tag:blogger.com,1999:blog-57866509068333941512024-03-05T07:10:10.113+02:00Näkemättömin silminMiltä maailma näyttää, kun silmät eivät toimi? Tässä yksi näkökulma siihen.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.comBlogger298125tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-18513548955332314462017-04-14T12:39:00.002+03:002017-04-14T12:39:55.565+03:00Palveluita kaikille, osa 3Blogipostaussarjani viimeisessä osassa otan oikeudekseni laajentaa ajatuksen palveluista myös laitteisiin. Lue ihmeessä myös <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-1.html">osa 1</a> ja <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-2.html">osa 2</a>.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Olisi nautinnollista, jos kaikkia käyttäjiä mietittäisiin myös laitevalmistajien suunnittelupöydässä. Palvelutilanteisiin sisältyy usein erilaisten laitteiden käyttöä, maksupäätteitä tai vuoronumeroautomaatteja. Palveluntarjoaja ei ehkä pysty aina täysin vaikuttamaan siihen, kuinka hyvin laitteet ovat suunniteltu kaikille. Kokemukseen palvelutilanteesta kuitenkin kuuluu myös se, kuinka toiminta laitteiden kanssa onnistuu vai onnistuuko.<br />
<br />
Laitteita toki on myös kotona. Koen sen hyväksi "palveluksi", jos ylipäänsä pystyn käyttämään kodinkoneita tai viihde-elektroniikkaa. Yhä parempi on, jos käyttö ei vaadi erityisesti säätämistä. <br />
<br />
Kotiin hankittavien laitteiden kohdalla tärkein valintakriteeri on, pystynkö minä käyttämään laitetta itsenäisesti. Unelmatapauksessa tietenkin kaikkien laitteiden käyttäminen onnistuisi myös sokkona, mutta todellisuus on toinen. Oli aika vaikeaa löytää viime kesänä pyykinpesukone, jota pystyn itse käyttämään. Vaatimuslista:<br />
<br />
<ol><li>Fyysiset nappulat, ei hipaisunäppäimiä</li>
<li>Nappuloissa ääni painettaessa tai selkeä tuntuma siitä, onnistuiko painaminen</li>
<li>Pyöritettävän ohjelmavalitsimen kohdalla selkeästi tuntuvat askellukset tai valitsin, jossa ohjelmat sijaitsevat fyysisesti tietyssä kohdassa (esim. käännä valitsin kello kuuteen, aina on sama ohjelma)</li>
</ol><br />
Näidenkin vaatimusten kanssa minun pitää edelleen muistaa, kuinka monta askelta sitä "pyöritintä" pitää kääntää mihinkin suuntaan ja mikä niistä nappuloista olikaan linkousnopeus ja... Onneksi muistan riittävän hyvin (no oikeasti en edes taida muistaa, oletusohjelma on ihan sopiva yleensä). Hipaisunäppäimillä toimivaan induktiolieteen taas on merkitty kohotarroilla näppäinten paikat, mutta ei sekään nyt aivan aukotonta ole. <br />
<br />
Julkisissa tiloissa käytetään kosketusnäyttölaitteita infotauluina, jonotusnumerolaitteina, ilmoittautumisautomaatteina... Eikä niitä pysty käyttämään sokkona mitenkään. Fyysisten nappien kohdalla voi sentään opetella, mistä laitteen painikkeesta tapahtuu mitäkin, ja käyttäminen saattaa sokkonakin onnistua. Kosketusnäytöllä ei mitenkään. Miksei? Käytänhän minäkin päivittäin iPhonea ja iPadia ja rakastan kosketusnäyttöä, koska sillä voin <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2014/12/ylistys-kosketusnaytoille.html">tehdä paljon asioita</a>. Kosketusnäytön käyttö itsessään ei siis ole sokeallekaan mahdotonta, kunhan mukaan liitetään toimiva ruudunlukuohjelma ja muuta pientä. Puhuvat ne pankkiautomaatitkin nykyään, joten miksei muutkin laitteet? Kuulokeliitännällä varustettuun infotauluun voisi sokea liittää omat kuulokkeensa ja saada siten laitteeseen ruudunlukuohjelman päälle. Näppärää!<br />
<br />
Niille mainitsemilleni maksupäätteillekin minulla on pari yksinkertaista "vaatimusta": painalluksista kuuluu ääni (tai vähintään näppäinten tuntuma on niin selkeä, että siitä voi varmasti tietää painalluksen menneen perille) ja hyväksytystä maksusta kuuluu ääni. Voisi ne laitteet myös ilmaista äänimerkillä senkin, milloin saa syöttää pin-koodin tai missä vaiheessa lähimaksuvälineen voi vilauttaa maksupäättelle.<br />
<br />
Niin, pitää vielä todeta, että on niitä laajasti kaikki käyttäjät huomioivia laitevalmistajia. Ainakin Apple. Kun uusi Applen laite tulee markkinoille, voin olla varma, että myös minä pystyn sitä käyttämään. On aikas mukava tunne se (ei nyt puhuta siitä, miten käyttöjärjestelmäuudistukset toisinaan huonontavat käytettävyyttä VoiceOverilla... kuitenkin käyttö onnistuu). Joskus tuossa vuosi sitten talouteemme hankittiin Android-tv, jonka asetuksista kyllä löytyi TalkBack (Androidin käyttöjärjestelmän sisällä oleva ruudunlukuohjelma). En tosin vieläkään tiedä, miksi se edes on siellä – tv:n TalkBackia ei saanut puhumaan valikoita eikä kyllä mitään muutakaan. Ostin sitten telkkarin kaveriksi Apple-tv:n ja ihan ensimäisestä asennuksesta lähtien pystyin tekemään kaiken itse hyvin toimivan ruudunlukuohjelman avulla.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Voisin puhua tästä vielä vaikka kuinka paljon. Haaveilen maailmasta, jossa palveluntarjoajat ja laitevalmistajat pitävät myös minua potentiaalisena asiakkaanaan ja suunnittelisivat palvelunsa kaikille. Tahdon saada loistavia asiakaskokemuksia, joissa minun tarpeisiini vastataan siinä missä kenen tahansa muunkin. Tahdon olla asiakas, jonka kokemuksella on väliä ja rahoja arvostetaan. Tahdon elää maailmassa, jossa digitaalisuus luo mahdollisuuksia, ei vähennä niitä.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-45608667594799046072017-04-13T15:14:00.000+03:002017-04-14T12:47:09.241+03:00Palveluita kaikille, osa 2Blogipostaussarjani esteettömistä/saavutettavista palveluista jatkuu toisella osalla. Kannattaa lukea myös <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-1.html">osa 1</a> ja <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-3.html">osa 3</a>.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Hehkutetut uudet tai uudistetut palvelut saattavat tuottaa pettymyksiä, jos palvelun käyttö näkövammaisena ei onnistukaan. Mutta silloin ottaa päähän, kun jonkin hyväksi toteamani palvelun mobiilisovelluksen tai verkkosivun käyttöliittymä kaikessa hiljaisuudessa uudistuu "hienommaksi ja paremmaksi", eikä käyttö uudistuksen jälkeen onnistukaan enää apuvälineillä. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos säännöllisesti käyttämäsi hyvä palvelu yhtäkkiä sulkisikin ovensa sinulta, vaikka vieressä muut pääsevät sisään? Niinpä.<br />
<br />
