maanantaina, toukokuuta 24, 2010

Auringonlaskua ja nostalgiaa

viime viikolla istuin yhtenä niistä ihanan kauniista ja lämpimistä illoista parvekkeella syömässä jäätelöä ja lukemassa jotain koulujuttua. Ilma oli lämmin ja tyyni, linnut lauloivat ja liikenteen meteli Kehä I:llä vaimeni hetki hetkeltä. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen olo, että taivaalla olisi oikein kaunis auringonlasku.

siinä minä sitten istuin, mango-banaanijäätelöä mutustellen ja fiilistelin leppoisaa kesäiltaa ja kaunista auringonlaskua. Myöhemmin tajusin, etten oikeasti edes tiennyt, oliko aurinko laskenut jo ajat sitten. Minulle riitti tunne kauniista ja punertavasta taivaasta, jotta pystyin nauttimaan siitä.

Loppuviikosta ostin Fazerin eukalyptus-pastilleja. Seisoin kaupassa karkkihyllyn vieressä pastillirasia kädessäni, tuijotin rasiaa ja nostalgisoin. Siitä oli älyttömän monta vuotta, kun olin syönyt niitä aiemmin. Silti muistin rasian kuvan niin elävästi, että näin sen sieluni silmin ja saatoin tuntea lapsuuteni kolkuttelevan takaraivossa: näitä minä söin pienenäkin.

Varmistin kaveriltani, että rasia oli varmasti punainen ja että siinä varmasti oli edelleen ne valkoiset säteinä ylöspäin aukeavat viivat, kuten muistinkin. Olisi ollut niin noloa nostalgisoida rasiaa, joka olisi ollutkin erinäköinen.

Ehkä on outoa nauttia auringonlaskusta, jota ei näe, tai nostalgisoida pastillirasia kourassa, joka tuntuu samanlaiselta kuin vaikka Mynthon-rasia. Minulle ne kuitenkin olivat hienoja hetkiä.

"Vain sydämmelllään voi nähdä."

torstaina, toukokuuta 20, 2010

Erilaisia esiintymisiä

Viime lauantaina minulla oli kitaramatinea, jonka jälkeen jäin pohtimaan musiikin esittämistä oikein hartaasti. Yritin ottaa soittaessani huomioon myös yleisön, ikään kuin pitää kontaktin yleisöön. Siinä vaiheessa huomasin vain tekeväni virheitä. Tiesin, että jos olisin keskittynyt vain musiikkiin, enkä yleisöön, olisin varmasti soittanut paremmin.

Olen täysin tietoinen siitä, että esimerkiksi teatterin lavalla näytellessä - tai vaikka taikuutta esittäessä - täytyy ihan oikeasti olla kontakti yleisöön ja ottaa yleisö huomioon tekemisissään, mutta klassisen musiikin kohdalla en olekaan asiasta niin varma. Ainakin uskon, että musiikki välittyy yleisölle ihan yhtä hyvin, vaikka esittäjä soittaessaan keskittyisikin vain soittamiseen. Eriasia tietysti on soittamisen jälkeen, yleisön kiitokset pitää osata ottaa vastaan ja silloin kontakti yleisöön on oltava kunnossa.

Esiintymisen ja yleisökontaktin kannalta on aika eri asia soittaa klassista musiikkia kuin jotain bändin kanssa soitettavaa musiikkia, jossa on lavashow't ja kaikki. Bändin kanssa on keskityttävä oman soiton lisäksi bändin yhteiseen soittoon ja osattava ottaa myös se yleisö huomiooon.

Minulla oli aika monta vuotta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen yleisölle soittanut, ja siksi ajatus yleisökontaktista lähes hätkähdytti. Ennen soittoani ajattelin näyttelemisestä ja taikuudesta totutulla tavalla, että minun on käytävä soittaessakin ikään kuin dialogia kuulijoideni kanssa. Vasta matineani jälkeen bussimatkalla tajusin, että soittaessa dialogin välineeksi riittääkin pelkkä musiikki, eikä minun siinä vaiheessa tarvitse sen kummemmin yleisöä huomioda, parempikin, etten hirveästi huomioi. Nyt soittaessani kiinnitin huomiota yleisön yskähdyksiin, liikehdintään ja kaikkeen hyvinkin epäolennaiseen. Se kuului soitossa - ainakin omasta mielestäni. Tiedän nimittäin osaavani soittaa ne kappaleet paremmin kuin soitin ne matineassa.

