lauantaina, tammikuuta 07, 2012

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

4 kommenttia:

blueberry kirjoitti...

huh, onhan se ihan kiva, että saa apua, mutta voisi ehkä se avun tarjoajakin vähän ajatella.. :D
edes vähän esitellä itseään, jos tuo tyyppi tuonkin verran osasi suomea, olisi varmasti osannut sanoa edes "minä sinu naapuri" tai jotain :D

Mutta hyvä että selvisit kunnialla kotiin.

sorvatar kirjoitti...

Huh. Jännitti puolestasi, kun luin.

Kata kirjoitti...

Varsinainen jännäri tosiaan. Kokeila muuten Ekbergin kahvilan aamiaista... :)

Kata kirjoitti...

piti kirjoittaa: kokeile