Olen käyttänyt <a href="http://www.timma.fi">Timma-palvelua</a> kampaamoaikojen varaamiseen. Aivan täydellinen palvelu minulle, joka yleensä keksin haluavani kampaajalle niin pian kuin mahdollista: Timmassa saa näppärästi selattua monien kampaamojen aikoja samalla kertaa yhdestä paikasta. Timman iPhone-sovellus toimi ruudunlukuohjelman kanssa ongelmitta, kunnes viime viikolla sovellukseen tuli käyttöliittymäpäivitys. Luin päivityksen tiedot ja mietin kahdesti, uskallanko päivittää sovellukseni. Ei olisi kannattanut, sillä nyt aikojen selaaminen ei onnistu enää ollenkaan. Timman verkkosivukaan ei toimi ruudunlukuohjelmalla. Nyt kampaamoajan saadakseni kahlaan sitten monen kampaamon huonosti apuvälineillä toimivia nettiajanvarauspalveluita läpi ja menetän hermoni.<br />
<br />
Minusta sokeana ja todella laiskana ruuanlaittajana on ihanaa, että ruokaa voi tilata ravintolasta kotiin kuljetettuna: säästyn ruuanlaiton vaivalta eikä minun tarvitse eksyillä matkalla ravintolaan, kun ruoka tuodaan luokseni. <a href="http://www.pizza-online.fi">Pizza-online</a> on pelastanut monta nälkäistä päivääni. Ruuan tilaus on onnistunut iPhone-sovelluksella tai verkkosivuilta ihan näppärästi. No iPhone-sovelluksen käyttö kyllä hankaloitui joskus vuosi sitten, mutta kyllä tilaaminen edelleen onnistui, mitä nyt vähän kärsivällisyyttä vaati. Enää ei onnistu. Verkosta ehkä saisi tilattua, mutta huonontunut sekin on – käyttö tosin kuulemma onnistuu, jos ottaa CSS-tyylit pois päältä.<br />
<br />
Olisihan niitä muitakin kuin Pizza-online. Valitettavasti vaan <a href="http://www.foodora.fi">Foodora</a> tai <a href="http://www.wolt.fi">Wolt</a> eivät ole saaneet sovelluksiaan saavutettaviksi ruudunlukuohjelmalla. Muutosta odotellessa pitää tehdä ruuat itse. <br />
<br />
Tietysti niitä parannuksiakin tapahtuu: mobiilisovelluksissa parannetaan saavutettavuutta ja aiemmin nimettömillä painikkeilla onkin nimi tai verkkosivulla linkkinä toimiviin kuviin on lisätty sanalliset kuvaukset. Ehkä henkilökohtaisesti isoin juttu on ollut <a href="https://www.finnair.fi">Finnairin sivut</a>, koska uudistuksen jälkeen ppaikan valitseminen lentokoneesta on mahdollista ruudunlukuohjelmallakin. Siis oikeasti, mielettömän siistiä!<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-6158901590096107382017-04-12T17:44:00.000+03:002017-04-14T12:46:02.172+03:00Palveluita kaikille, osa 1Halusin puhua esteettömistä/saavutettavista palveluista ja aloin pyöritellä mielessäni blogitekstiä jo melkein kuukausi sitten. Vajaat pari viikkoa taaksepäin <a href="http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005149414.html">Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa</a> kirjoitettiin mainiosti aiheesta ja siitä intoutuneena aloin kirjoittaa pyörittelemiäni ajatuksia ylös. Asiaa tulikin niin paljon, että tämä on kolmen tekstin mittainen postaussarja. Tässä ensimmäinen osa. Lue ihmeessä myös <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-2.html">osa 2</a> sekä <a href="http://ronjaoja.blogspot.fi/2017/04/palveluita-kaikille-osa-3.html">osa 3</a>.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Odotan palveluntarjoajaa, joka tarjoaisi alusta asti toimivaa palvelua kaikille asiakkaille. Ei ole väliä, onko kyseessä verkkopalvelu tai fyysinen palvelu, oikeastaan odottelen samaa myös monilta laitevalmistajilta.<br />
<br />
Erityisesti digitaalisia palveluita tehdään usein ajatellen sitä innokasta edelläkävijää. Väitän, että vastaava pätee myös ei-sähköisiin palveluihin; ehkä ei ajatella edelläkävijöitä, mutta silti unohdetaan ihmisten olevan yleensä kaikkea muuta kuin keskivertoja. Kun uusi tai uudistettu palvelu – oli se sitten laite, verkkopalvelu tai vaikka terveysasema – avataan, palvelun äärelle ilmestyvät asiakkaat voivatkin tarvita jotain muuta saadakseen hyvää palvelua. Sitten korjataan ja sovelletaan tilanteen mukaan.<br />
<br />
En sano, että korjaamisessa tai soveltamisessa sinänsä olisi mitään vikaa. Kyllä, portaisiin voi rakentaa pyörätuolirampin jälkikäteen, kun ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä on asiasta huomauttanut. Valitettavasti se ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä itse ei päässyt portaiden takia palvelun pariin ja on ehkä ehtinyt kertoakin jo eteenpäin, ettei sinne pääse. Sokealle asiakkaalle ravintolassa hyvä asiakaspalvelu ei välttämättä vaadi ruokalistoja pistekirjoituksella (vaikka se on kyllä kiva!), yhtä hyvin ravintolan henkilökunta voi tarjoutua lukemaan sen ääneen, toimia siis tilanteessa soveltaen asiakkaan tarpeiden mukaisesti.<br />
<br />
Uusista ja uudistuvista palveluista saatetaan hehkuttaa jo reilusti etukäteen somessa, että nyt on tulossa jotain todella upeaa ja mahtavaa ja mullistavaa. Ehkä uusi ja mahtava on sitä sille keskivertokäyttäjälle tai innokkaalle edelläkävijälle, harvemmin jonkin erityisryhmän edustajalle. Haluatteko esimerkkejä? Tässä tulee sokean asiakkaan kokemuksia:<br />
<br />
<h4>1. Reittiopas</h4>HSL:n uusi <a href="https://www.reittiopas.fi">Reittiopas</a> julkaistiin helmikuun puolivälissä laajan uutisoinnin ja mainostuksen kera. Ehkä mahtava ja mullistava monille, käyttökelvoton sokeille. "Esteettömyyttä parannetaan edelleen", kertoi HSL Twitterissä. No kiva. En päässyt mukaan muiden intoon uudesta ja mahtavasta, odotan sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin Reittiopas toimii hyvin myös minulle.<br />
<br />
<h4>2. Celianet</h4>Valtion erityiskirjasto <a href="http://www.celia.fi">Celia</a>, joka tarjoaa kirjastopalveluita lukemisesteisille ja jonka suurena asiakasryhmänä ovat näkövammaiset, julkaisi pari viikkoa sitten uuden versio nettipalvelustaan Celianetistä (julkaisua edelsi parin viikon käyttökatko, jonka aikana ei pystynyt lainaamaan kirjoja ollenkaan). En tiedä, onko uusi Celianet oikeasti hyvä kenellekään. Sokealle käyttäjälle ainakin se on sekava, hankala, hidas ja oikeasti vaikeasti käytettävä. <a href="https://www.celia.fi/news/uusi-celianet-avattu/">Celia kertoi uutisessaan</a> tilaavansa "lähiviikkoina" saavutettavuustestauksen asiantuntijataholta. Olen pöyristynyt siitä, miten saavutettavan tiedonsaannin asiantuntijataho on voinut toimia näin hövelisti. Saavutettavuustestauksenkin olisi voinut teettää ennen uuden Celianetin julkaisemista.<br />
<br />