Tänään esitin koulussamme taikuutta, eikä yleisökontaktin kanssa ollut ongelmia. Se tuntuu nykyään tulevan - ainakin välillä - miltei luonnostaan. Silti on kovin valaisevaa tajuta, kuinka erilaista esiintyminen voi olla sen lajista riippuen. Ehkä seuraavalla kerralla yleisölle soittaessa (musiikkiopiston pääsykokeissa ensi tiistaina) tajuan olla keskittymättä yleisööni soiton aikana.

Kaikesta yleisökontaktiproblematiikasta huolimatta nautin esiintymisestä. Ehkä se on aika itsestäänselvää, kuinka muuten olisinkaan päätynyt niin monen esittävän taiteen harrastajaksi. Vaikka nautin siitä, en koe olevani tyyppiä, joka pyrkii aina ja kaikkialla yleisön eteen. Tiedän myös sen, etten ole kovinkaan hyvä ottamaan kiitoksia vastaan. Kumartaminen tuntuu minusta aina yhtä hölmltä, erityisesti kitara (tai viulu) kädessä. Olen siinä kohtaa sellainen ihmeen puupökkelö, varmasti myös näytän siltä. Pitänee tästälähin alkaa niiailla.

*******

Tämän päivän taikuusesitykseni meni melkoisen hyvin, olen jopa itse tyytyväinen siihen ja se onkin jo aika paljon. Sain heti alussa aploodit yleisöltäni, mikä oli hieman hämmentävää. "Kiva, että te taputatte mulle jo ennen kuin mä olen edes sanonut mitään. Tämä taiskin sitten olla tässä, kiitos." Siinä vaiheessa sain jo toiset aploodini ja "enkore"-huudot, luonnollisesti.

Stressasin ja jännitin aamunavaustani muutaman päivän todella paljon. Eilen yritin ehdotella kaverilleni, jos en tulisikaan paikalle ja homman taikuus olisi siinä, että siellä on näkymätön esiintyjä. Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin kunnolla esiintyä ja naureskella jännitykselleni. "Jos mä näkisin, niin mun kädet ei tärisisi näin paljon - ei kun siis..."

Pidän meidän koulun lämpimästä ja hyväksyvästä ilmapiiristä. Sitäpaitsi olen oppinut lukioaikanani kunnolla, että mokaaminen on kivaa ja että se on lahja. Mokasin nimittäin kyllä esitykseni aikana, mutta se onkin yksi osasyy siihen, miten tyytyväinen voin noin 10 minuutin setistäni olla. Selviydyin mokasta jopa omasta mielestäni tyylikkäästi, eikä se jäänyt harmittamaan jälkikäteen yhtään. "Mä kuvittelin, että se kuului juttuun, että sä mukamas mokaat", niinpä, niinpä. Minähän selviydyin siitä tyylillä. Nyt ainakin tiedän, mitä kohtaa tulevassa juniortaikureiden sm-kisasetissäni minun täytyy erityisesti harjoitella.

Tänään osaan olla tyytyväinen itseeni.

maanantaina, toukokuuta 17, 2010

Tulevaisuus, tulevaisuus

Minulla on tällä hetkellä koulussa menossa historian kurssi, jolla käsittelemme muita kuin eurooppalaisia kulttuureita ja näiden kulttuureiden historiaa. Yhtenä osa-alueena on ollut Afrikka. Muu ryhmä kävi katsomassa Aavikon kukka -elokuvan, minä luin saman tarinan kirjana. tänään meillä oli Helsingin yliopistosta historian dosentti luennoimassa Afrikasta.

Tämän kaiken afrikkalaisuuden keskellä - olen myös lukenut erään valokuvaajan blogia, joka on tällä hetkellä kuvausmatkalla Ugandassa - mieleeni on palannut jo monien vuosien takaa haave mennä Afrikkaan. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa halusin ihan tosissani muuttaa vielä joskus Afrikkaan (toisena vaihtoehtona oli Grönlanti). Nyt minusta tuntuu, että haluan sitä edelleen. Afrikkaan tutustuminen on vain vahvistanut tätä vuosien takaista unelmaani.

Kun olin pieni, äiti oli aivan varma, että minusta tulee opettaja. Minä en ole koskaan ollut asiasta yhtään varma, oikeastaan olen vastustanut ajatusta suuresti. Mutta olen myös ollut sitä mieltä, että minusta voisi tulla opettaja - Afrikassa. Voisin perustaa Afrikkaan näkövammaisten koulun, erityisesti näkövammaisten tyttöjen koulun. Voisin näin enempiä aiheesta tietämättä arvella, ettei sokeiden tyttöjen asema Afrikassa ole välttämättä mikään kaikkein paras. Sen tiedän, että sieltä niitä näkövammaisia kuitenkin löytyy.

