomaatti. Minä en ole ikinä käyttänyt pankkiautomaattia. Tai jos tarkkoja ollaan, kahdesti Norjassa avustajani kanssa, mutta Suomessa en ole koskaan edes kokeillut, enkä ainakaan itsenäisesti. Minun on siis jossain vaiheessa opeteltava senkin kapineen käyttö.

Vaikka liikkumistaidonohjaajani on alansa rautainen ammattilainen, minä opetin hänelle tänään uuden jutun. Vessan ovissa kun on se lukko, josta näkee, onko vessa varattu vai ei, sen pystyy katsomaan myös sokkona. Silloin, kun kolossa on valkoista, kokeilemalla huomaa kolon olevan syvempi kuin silloin, kun värinä on punainen. Tämän käytännössä toimiminen on vaikeampaa, koska ei ole sitä vertailukohtaa, mutta periaatteessa sen pystyy katsomaan siis näinkin, rynkyttämättä oven kahvaa. Kuulemma kukaan aikaisemmista liikkumistaidonohjaajani asiakkaista ei ole kertonut tällaista huomiota.