<h4>3. Kauppakeskus Ainoa</h4>Tapiolassa <a href="http://www.ainoatapiola.fi">kauppakeskus Ainoan</a> laajennusosa avattiin muutama viikko sitten. Pyörähdin siellä avajaisviikonloppuna. Huomasin lattiassa näkövammaisia varten tehdyn ohjausraidan, joka kuitenkin on yhtä surkea kuin Kampissa: raita koostuu noin 15 cm pitkistä metallilistan paloista, jotka on laitettu ehkä 10 cm päähän toisistaan (nämä mitat on nyt aika arvioita, mutta kokoluokka jotain tämän kaltaista). Ilmeisesti arkkitehtien mielestä kivan näköinen, mutta sokealle valkoisen kepin käyttäjälle todella huono. Kun keppi menee jatkuvasti metallipalojen välistä, on ohjausraitaa hyvin vaikea seurata. Kaverini kuvasikin tästä hyvän videopätkän (valitettavasti ei ole julkinen), jossa hän seurasi metallipaloja kädellään kyykyssä kulkien. Kuulin jälkikäteen, että Ainoan hissit puhuisivat. Siellä hissillä kulkiessani en kyllä kuullut hissistä sanaakaan. Näkövammaisten kannalta kauppakeskuksen esteettömyyttä oli siis jopa ajateltu, mutta toteutus on käyttäjän näkökulmasta jäänyt vähän puolitiehen.<br />
<br />
Hehkutetuissa uudistuksissa tai täysin uusissa palveluissa harmittaa, etten pääse samalla tavalla osalliseksi palveluista kuin muut. Joo, voi hyvin olla, että korjauksia tilojen esteettömyyteen tai verkkosivujen apuvälinekäyttöön tehdään myöhemmin ja se on hyvä asia. Kaipaan kuitenkin palvelua ja palveluntarjoajaa, joka haluaa tarjota alusta asti hyvän kokemuksen kaikille, ettei aina tarvitse odottaa sitä hamaa tulevaisuutta, kun esteettömyysasiat pääsevät todo-listalla eteenpäin.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-75386519746564536642017-03-01T21:10:00.000+02:002017-03-01T21:10:15.199+02:00Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksestaOlen hakenut 25 000 dollarin <a href="http://www.holmanprize.org">Holman Prize</a> -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia <a href="http://www.rnc.ac.uk">the Royal National College for the Blind</a>:iin. RNC:ssä on "Football academy", joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).<br />
<br />
Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen <a href="https://www.holmanprize.org/candidates/2017/2/28/ronja-would-play-soccer-in-england">kandidaattiblogissa</a>.<br />
<br />
<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/sZUK-MmhxKg" frameborder="0" allowfullscreen></iframe><br />
<br />
Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen... Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.<br />
<br />
Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:<br />
<iframe src="https://www.facebook.com/plugins/post.php?href=https%3A%2F%2Fwww.facebook.com%2Fronja.oja%2Fposts%2F10210867603660463&width=500" width="500" height="424" style="border:none;overflow:hidden" scrolling="no" frameborder="0" allowTransparency="true"></iframe><br />
<br />
Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.<br />
<br />
Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.<br />
<br />
Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.<br />
<br />
Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.<br />
<br />
Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.<br />
<br />
Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. "Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?" Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.<br />
<br />
Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.<br />
<br />
Lukiossa sitten... Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.<br />
<br />
Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.<br />
<br />
Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-46725978954430525172016-10-27T16:15:00.000+03:002016-10-27T18:57:35.202+03:00Viisi vinkkiä ruudunlukuohjelmalle saavutettavan webbisivun tekoonEU:n parlamentti on <a href ="https://ec.europa.eu/digital-single-market/en/web-accessibility">hyväksynyt direktiivin</a>, jonka mukaan kaikkien julkishallintoon liittyvien verkkosivujen ja sovellusten tulee olla saavutettavia vuoteen 2021 mennessä. Vaikka vaatimus koskee julkishallintoa, saavutettavat palvelut on kilpailuvaltti myös yksityisille. Eikä ole pakko odottaa sinne 2021 vuoteen saakka. Aiheeseen liittyen olin elokuussa juttelemassa <a href="http://www.fraktio.fi">Fraktiolla</a> digitaalisten palveluiden saavutettavuudesta. Joku siellä ehdotti, että olisi hienoa, jos jossain olisi listattuna esim viisi tärkeintä seikkaa saavutettavan verkkosivun tekoon. Tässä ne ovat.<br />
<br />
Ensin pari sanaa nettisivujen selailusta ruudunlukuohjelmalla. <br />
<br />
Ensinäkin, se on todella erilaista kuin näkevänä. Voi ajatella, että ruudunlukuohjelman kanssa verkkosivu on yksiulotteinen taulukko; kaikki sivun sisältö tulee luettavaksi peräkkäin. Sellaisia käsitteitä kuin "oikealla ylhäällä" tai "vasemman reunan valikossa" ei ruudunlukuohjelman käyttäjälle ole olemassa (unohdetaan tässä hetkeksi kosketusnäytön mahdollisuudet). Netissä liikutaan näppäimistön ja näppäinkomentojen avulla, täysin ilman hiirtä. <br />
<br />
Sitten niitä vinkkejä.<br />
<br />
<br />
<h4>1. Semanttinen rakenne</h4><br />
Koska html on kehitetty tekstin jäsentämiseen, siitä löytyy elementit otsikoille, taulukoille, listoille yms. Voisi sanoa, että kaikelle sisällölle löytyy oma, semanttinen html-elementtinsä (html5:ssä myös videolle). Käyttäkää niitä! Ruudunlukuohjelmalla on lähes mahdotonta selata verkkosivua, jossa otsikot ei ole koodattu otsikoina (h-elementteinä), vaan tehty kivasti otsikon näköiseksi muotoiluilla. Se ei riitä! Valikon linkkilista on järjettömän paljon helpompi löytää, jos se on oikeasti lista. Niin ja jos vaikkapa ohjeissa puhutaan painikkeesta, on todella hämmentävää ja väärin, jos oikeasti ei löydykään painiketta (button) vaan linkki (a).<br />
<br />
Ruudunlukuohjelman kanssa sivuilla liikkuminen onnistuu siis myös tiettyihin elementteihin, aina ei tarvitse lukea sivua järjestyksessä alusta loppuun. Siksi ne semanttiset vastineet ovat niin tärkeitä. Esimerkiksi Googlessa hakukenttään pääsee, kun etsii tekstikentän (yksi näppäin), haun jälkeen hakutulokset löytyy helposti h-tasoina (jälleen yksi näppäin). Myös listat, taulukot, painikkeet, kuvat, linkit.... kaikki elementit on ruudunlukuohjelmalla löydettävissä niitä vastaavilla komennoilla, mikäli ne on koodattu oikein.<br />
<br />
<h4>2. Lähdekoodin järjestys</h4><br />
Kyllä, sillä on väliä, missä järjestyksessä sivun sisältö on lähdekoodissa/domissa. Vaikka CSS:n avulla elementit saa mukavasti visuaalisesti käytännössä mihin tahansa välittämättä siitä, missä se sijaitsee lähdekoodissa, ruudunlukuohjelma lukee sivua eri tavalla. Siksi sokean käyttäjän käsitys siitä, mikä on "sivun alussa" voi olla täysin eri kuin näkevän. Tärkeintä lähdekoodin järjestyksen kanssa on ne tilanteet, joissa jotain valikon kohdetta painamalla avautuu alivalikko. Jos se ilmestyykin jonnekin aivan muuhun kohtaan sivulla kuin alkuperäinen valikon kohde, on sitä lähes mahdotonta löytää ikinä.<br />