En osaa määritellä, mikä minua Afrikkalaisessa kulttuurissa oikein kiehtoo.Silti voisin väittää, että saattaisin tuntea sen aika helposti omakseni. Ehkä minua kiehtoo Afrikassa - ja Gönlannissa - olosuhteiden karuus: se, että ollaan luonnon armoilla, vaikka tehtäisiin mitä; ruoka ei kävele kotiin lähikaupasta, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain... Olosuhteiden lisäksi minua kiehtoo luonnollisesti afrikkalaisten kulttuuri, kuten musiikki, sukulaissuhteet ja klaanit sekä perinteiset luonnonuskot.

Jos en muuta tulevaisuudessa Afrikkaan (haluaisin edes käydä siellä tekemässä jotain parin vuoden hyväntekeväisysprojektia), muutan ainakin maalle. Kaupungissa kerrostaloasuminen ei ole minua varten. Tarvitsen tilaa itselleni ja ajatuksille, ehkä eniten harrastuksilleni.

Haluaisin muuttaa johonkin vanhaan maataloon. Voisin kunnostaa ladosta tai navetasta - tai jostain muusta piharakennuksesta - ainakin osan askartelutilakseni. Tarvitsisin nimittäin paikan, jossa voisin piirtää, maalata, tehdä rottinkitöitä, askarteluja... Kaikkea sellaista, jonka tekeminen on helpompaa, jos sitä varten on oma tilansa; ettei aina tarvitse purkaa kaikkea pois ja kun seuraavana päivänä jatkaa, levittää taas; että voisi vaan mennä sinne keskeneräisen työn luokse ja jatkaa siitä, mihin on jäänyt, ilman sen kummempia raivausoperaatioita.

Askartelutilassani ei tarvitsisi olla juuri muuta kuin pöytätilaa ja lämmin vesi, sillä rottingit tarvitsevat lämmintä vettä. Sähköjäkään en välttämättä tarvitsisi, onnistuuhan minulta pimeässä työskenteleminen aivan yhtä hyvin kuin valolisassakin. Tai oikeastaan, mikäli sijoittaisin ompelukoneeni samaan tilaan, tarvitsisin myös sähköt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole ihan niin välttämättömyys.

Suureen maatalooni haluaisin perustaa myös ammatillisen perhekodin. Haluan nimittäin tulevaisuudessa - tästä olen aivan varma - ryhtyä sijaisvanhemmaksi ja vähän epäilen, ettei minulle sokeuden takia sitä asemaa myönnettäisi. siksi minun pitäisi opiskella jotain sosiaalialaa niin, että voisin perustaa ammatillisen perhekodin, johon voisi ottaa (näkeviä) työntekijöitä. Uskon, että silloin sijaisvanhemmuuttani ei enää estettäisi.

Tulevaisuudenhaaveni ehkä voivat kuulostaa hieman utopistisilta ja naiiveilta, mutta olen niistä kuitenkin ihan tosissani. Tahdon ainakin auttaa muita ihmisiä, kotimaassa tai Afrikassa.

*******

Viiden päivän pohtmisen jälkeen päädyin lukion pidentämiseen puolella vuodella. Nyt voin kirjoittaa aivan kaikki haluamani reaalit - psykologian, historian, yhteiskuntaopin ja filosofian - ja ehdin hyvin käydä englanninkursseja uudestaan. Kaupanpäälliseksi saan myös melkein välivuoden, jonka aikana voin tehdä kaikkea sitä, mitä en opiskelun takia ehdi tekemään niin paljon, kuin haluan. siis esimerkiksi käsitöitä, kirjoittamista, lukemista, musiikkia... No, siis kaikkea. Ja okei - kuten kaverini minua ystävällisesti muistutti - saan myös kevään aikaa lukea pääsykokeisiin (ei niillä nyt niin väliä).

Tämä päätös helpottaa minua suuresti. Saatoin nyt jättää englanninkurssini kesken, sillä kirjoitan sen englannin sitten viimeisenä syksynä ja jos nyt kävisin tämän kurssin, tulisi minulle aika pitkä tauko englannin opiskelusta. Olen myös aika helpottunut englannin pudottamisesta tältä keväältä, sillä olen muutamien viimeviikkojen aikana ahdistunut ja stressaantunut englannin takia niin paljon, että olen melko varma, etten olisi edes päässyt tuosta kurssista läpi. Englanninopettaja oli myös sitä mieltä, että päätös lukion pitkittämisestä ja kurssin siirtämisestä myöhempään oli hyvä.