<br />
On ihan normaalia, että sivuston "päävalikko" löytyy ensimmäisenä, kun ruudunlukijan kanssa sivulle menee, eikä se ole ollenkaan huono. Silloin alkaa kyllä ottaa jo päähän, jos kaikki mahdolliset valikot ja mainokset ja turhuudet ja epäolennaisuudet tulee vastaan ennen sivun pääasiallista sisältöä. Siis, jos vaikka johonkin lehtijuttuun klikatessani päädyn lukemaan ensin koko lehden sivuston kaikki valikot ja lehden kaikkien muiden artikkeleiden otsikot ja linkit mainostajille ennen kuin pääsen juttuun, jonka halusin lukea, voi hieman ketuttaa.<br />
<br />
<h4>3. For-attribuutit lomakkeissa</h4><br />
Lomake-elementeissä on sellainen juttu kuin for-attribuutti. Sillä saa näppärästi kerrottua, mikä labeli kuuluu millekin tekstikentälle tai checkboxille. Saattaa tuntua turhalta sellainen, kun kyllähän se lukee siinä vieressä. Niin. Etenkin pitkiä lomakkeita täyttäessä on mukavan helppoa siirtyä lomakkeen kohdasta toiseen pelkästään tabia painamalla. Lomakkeissa, joissa on for- ja id-attribuutit kohdallaan, tämä onkin helppoa ja vaivatonta; seuraavaan elementtiin siirryttäessä ruudunlukuohjelma kertoo, mikä kohta on kyseessä (esim: "sukunimi, tekstikenttä"). Jos forit puuttuu, tiedän päätyneeni vaan tekstikenttään. Sitä onkin sitten kiva miettiä, että mitäs tietoja tähän syötetään.<br />
<br />
<h4>4. Fokuksen siirto dynaamisilla sivustoilla</h4><br />
On hienoa, että nykyään voi sivulle tuottaa lisää sisältöä ilman, että se täytyy kokonaan ladata uudestaan. Mutta miten sitten ruudunlukuohjelman käyttäjä näkee uuden sisällön? Fokuksen siirto on ratkaisu tähän silloin, kun sisältö on tarpeellista – jos se on vaan vaihtuva mainos, ÄLÄ siirrä fokusta sinne, huh. Jos vaikkapa lomakkeen täytön jälkeen pitää vielä kuitata, että kyllä, todellakin haluan lähettää nämä tiedot ja kuittauspyyntö ilmestyykin vaan jonnekin ruudulla, on ystävällistä siirtää fokus sinne. Muutoin saattaa ruudunlukijalla sivua käyttävä epäillä jo, että mitään ei tapahdu, kun mitään ei tapahdu. Toki myös 2. kohdassa mainitsemani avautuvan alivalikon voisi toteuttaa fokusta siirtämällä, jos ei millään tahdo laittaa sitä lähdekoodissa oikeaan kohtaan. Parhaassa tapauksessa sille sokealle käyttäjälle voi myös kertoa, että hei muuten, siirrettiin sinut sivulla toiseen paikkaan (tähän on olemassa tapoja, jotka ei ilman ruudunlukuohjelmaa näy).<br />
<br />
<h4>5. Alt-tekstit merkityksellisissä kuvissa</h4><br />
Nykyään on kivaa ja näppärää sekin, että kuvasta voi tehdä "linkin", jota painamalla pääsee jonnekin. Kivaa ja näppärää joo, kunhan muistetaan ne alt-tekstit. Jos sivulle on ihan vaan kuvitukseksi läntätty söpö kuva koirasta, ei siinä ole välttämättä tarpeen olla kovin tarkkaa alt-tekstiä koiran rotuineen, mutta jos kuva on merkityksellinen ja etenkin jos se toimii linkkinä, alt-tekstit ovat äärimmäisen tärkeitä. Kuvitelkaa tilanne, jossa verkko-ostoksen maksamista varten eteen ilmestyy parikymmentä mustaa ruutua, joista valita oikea pankki. No ei nyt ehkä mustia ruutuja, mutta kuvia, joiden alt-tekstinä on "select". Eli siis parikymmentä select-linkkiä, joista sitten arpoa se oikea. Tässä tapauksessa alt-tekstit tyyliin "Osuuspankki", "Nordea", "S-pankki" helpottaisivat elämää melkoisesti.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Presikseni Fraktiolla löytyy <a href="https://www.youtube.com/watch?v=QfG3aI0A_Q4">YouTubesta</a>. Siellä on reilun tunnin verran asiaa saavutettavuudesta – vaikka silloin taisin vielä puhua väärin esteettömyydestä.<br />
<br />
*******<br />
<br />
Ruudunlukuohjelmia ja niillä nettisivujen käyttöä on helppo kokeilla. Kaikille alustoille löytyy ilmaisia ohjelmia:<br />
<ul> <ol>Windows: <a href="http://www.nvaccess.org">NVDA</a></ol> <ol>Linux: <a href="https://help.gnome.org/users/orca/stable/">Orca</a></ol> <ol>iOS ja OS X: <a href="http://www.apple.com/accessibility/ios/voiceover/">VoiceOver</a></ol> <ol>Android: <a href="https://support.google.com/accessibility/android/answer/6007100?hl=fi">TalkBack</a></ol></ul>Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-84893800431672632052016-03-24T12:38:00.004+02:002016-03-24T12:39:57.017+02:00Joskus avun pyytämisestä hyötyy kaikkiAvun pyytäminen on asia, johon vammaisena ihmisenä on vähän pako tottua. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Aina ei jaksaisi tai haluaisi tuoda esiin sitä omaa rajoitettaan. Viime päivinä olen kuitenkin tajunnut, että voi ollakin kaikille helpompaa, kun vaan avaan suuni.<br />
<br />
Jonottaminen esim kahvilassa tai kioskilla on usein vähän haastavaa: ensin pitää tajuta, onko jonoa, sitten pitäisi keksiä, missähän jonon pää mahtaa olla ja vielä tulisi onnistua kulkemaan eteenpäin jonon mukana. Monta kompastuskohtaa, siis. Voi olla, ettei ihmiset niin kovin pahastu siitä, että yksi sokko vähän etuilee jonossa (paitsi jos niillä nyt sattuu olemaan huono päivä jo muutenkin). Vaikka ihmiset eivät siitä pahastuisikaan, ei minusta silti ole mukavaa etuilla – vaikken todellakaan sitä tahallani tekisi.<br />
<br />
Yleensä esimerkiksi yliopiston kahvilassa vähän palloilen ja yritän päätellä, onko sitä jonoa vai ei. Se on helpointa tajuta, jos jotkut jonossa juttelevat keskenään. Suomessa kun ollaan, ei sitä aina tapahdu, vaikka kaverin kanssa yhdessä jonotettaisiinkin. Tässä yhtenä päivänä kävin kahdesti kahvilassa: ensimmäisellä kerralla meinasin ensin tyylikkäästi ohittaa varmaan puolet jonosta, kun en tajunnut, että siinä ylipäänsä oli jonoa, saati sitten niin paljon. Lopulta en edes jäänyt jonottamaan, kun oli vähän kiire. Luennon jälkeen tulin uudestaan ja tajusin, että on vähän jonoa. Tajusin myös avata suuni ja kysyä, missä jonon pää on ja se minulle ystävällisesti kerrottiin.<br />
<br />
Tässä eräänä päivänä arvelin kuulleeni luentosalissa kaverini. En ollut ensin ihan varma. Yritin kuikuilla ja kääntyillä ja tehdä itseni mahdolisimman näkyväksi, jotta hän huomaisi minut. Ei huomannut. Luentotauolla hän kävi hakemassa kahvia ja jällee yritin tehdä itseni mahdollisimman näkyväksi, jotta hän takaisin tullessaan huomaisi minut ja tulisi luokseni istumaan. No ei huomannut – tai ei halunnut huomata, kuten minä loogisesti entisenä koulukiusattuna asian mielessäni käänsin. Hetken olin jo "no ihan sama, ei sitten", kunnes tajusin, että tietysti minäkin voin tehdä asialle jotain. En ollut ihan varma, millä rivillä kaverini parin muun kanssa oli, joten rohkaisin itseni ja huikkasin: "Hei (nimi). Kuinka monen rivin päässä te musta ootte, jos mäkin tuun sinne?"<br />
<br />
Se oli minusta rohkea teko: otin itse kontaktia, mitä vähän sosiaalisia tilanteita pelkäävänä harvoin teen, ja toin vielä ilmi sokeuteni haitan tässä toisten löytämisessä. Kannatti; ilmeni, ettei minua tosiaan oltu huomattu (ei vältelty tahallaan) ja sain luennolle seuraa.<br />
<br />
Pyrin aina menemään ajoissa luentosaleihin tai luokkiin, jotta minulla olisi jotain mahdollisuuksia löytää vapaa paikka. Täyteen luokkaan mennessä tuntuu aina vähän hankalalta ruveta kyselemään, että missä oikein olisi tilaa. Eilen jotenkin unohdin tämän hankaluuden täysin ja aavistuksen myöhässä ollessani kysyin heti luokkaan sisään tultuani ensimmäisiltä ihmisiltä, että mistä löydän vapaan paikan. Löytyi.<br />
<br />
Tajusin, että pienienkin asioiden kohdalla (kuten jonon pää, kavereiden sijainti tai vapaa paikka luentosalissa) avun pyytäminen tekee tilanteista helpompaa sekä minulle että muille. Minun ei tarvitse käyttää hirveästi ylimääräistä energiaa, jotta selviäisin itse ja löytäisin sen jonon pään tai tyhjän tuolin luokasta. Minun ei tarvitse palloilla, säätää, sekoilla ja tuntea itseäni tyhmäksi siksi, etten heti löydä ja selviä. Muiden ei tarvitse miettiä, pitäisikö tuota auttaa, pitäisikö sanoa tai tehdä jotain, kun rehdisti itse kysyn. <br />
<br />
Joskus ajattelen myös, etten viitsi vaivata ihmisiä avunpyynnöilläni, että on niillä varmasti muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Pitäisi kuitenkin vaan luottaa ja uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Kun pohdin kotona ääneen, viitsinkö mennä kysymään UniSportin kassalta, voiko joku tulla näyttämään, miten juoksumattoa käytetään (ja missä se on), avomieheni kommentti asiaan oli jotakuinkin: "Tietysti viitsit. Varmasti auttavat mielellään." <br />
<br />
Ehkä opin tämän asian nyt ja uskallan paremmin avata suuni erilaisissa tilanteissa.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-34813590572906195012016-02-05T22:21:00.001+02:002016-02-05T22:26:39.628+02:00Videopostaus: ApuvälinekavalkadiNyt, kuulkaas! Videopostaus!<br><br />
Jo varmaan blogini ammoisista ajoista, 2008, minun on pitänyt esitellä käyttämiäni apuvälineitä. Parempi kai sekin myöhään kuin...<br><br />
Kuvasin tämän videon jo noin vuosi sitten, viime maaliskuussa. Sen julkituominen vaatikin sitten näemmä vähän pidemmän ajan. Tässä välissä olen esim. oppinut käyttämään Macia paremmin, joten videon editoiminen iMoviella onnistui jokseenkin. Tarvitsin kyllä (ainakin vielä) myös näkevää apua, mutta tässä se nyt on!<br><br />
GoPron huonon äänenlaadun takia äänet on äänitetty erikseen Zoomillla. Jossain kohtaa unohdin kiikuttaa Zoomia mukanani, joten vähän kauempaa sitten puhe kuuluu. Mutta pitäisi kuulua.<br><br />
<iframe allowfullscreen="" frameborder="0" height="270" src="https://www.youtube.com/embed/yW0f_3jOens" width="480"></iframe>Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-31501324309736388512015-11-19T16:39:00.001+02:002015-11-19T16:39:36.864+02:00Opaskoira osa 7 - Puolen vuoden mittainen taivalKeskustelin ensimmäisen kerran opaskoirasta HUSin liikkumistaidonohjaajan kanssa kesällä 2013. Tuolloin totesi hän, että liikun niin hyvin kepin kanssa, ettei koirasta olisi minulle välttämättä merkittävää hyötyä ja kehotti siis pohtimaan asiaa vielä. Vuoden pohdin ja otin yhteyttä - vaihtuneeseen - HUSin liikkumistaidonohjaajaan. Siitä se täälläkin raportoitu prosessi koiran saamiseksi lähti.<br />
<br />
Kotipaikkakoulutuksen alkuun Viiksen kouluttaja kysyi, olenko edelleen sitä mieltä, että tahdon liikkua opaskoiran kanssa, vaikka olen näppärä liikkuja muutenkin. Hän myös totesi, ettei koirasta luopuminen olisi mikään katastrofi. Tuolloin olin sitä mieltä, että tahdon.<br />
<br />
Nyt yhteistyökurssin alusta on reilut 7 kuukautta. Kuukausi sitten tein päätöksen, ettei opaskoira ole minulle paras liikkumisen apuväline. Puoli vuotta yhteistä taivaltamme mustan labbiksen kanssa siis kesti.<br />
<br />
Puoli vuotta voi olla joidenkuiden mielestä lyhyt aika tulla tuollaiseen johtopäätökseen. Minulle kesällä sanoi pari, että kannattaa nyt se vuosi koiran kanssa liikkua ja katsoa sitten. Minä en usko, että tilanne - lähinnä omat ajatukseni - olisi puoli vuotta myöhemmin eri. Koira toki olisi vähän kehittynyt ja ehkä oma kepinkäyttörutiini vähentynyt niin, että siksikin koiran kanssa liikkuminen tuntuisi helpommalta.<br />
<br />
Miksi minä sitten päätin luopua opaskoirasta puolen vuoden jälkeen?<br />
<br />
Siihen on monta syytä. Minulla ollut koira oli ehkä paras mahdollinen, joka minulle oltaisiin voitu valita. Se, etten halunnut jatkaa koirallista elämää, ei siis tippaakaan johtunut kyseisestä koirasta: Birgi on mukava koira ja oli hyvin osaava opas heti alkuun. <br />
<br />
Halusin opaskoiran siksi, että se etsisi minulle suojateitä, ovia ja portaita tilanteissa, joissa niiden löytäminen pelkän kepin kanssa on vaikeampaa. Etsihän se, ihan kiitettävästi (vaikka välillä ei sitten oikein millään). Kuitenkin hyöty niissä tilanteissa ei ollut lopultakaan niin suuri, että olisin sitä hirveästi kepittelyä kätevämmäksi kokenut.<br />
<br />
Isoin hyöty opaskoirasta liikkumisessa oli erikoistilanteet, siis yllättävät esteet, kuten katutyöt. Niiden ohittaminen koiran kanssa toimi sujuvammin. Mutta: ne ovat erikoistilanteita. Vaikka Helsingissä asunkin, ei katutöitä tai vastaavia osu päivittäin reiteille.<br />
<br />
Yleensä liikkuessani en kokenut saavani koirasta juurikaan hyötyä kepin kanssa kulkemiseen verrattuna. Usein se oli vähän hidasteena: liikkumiseen piti varata enemmän aikaa, koska koira piti käyttää tarpeillaan; piti varautua siihen, että jokin kohta täytyy ottaa uudestaan (jos portaita tms ei heti näytetty kunnolla); koira saattoi olla sitä mieltä, että tänään ei viitsitäkään kulkea ripeästi. Minulla on turhan usein tapana lähteä aavistuksen viime tinkaan, mikä koiran kanssa kulkiessa johtikin sitten myöhästelyihin.<br />
<br />
Oli tilanteita ja päiviä, jolloin totesin, että nyt on vaan helpompi lähteä ilman koiraa. Esimerkiksi lähikauppaan en mennyt kertaakaan koiran kanssa. Matka sinne on lyhyt, mutta matkan varrella on viisi suojatietä ja yhdet portaat, joiden kaikkien kohdalla koira pysähtyy. Kepin kanssa pystyn jo kauempaa tekemään ratkaisun, pysähdynkö suojatien kohdalla, jos olen varma, ettei autoja tule. Lyhyt matka koiran kanssa olisi siis kestänyt pysähtelyineen paljon kauemmin. Tai jos minulla oli vähän kiire ratikkaan, saatoin jättää koiran kotiin, koska yksin pystyin vaikuttamaan paremmin siihen, mitä vauhtia kuljen.<br />