Yritän vielä vähän voittaa itseni siitä ajatuksesta, että kolmen ja puolen vuoden lukio-opiskelu olisi luovuttamista. Jos olisin alunperin päättänyt käydä lukiota pidempään, ei se olisi luovuttamista, mutta nyt se on. Toisaalta sekin olisi ollut aika luovuttamista, jos olisin päättänyt käydä sen kolme vuotta ja jättää kirjoittamatta aine, jonka oikeasti haluan kirjoittaa. Tämä on ehkä vähän pienmpi luovutus, sillä saan sentään nyt kirjoittaa myös filosofian.

keskiviikkona, toukokuuta 12, 2010

Viimeisten viikkojen kouluahdinkoa ja muita kuulumisia

Olen näemmä taas pitänyt hieman pidempää taukoa tänne kirjoittamisen kanssa. Yritin kovasti tehdä töitä päästäkseni englannin vitoskurssin uusintakokeesta läpi ja siihen opiskeluun meni aikaa. Valitettavasti yritys ei tuottanut tulosta, vaikka käytinkin opiskeluun hyppytuntien lisäksi aikaa myös yöunilta ja tein oppimiseni eteen enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin. Kokeen arvosana pysyi edelleen liian alhaisena, eikä sitä enää voi siitä korottaa käymättä kurssia uudestaan.

Englanninkurssini ovat nyt aiheuttaneet minulle viime aikoina suurta ahdistusta ja tuskaa. Olen onnistunut läpäisemään tähän mennessä käymistäni viidestä kurssista vain kaksi, mikä käytännössä merkitsee liian montaa hylättyä kurssia. Minulla saisi olla kaksi nelosta, nyt niitä on kolme. Olisin kovin mielelläni halunnut kirjoittaa englannin syksyllä, mutta se ei nyt oikein onnistu. Kesälukioissa tarjotaan lähinnä vain englannin abikursseja (tai sitten "kertaa peruskoulun englantia" -kursseja). Parissa kesälukiossa olisi ollut kaipaamiani kursseja, mutta ne ovatkin sitten kaikki silloin, kun olen töissä ja vielä maksavat maltaita. Minun on siis siirrettävä englannin kirjoittaminen keväälle, jotta voin käydä syksyllä kursseja uudestaan, ja jätettävä kirjoituksista yhteiskuntaoppi tai psykologia pois. Tai sitten voisin olla vielä puoli vuotta pidempään lukiossa, mitä en haluaisi tehdä. En tosin haluaisi olla kirjoittamatta yhteiskuntaoppia tai psykologiaa, mutta näemmä on pakko tehdä jotain kompromisseja, jotta saan lukioni suoritettua, kun kerta olen näin huono. Onneksi sentään kirjoitan C-englannin.

Nyt minulla on englannin kutoskurssi, jota opettajamme pitää vaikeimpana pakollisena kurssina. Siitä olisi nyt ihan tosissaan pakko päästä läpi - etenkin kun tarkalleen sääntöjen mukaan en edes saisi olla sillä kurssilla, kun kerta etenemiseste on. Mikäli yhtään todennäköisyyslaskentaa hallitsen, minulla ei ole kovin suurta todennäköisyyttä läpäistä tätä kurssia, kun jo kaksi edellistä ovat hylättyjä. Opettajani kielsi kuitenkaan luovuttamasta. Vaikea on olla luovuttamatta, kun tähänkään mennessä tehty työ ei ole oikein tuottanut tulosta.

Minua ei tilanteessani lohduta pätkääkään, kun jotkut sanovat: "Englannin pitäisi olla ihan idioottihelppoa, sitä kun kuulee joka paikassa." Näin sanoi esimerkiksi ryhmänohjaajani ja aika moni muu. En myöskään ole kokenut apua niistä auttaviksi tarkoitetuista neuvoista, jotka kehottavat minua katsomaan englanninkielisiä ohjelmia, lukemaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia englanniksi. kyllä minä - totisesti - tiedän kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot englannin opiskeluun ja niitä kaikkia olen kokeillut enemmän tai vähemmän. Ei kuitenkaan hirveästi motivoi katsoa montaa jaksoa englanniksi, jos ei tajua sisällöstä mitään. Se tuntuu täysin samalta, kuin katsoisi ohjelmia mandariinikiinaksi. Okei, saatan minä tajuta sanan sieltä, toisen täältä, mutta niin vähän, että edes puheenaihetta on vaikea ymmärtää. Kuulunmmärtämiskokeissa kysymykset helpottavat tajuamista ja tuurilla ne laivatkin seilaa.