<br />
Kaiken tämän pienen haittapuolen olisi varmasti sietänyt paremmin, jos pitäisi koirista. Minä en siis ole koiraihminen. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä oppinut koirista paljon ja olen oppinut niistä pitämäänkin. En ole myöskään ainut ei-koiraihminen, jonka mielestä Birgi on kiva - noin niin kuin koiraksi. Ajattelin, että voisin oppia enemmän koiraihmiseksi. Että joskus aamulenkit on kivoja, karvat ei haittaa ja koira ei nenääni haise vaan tuoksuu. Ainakaan puolessa vuodessa näitä muutoksia minussa ei tapahtunut.<br />
<br />
Ajattelin myös etukäteen, että koiran kanssa sitten liikun enemmän kävellen joka paikkaan, jotta sen lenkitys tapahtuu siinä samalla, eikä minun tarvitse lähteä erikseen käyttämään koiraa lenkeillä, koska siihen minulla ei olisi aikaa eikä kiinnostusta. Kesällä tämä vielä toimikin ihan hyvin, mutta syksyn ja arjen koittaessa tajusin, miten paljon minulla onkin päiviä, jolloin olen vaan kotona opiskelemassa, enkä lähde mihinkään. Niinä päivinä olisi pitänyt lähteä erikseen käyttämään opastani pidemmällä lenkillä. Ei jaksa.<br />
<br />
Lopulta tulin siihen tulokseen, että tällä hetkellä, tällaisessa asuinpaikassa ja tällaisella opiskelurytmillä opaskoira on minulle enemmän rasite kuin hyödyllinen apuväline tai kaveri. Voi olla, että jonain toisena hetkenä elämässä ajattelen taas toisin. Nyt ainakin tiedän käytännössä, mitä koiran kanssa liikkuminen kohdallani on. Ja koska Birgi on niin mukava koira, totesin sen ansaitsevan paremman kodin: sellaisen, jossa se saa liikkua enemmän, jossa siitä pidetään enemmän ja jossa sen kanssa touhutaan työnteon ulkopuolellakin mielellään. Minä en kyennyt koiralleni sellaista kotia tarjoamaan. Toivottavasti joku toinen kykenee.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-51885099629690026482015-07-22T10:45:00.002+03:002015-07-22T10:45:33.855+03:00Elämäni käännekohtaLasken sokeutuneeni noin 11,5-vuotiaana, kun silmäleikkauksen jälkeen en nähnyt enää käytännössä mitään (okei, kaksi viikkoa sen jälkeen pystyin kyllä vielä vähän lukemaan, mutta kuitenkin). Laskin jo joskus silloin ala-asteella, että sitten 23 vuotta täytettyäni olen ollut puolet eleämästäni sokeana – ja sen jälkeen suurimman osan elämästäni sokea.<br />
<br />
Nyt, tuo maaginen 23 vuotta on enää reilun viikon päästä. Tänään rupesin päiväyslaskurin kanssa ottamaan selvää siitä, mihin kohtaan tämä suuri elämäni rajapyykki oikeasti asettuu.<br />
<br />
Sehän meni jo! Ihan huomaamattani!<br />
<br />
Kyllä nyt ”puolet elämästäni sokeana” –päivä olisi ollut juhlan arvoinen. Olisi vaan pitänyt laskea päivälleen tämä asia vähän aiemmin.<br />
<br />
Synnyin 31.7.1992 ja sokeuduin 5.1.2004. Olin elänyt heikkonäköisenä 4175 päivää. Tuosta sokeutumiseni päivästä tulee tänään 4216 päivää ja oikea käännekohta tälle asialle oli näin ollen reilu kuukausi sitten, 11.6.2015. Mitähän mahdoin tehdä sinä päivänä?<br />
<br />
Vielä ehkä vuosi sitten saatoin sanoa olleeni suurimman osan elämästäni heikkonäköinen. Pitkään aikaan en ole sanonut sitä. Nyt asia onkin aivan päinvastoin: olen ollut elämästäni suuremman osan sokea kuin nähnyt. Tästä se osa vaan kasvaa. Jännä ajatus.<br />
<br />
Vielä kun osaisin sanoa sen päivän, jonka jälkeen en enää erottanut edes valoa. Se ei vaan ollut niin merkittävä tapahtuma, että olisin pistänyt suuremmin merkille.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-66419288389906968842015-07-20T10:38:00.002+03:002015-07-20T10:46:40.128+03:00Koirastani tuli caravaanari-koira, eli kaikkien kaveriOlen koko ”pienen ikäni” viettänyt kesät asuntovaunulla ympäri Suomen. Tai no, ainakin yläasteikäiseksi saakka. Siitä lähtien alkoi olla omia kesämenoja jo enemmän niin, että vaunuilu jäi vähän vähemmälle. Nyt on ollut useampi vuosi välissä, kun en ole ollut asuntovaunussa ollenkaan. Pari viikkoa sitten tein kuitenkin paluun lapsuuteni kesiin ja vietin viikonlopun vaunulla.<br />
<br />
Pienenä, kun näin jonkin verran (ks. edellinen kirjoitus), uusilla caravan-alueilla taisi aina joku ensin minulle näyttää, mistä löytyy vessat ja mistä leikkipaikka yms. tärkeät kohteet. Liikuin myös toki aika paljon veljieni kanssa, mutta itsenäisesti alueella kulkeminen ainakin oman muistini mukaan onnistui ihan hyvin. Tutuilla alueilla, joilla olimme käyneet ennenkin, ei ainakaan ollut mitään vaikeuksia.<br />
<br />
Sen jälkeen, kun sokeuduin, itsenäinen liikkuminen jäikin sitten melkein tyystin. Piti pyytää aina jotakuta saattamaan minut vessaan ja toivoa, että se odottaa myös sen aikaa, kun tulen sieltä pois. Vanhempien eron jälkeen olin usein vaunulla niin, että mukana oli isäni ja veljeni, joten naisten wc- ja saunatiloissa minun piti pärjätä itse. Se oli jokseenkin stressaavaa. Muistan kyllä, että eräällä erityisen tutulla alueella kävin ihan ongelmitta saunomassakin yksin, enkä mitään keppiä siellä käyttänyt.<br />
<br />
No, nyt lähdin siis pitkästä aikaa oleilemaan caravan-alueelle. Tälllä kertaa mukana oli myös opaskoira. Ensimmäisen illan se oli vaan koira, sai lomailla sekin. Seuraavana aamuna totesin, että olisi kyllä kiva, jos tuo eläin voisi opastaa minut huoltorakennukselle, josta siis löytyi esimerkiksi se vessa. Ei tarvitsisi aina pyytää jotakuta muuta mukaan ja kun se kerta opas on…<br />
<br />
Näin tehtiin. Parilla ensimmäisellä kerralla mukana oli tietysti vielä ihminenkin katsomassa, mihin mennään. Sen jälkeen kuljin ensimmäisen kerran varmaan kymmeneen vuoteen itsenäisesti vaunualueella. Toki itsenäinen kulkemiseni oli suht vähäistä, kun se oli vaan se muutama sata metriä vaunusta huoltorakennukseen – vai mikä se nyt on. Silti se oli aika hienoa. Alueella oli myös aika paljon muita koiria ja erityisesti yksi koira haukkui jokseenkin aina, kun kuljin siitä ohi. Se toimi suorastaan hyvänä maamerkkinä: kun tuon vaunun koira haukkuu, voin pyytää omaa koiraani etsimään portaat.<br />
<br />
Toki tuollaisen reitin olisi nyt kepinkin kanssa voinut opetella. Kepin kanssa olisi pitänyt miettiä paljon jotain, mistä löytyisi riittävän hyvä maamerkki, että vaunurivistöstä osaan valita juuri oikean vaunun ja kuinkahan monta astetta tässä kohtaa pitääkään kääntyä, että löydän seuraaville portaille. Nyt koira etsi pyynnöstä seuraavat portaat helposti ja oikealle vaunulle se toi aina, koska olihan siellä sen ruuat. Paljon pienemmällä energialla sain reitin haltuuni.<br />
<br />