Monet ovat ihmetelleetsitä, miten voin olla niin huono englannissa, kun ei minulla yleisesti ole oppimisessa tai ymmärtämisessä mitään vaikeuksia. Juu, sitä olen minäkin ihmetellyt, enkä ole oikein tullut mihinkäään muuhun tulokseen kuin siihen, että minä vain yksinkertaisesti olen huono. Lupasin opettajalleni, etten luouta (ah, se olisi niin helppoa) ja tsemppaan tämän kurssin loppuun, jotta jotenkin saisin sen suoritettua.

Muut kouluaineet sujuvatkin sitten ilman mitään ongelmia. Matikassakin olen kärryillä, vaikka olen jättänyt pari tuntia väliin ja parilla tunnilla vähän torkahdellut, mutta ne asiat ovat silti loksahdelleet aika helposti paikoilleen. Integroiminen on ihan hauskaa.

*******

Minun on pitänyt kuvauttaa olkalaukkuni monta kertaa, mutten ole koskaan muistanut pakottaa ketään ottamaan siitä kuvia. Sain sen nimittäin valmiiksi viikko sitten. Monet kehut olen jo laukustani kuullut ja itsekin olen siihen melko tyytyväinen, vaikka toiset housut olivatkin todellisuudessa melko eri väriset, kuin miksi olin ne kuvitellut. Sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kyllä se niiden oikeakin väri sopii laukkuuni ihan hyvin.

*******

Englanti on minulle niin suuri ongelma, että on melko ihme, kun pystyin aiheesta edes kirjoittamaan. Toivon siis teidän kunnioittavan tunteitani ja vaikeuttani englannin suhteen niin, ettette tule kommenteissa kertomaan, miten helppo ja yksinkertainen kieli se on, sitä kun "kuulee joka paikassa". Minulle se ei ole helppoa eikä ainakaan yksinkertaista.

sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010

Ostin tällä viikolla ompelukoneen

Kyllä minulla oikeastaan oli jo aikaisemmin ompelukone, sellainen poljettava Singeri. Siinä tosin on vaan se huono puoli, ettei se toimi. Joku jousi ainakin sieltä oli rikki. Hienohan se silti on. Ellen aivan väärin muista, se on isän äidin vanha.

Alkuviikosta soittelin äidille kysyäkseni, onko hänellä lähiaikoina tarvetta ompelukoneelle – haluaisin lainata sitä. Hetken mutistuaan äiti totesi: "Mikset sä osta omaa?" Eihän siinä sitten muu auttanut kuin suunnata ompelukonekauppaan. Nenä kohti Malmia, sieltä kun sellainen kuulemma löytyy.

Sain kovin epämääräisen ohjeistuksen kaupan sijainnista, vaikka sitä jopa kaksi henkilöä yritti minulle selittää. "No se on siinä eläinkaupan vieressä, siinä ainoalla kadulla, joka menee Malmin keskustan läpi." Okei. Näillä ohjeilla lähdimme avustajani, joka ei ollut käynyt kuin kahdesti elämässään Malmilla, kanssa metsästämään kyseistä kauppaa, jossa äitini ei ollut edes itse käynyt, vaikka sitä niin hanakasti mainosti. Kauppa löytyi, kun ensin vähän käveltiin katua väärään suuntaan.

Kerroin myyjälle tarvitsevani ompelukoneen, sellaisen yksinkertaisen, jolla pääsee suoraa ja siksakkia. Vaikka äitini mielestä olen kovinkin rikas nainen, en uskaltanut myyjän kysyessä sanoa budjetikseni kuin noin 150 euroa. Muuten hän olisi varmaan onnistunut myymään minulle 500 euron koneen. Tai oikeastaan ei, ei hän niin hyvä myyjä ollut. Joka tapauksessa budjettiini sopivia koneita löytyi kaksi (tai kaksi hän minulle esitteli), jotka molemmat olivat käytettyjä. Päädyin melkoisen vanhaan metalliseen Singeriin, jossa oli hämmentävän monta vipua ja rinkulaa. Sillä sai ommeltua jopa joustinommelta, mikä toisella koneella ei onnistunut.