Jonkun viidennen vessareissun jälkeen tuo oppaani, jolla on vähän tapana kyllästyä tuttuihin reitteihin, alkoi sitten yrittää viedä minua vähän vääriin paikkoihin. Onneksi viimeistään siinä vaiheessa jokseenkin kaikki alueella olevat tiesivät jo, kuka minä olen ja mihin olen mahdollisesti matkalla, niin apua ja opastusta kyllä sain.<br />
<br />
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEsMQRyeunYBsilJBvINP86H-Jp9LDmmGjI4StNfw-PjxoHu-ibbTSAPqJg3QxM7dcw5cYxeVCaKxWMJTyE4x49KOcb2TZHaEdtOKMMf-s-J3cVw71mlA3bT-fgcgEvmcNZDN4U1-7_C-P/s1600/Vaunukuva.JPG" alt="Ronja ja Birgi kävelee, taustalla vaunula" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEsMQRyeunYBsilJBvINP86H-Jp9LDmmGjI4StNfw-PjxoHu-ibbTSAPqJg3QxM7dcw5cYxeVCaKxWMJTyE4x49KOcb2TZHaEdtOKMMf-s-J3cVw71mlA3bT-fgcgEvmcNZDN4U1-7_C-P/s320/Vaunukuva.JPG" /></a><br />
<br />
Ja juu, ne kerrat, kun koira oli ilman valjaita alueella, se selvästi oli kaikkien kaveri. Sen verran leppoisa otus se on. Se sai myös olla varsin paljon vapaana, koska pysyi hyvin nätisti vaunun lähellä, eikä yrittänyt ensimmäisen kerran jälkeen lähteä mihinkään kauemmas seikkailemaan. Taisi olla ihan rentouttava viikonloppu sillekin.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-1484931815369370872015-07-07T22:56:00.000+03:002015-07-07T22:56:00.371+03:00Aikamatka 15 vuotta taaksepäinElokuussa 2000 olin 8-vuotias ja suhtauduin näkövammaisena elämiseen pitkälti samalla tavalla kuin nytkin: kaikki sujuu ihan hyvin. Osaan sanoa tämän siksi, että vastaan tuli C-kasetti, jossa minua haastateltiin elämästäni. Äänitys on muistaakseni tehty jotain lehtijuttua varten. Poimin nauhalta eilen mielestäni parhaimmat palat ja tässä ne nyt sitten on.<br />
<br />
- Kerros vähän sun koulupäivästä. Mitäs aamulla tapahtuu, kun sä lähet kouluun? <br />
- Kun mä lähden kouluun, niin minä syön aamupalan, puen, ja sitten odotan taksia ja kun taksi tulee, menen taksilla kouluun. <br />
- Mitäs koulussa tapahtuu? <br />
- No minä istun omalle paikalle. <br />
<br />
- - <br />
<br />
Vähän puhuttiin apuvälineistä ja kerroin, että kotona on myös valkoinen keppi:<br />
- Koska sä sitä keppiä käytät? <br />
- Jos on pimeetä. <br />
- Onks muita paikkoja kuin pimeä tai hämärä? <br />
- Ei. <br />
- Entäs uusissa paikoissa? <br />
- No uusissa paikoissa mä vähän käytän ja kun mä käyn Jyväskylässä tukijaksoilla, niin siellä mä käytän koulussa. <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Kevätlukukaudella siirryn käyttämään pisteitä. <br />
- Jännittääkö se pisteisiin siirtyminen? <br />
- Joo, mutta mun mielestä minä en tarttis pisteitä, kun ne on vielä niin kauheen hankalia. <br />
- Luuletko, että kun sä menet ylemmille luokille ja tulee enemmän ja enemmän tehtäviä, että siitä olis apua, kun teet pisteillä? <br />
- Ei. Kun sormet voi väsyä. <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Mitäs sä harrastat kotona? <br />
- Pyöräilyä ja rullaluistelua. <br />
- Mites ne sujuu? <br />
- Hyvin. Hyvin ne sujuu. <br />
- Missäs sä pyöräilet ja rullaluistelet? <br />
- No autotiellä. *nauhu* <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Miten sä pyöräilet kauempana kuin ihan lähellä kotia? <br />
- Ihan samalla tavalla kuin kotonakin. <br />
<br />
- - <br />
<br />
Vauhdikkaasta menosta pidin jo tuolloin:<br />
- Jos lähtee kauemmas, niin mites sitten tapahtuu? Ajatko sä edellä vai takana? <br />
- Joskus edellä ja joskus takana. <br />
- Kumpi on helpompaa? <br />
- Edellä. Jos on takana, niin edelläolevalla voi olla liian hidas vauhti. <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Minkäslaisia leikkejä sä leikit kotona ja minkälaisia kavereiden kanssa? <br />
- Ihan semmosia leikkejä kuin ihan tavalliset lapset. <br />
- Onks mikään leikki vaikeeta, kun ei nää kunnolla? <br />
- *hyvin painokas* Ei! <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Mites tietokoneasiat sujuu? <br />
- Hyvin, mutta kun joskus pitää lukee jotain, niin sitten en saa siitä selvää. <br />
<br />
- - <br />
<br />
- Vedetään monitori lähelle. Joskus niin lähelle, että sen monitorin jalusta on yli pöydän. <br />
- No kuinkas läheltä sä katsot sitä? <br />
- En minä tiiä. <br />
- Mä voin sanoa, että niin, että nenä on kiinni siinä. <br />
- *nauru* En aina! <br />
<br />
- - <br />
<br />
Käsitykseni kunnolla näkemisestä oli ehkä vähän poikkeava:<br />
- Minkä verran sä näät?<br />
- Metrin päähän kunnolla.<br />
- Molemmilla silmillä?<br />
- Toisella silmällä en ollenkaan nää.<br />
- Metrin päästä näät, montako sormea on pystyssä?<br />
- Joo ja joskus pitempääkin.<br />
- Näätkö sä metrin päästä ilmeitä?<br />
- En mä kunnolla. Sitten pitää olla jossain kymmenen sentin päässä, jos mä ilmeistä haluun saada selvää.<br />
<br />
Koska joku muu saattaa pitää vähän eri kohtia vielä parempina ja noin muutenkin, päätin julkaista ihan koko äänityksen. Ihan alun perusteella olisin pitänyt itseäni nuorempana kuin 8-vuotiaana, mutta kaipa se on uskottava. Nauhalla kerron esim. mitä avustaja tekee koulussa (ei paljon mitään), mikä on kesäleireillä parasta – ja kyllä sieltä vähän selviää sekin, että on ne jotkut leikit sittenkin pikkuisen hankalia, kun ei näe kunnolla.<br />
<br />
Äänitteen kesto on reilu 26 minuuttia. Ensimmäinen kysymys kuului "minkälaisessa perheessä sä asut?", mokasin sen äänittämisessä tuossa vaan, enkä jaksanut ottaa uudestaan. Mutta <a href="https://dl.dropboxusercontent.com/u/65867699/Haastis%20elokuu%202000.mp3">kuuntele tästä!</a><br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-13153993073222010652015-06-18T19:10:00.000+03:002015-06-18T20:02:38.726+03:00Vaatteita, tuunausta ja värejäKävin eilen ostamassa kesävaatteita, koska edellisten sitä laatua olevien vaatteiden hankkimisesta on joku 3-5 vuotta ja vanhimpien… No, en varmaan kauheasti valehtele, kun sanon 10 vuotta. Monet ovat siis eläneet jokseenkin elinkaarensa loppuun ja tietysti vielä samaan aikaan.<br />
<br />
Mukaan tarttui esimerkiksi toppi H&M:stä. Mietin jo kaupassa, että se on vähän liian pitkä ja tuleekohan juurikaan käytettyä. Ostin kuitenkin, koska nyt kerta halvalla sai (jep jep) ja väri oli kiva (niin). Mietin toppia sitten kotona lisää. Pituus on melkein suorastaan tunika, ehkä sellaiseksi tarkoitettukin? Minä kaikesta huolimatta pitäisin enemmän ehkä vähän lyhyemmästä topista. Pähkäilin vaihtoehtoja lyhentämisestä lähtien, kunnes keksin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdH8nusWaoSk1YWzt6UryYs22wxWq7s9Gm8GicKTyAjN8CvC7xjhNpJP-_K6iE4rj4MSgbkAEo5mHywciLR0_CLpJ1hpachhyphenhyphenvQKEpH65gKObieX5CAarQJYb0EI9psyE59_rc5RD0M1Bt/s640/blogger-image-1153088832.jpg" imageanchor="1" alt="Toppi ennen tuunausta" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdH8nusWaoSk1YWzt6UryYs22wxWq7s9Gm8GicKTyAjN8CvC7xjhNpJP-_K6iE4rj4MSgbkAEo5mHywciLR0_CLpJ1hpachhyphenhyphenvQKEpH65gKObieX5CAarQJYb0EI9psyE59_rc5RD0M1Bt/s640/blogger-image-1153088832.jpg"></a></div><br />