Kun pääsin kotiin koneeni kanssa, pakkohan sitä oli heti ruveta räpläämään. En tosin ymmärtänyt siitä mitään. Osasin juuri ja juuri laittaa ylälangan, kun katsoin mallia siinä aikaisemmin olleesta langasta. Silti olin senkin laittanut väärin. Puolan laittaminen onnistui hivenen heikommin, kuten itse puolaaminenkin. Piti siis vain kiltisti odottaa seuraavaan päivään, että äiti tulisi opettamaan minulle koneeni käyttöä.

Äiti tuli (tuliaisinaan munkkeja ja simaa) ja heti ensi töikseen sanoi (siis heti sen jälkeen, kun oli ensin vähän moittinut keittiön siisteyttä), että olin tainnut maksaa koneestani liikaa sen maksaessa 150 euroa. Yritin puolustella hintaa kahden vuoden takuulla ja vaihto-oikeudella. Hetken ajan päästä äiti tuli sinuiksi koneeni kanssa, eikä enää väittänyt sitä liian kalliiksi ikäisekseen, vaikka kovin vanha herra se jo onkin. Sain pikakurssin koneeni käytöstä, puolaamisesta sekä lankojen oikeaoppisesta laittamisesta. "Sit sä teet ite." "Enkä tee, kyllä mä tajusin. Ei se niin vaikeeta ole."

Nyt sitten, kun omistan toimivan ompelukoneen, olen käyttänyt vappuviikonlopun yksinäisyyttä hyväkseni ja perustanut keittiöömme pienompelimon. Siellä on somasti Singerit päällekäin -- vanha herra ja vielä vanhempi rouva. Poljettava ompelukoneeni on nyt nimittäin päässyt sähköisen koneen työpöydäksi.

Vastaperustetun ompelimoni ensimmäisenä työnä on ollut kaksien vähän liian pienten ja reikäisten housujen silppuaminen ja niille uuden elämän kehittäminen. Myönnettäköön, että ajatus oli muhinut päässäni jo pidemmän aikaa: housuistani tulisi uudessa elämässään olkalaukku, jota voi käyttää molemmin puolin. Työn tiimellyksessä unohdin aivan täysin ajantajun, keveästi sain samalla luettua Cosmopolitanin (elämäni ensimmäinen Cosmo), Maalla- ja Tiedelehden sekä Humisevan harjun kokonaan. Tämän romanttisen kirjan jälkeen havahduin siihen, etten ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin aamulla pari munkkia ja juonut puoli litraa simaa ja kello oli puoli yksitoista.

Tällä hetkellä olkalaukku on kovin hyvällä mallilla ja olisi varmaan jo valmis, ellei tuolla arvokkaalla vanhalla herrallani olisi hieman rasittavia tapoja. Se nääs tykkää katkaista ylälangan aina aika-ajoin. Langan neulansilmään laittaminen on niitä harvoja asioita, joihin menetän hermoni nopeasti. En ymmärrä, miten joku voi saada niin mahdottoman pienestä reiästä langan läpi ilman apuvälineitä, vaikka sen reiän näkisikin.

Minulla on langan pujottamiseen hauska pujotin, jonka päässä on hyvin ohuesta metallilangasta muotoitu suunnikas. Suunnikas tökätään neulansilmästä sisään, lanka laitetaan suunnikkaasta läpi ja suunnikas vedetään takaisin – voila: lanka on neulansilmässä. Pahaksi onnekseni ompelukoneen neulalla on silmä sellaisessa suunnassa, että pujottimeni taittuu sitä käytettäessä. Koska vanhaherrani on niin kovin itsepäinen, on pujotin joutunut kovaan rasitukseen, eikä kestänyt sitä enempää. Metallilankasuunnikas irtosi ja se oli sen pujottimen tarinan loppu. Enkä minä suinkaan saa lankaa siitä pienestä reiästä läpi ilman pujotinta, ainakaan näillä peukaloilla.

Harmittavaa, että työ seisoo nyt vain sen takia, etten saa laitettua lankaa paikalleen. täytyy heti huomenissa käydä ostamassa uusi pujotin, jotta ompelimoni työnseisaus ei kestäisi liian kauaa. Taidan tarvita lisätyövoimaa pujottamaan lankani oikeaan paikkaan. Olisi siinäkin avustajalle homma.

(Olisin voinut kertoa myös ompelukonekaupan myyjästä ja siitä, kuinka hän esitteli koneiden ominaisuuksia lähinnä avustajalleni, mutta se ei kuulu tähän tarinaan. Ehkä joku toinen kerta sitten.)