Farkkujen kanssa pitkä toppi on vielä ihan ok, mutta tarkoitus olisi kuitenkin käyttää sitä ja shortseja. Silloin vähän lyhyempi saisi olla. Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Taittelin toiseen sivusaumaan laskoksia, ompelin muutamalla pistolla kiinni ja siinä se on: tuunattu, vähän lyempi ja ainakin vähän erilainen toppini.<br />
<p></p><div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWKKnlmvFmhUVB-cM54jHWlpe3qFCGh559WKC5j_s8AVmeb-Cstlqodp8MbRBeWhkoENIfHTVvTUDd-dPITi1cOGV3HMtWrmtvFoPtc3qF6ifKik9GMRnAgl9lRxbZ8Yx5iZ7JK2dtUYol/s640/blogger-image-2036432258.jpg" imageanchor="1" alt="Tuunattu toppi" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWKKnlmvFmhUVB-cM54jHWlpe3qFCGh559WKC5j_s8AVmeb-Cstlqodp8MbRBeWhkoENIfHTVvTUDd-dPITi1cOGV3HMtWrmtvFoPtc3qF6ifKik9GMRnAgl9lRxbZ8Yx5iZ7JK2dtUYol/s640/blogger-image-2036432258.jpg"></a></div><br />
<br />
<p>En taas tiedä, miten yvin tämä kuvaaminenonnistui. Lähinnä mietin, miten hyvin toppi näkyy sieltä helmasta,jossa muutoskin tapahtui. Sitäkään en tiedä, miten hyvinvärit näkyy – TapTapSee sanoi toppiamustaksi, mutta vihreä se on (tai niinkaverini kaupassa kertoi ;) ).<br />
<br />
Näiden vaateostosten myötä mietin taas värejä. Lähinnä sitä, mitkä värit sopii yhteen. Olen nähnyt värejä viimeksi 2004 ja pitkään sen jälkeen luotin kovasti värimuistiini ja -tajuni. Erityisesti minua arvelluttaa nyt ostamani limenvihreät shortsit: minkä värisiä yläosia niiden kanssa voi muka käyttää?<br />
<br />
Olen sokeana yhdistellyt värejä suhteellisen rohkeasti ja luottanut oikeasti värimuistiini ja käsitykseeni siitä, mitkä sopii yhteen. Joskus olen etukäteen kuullut ihmisiltä, että valitsemani värit eivät voi toimia yhdessä, mutta lopputuloksen nähtyään (kuten villasukat) he ovatkin todenneet niiden sopivan, kuten hyvin vahvasti tiesin. Enää näkemykseni ei ole niin selkeä. Ihan viime aikoina olen enemmän ruvennut kyselemään muiden mielipidettä siitä, mitkä värit sopivat yhteen. Tietysti jotkut perusjutut on helppoja, että valkoinen ja musta sopii minkä tahansa kanssa. Mutta heti siitä eteenpäin meneekin jo vähän haastavammaksi.<br />
<br />
Rupesin nyt suorastaan kaipaamaan jotain väripankkia, josta voisi tarkistaa, mitä värejä kannattaa yhdistellä keskenään. Tietenkään absoluuttista totuutta väreistä ei voi kukaan sanoa, mutta saisipa edes jotain raameja sille, mitä tekee, ettei ihan hirveän riiteleviä yhdistelmiä tekisi. Esimerkiksi ne limet shortsit: valkoista tai mustaa, mutta mitä ihmettä muuta? Oranssia? Vaaleansinistä?<br />
<br />
Edit: Ei se kuvaaminen sokkona mitään helppoa ole! Aion kuitenkin vielä yrittää ottaa sellaisenkin kuvan, jossa näkyykin toivottu asia... Lian lyhyt käsivarsi minulla, näemmä.</p><br />
Edit2: No nyt on kuva, josta toppini tuunaus ilmennee paremmin. Jätän nuo vanhat kuvat muistoksi siitä, ettei se aina ihan ensimmäisellä osu. :)<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifs3wvHURSz1gLT1cUKKxMdxLBLfsjWvUMHNoXciLhxdKD-mx4DnSp3oV9NJzZdlMFR6dHgvTYRgN9qNG1gz2ZIULqVzHplA7YA8qrzhFyigxCqGBUJEUwbG339tLkJyqoL9bGA33y-kQ4/s640/blogger-image-456024820.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" alt="Kunnon kuva tuunatusta topista" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifs3wvHURSz1gLT1cUKKxMdxLBLfsjWvUMHNoXciLhxdKD-mx4DnSp3oV9NJzZdlMFR6dHgvTYRgN9qNG1gz2ZIULqVzHplA7YA8qrzhFyigxCqGBUJEUwbG339tLkJyqoL9bGA33y-kQ4/s640/blogger-image-456024820.jpg"></a></div>Tässä kuvassa TapTapSee tulkitsi topin tumman siniseksi. Mahdankohan luottaa enää kaverini vihreään ollenkaan?Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-46215142787323694582015-06-17T14:40:00.001+03:002015-06-17T14:42:19.673+03:00Opaskoira osa 6 - Kotipaikkakoulutus, käyttöönottokatselmus ja sananen alkutaipaleestammePalasin Kuopiosta yhteistyökurssilta keskiviikkona, seuraavana maanantaina alkoi kotipaikkakoulutus. Viikonlopun yli piti selvitä ihan omine nokkineni ja hyvin se meni.<br />
<br />
Kotipaikkakoulutuksessa koiran kouluttaja tulee käyttäjän kotipaikalle jatkamaan koulutusta samaan malliin kuin yhteistyökurssilla, mutta nyt käyttäjän omassa kotiympäristössä eli reiteillä, joita arjessa tullaan käyttämään. Etenkin nyt, kun YT-kurssi oliKuopiossa, eisinä aikana tullut opeteltua yhtään reittiä,jota oikeastiarjessani kulkisin. Jos olisin ollut Iiriksessä yhteistyökurssilla, olisi asia vähän eri.<br />
<br />
Ainakin Viiksessä kotipaikkakoulutuksen on 5 päivää. Se saatetaan jakaa kahteen pätkään. Minulla oli viisi päivää putkeen. Niiden viiden päivän aikana opettelimme koiran kanssa reittejä, jotka minä suurimmaksi osaksi itse osasin jo aiemmin kepin kanssa. Se tuntui jokseenkin turhauttavalta, mutta tarpeellista toki kuitenkin. Meidän ensimmäisen viikon reitteihimme kuului yliopisto, urheilukenttä, opaskoirapuisto (ja kaveri, joka asuu koirapuiston lähellä), Sörnäisten metroasema, Iiris ja yksi kahvila. Muistaakseni nämä. Kuulemma suhteellisen paljon uusia reittejä heti alkuun, mutta minkäs mahtaa, kun minulla on tarve liikkua moneen paikkaan.<br />
<br />
Kotipaikkakoulutuksen aikana oli myös käyttöönottokatselmus, jossa kouluttajan lisäksi läsnä oli maksajatahon, eli minun kohdallani Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, edustaja, kuntoutusohjaaja (tai sen sijainen). Käyttöönottokatselmuksessa kuljetaan jokin reitti ja katsotaan, että kulkeminen sujuu käyttäjältä koiran kanssa turvallisesti ja yhteistyö pelaa. Sitten kirjoiteltiin taas soppareita siitä, että sitoudun käyttämään koiraani mahdollisimman paljon opastustehtävissä sekä pitämään siitä hyvää huolta.<br />
<br />
Nyt kotipaikkakoulutuksestakin on jo reilu kuukausi. Olen elellyt tuon koiran kanssa yhdessä reilut kaksi kuukautta. Vielä jokunen aika sitten pohdin paljon, onko opaskoirasta minulle enemmän hyötyä vai haittaa. Kun homma toimii ideaalisti, koiran kanssa on mukava liikkua. Siinä on kuitenkin oma huolehtimisensa, eikä näin alkuun homma todellakaan toimi aina odotetulla tavalla. <br />
<br />
Tiedän monia, joiden mielestä kepin kanssa liikkuminen on hidasta köpöttelyä ja tökkimistä. Minä en koe sitä niin. Esimerkiksi kävelynopeuteni ei juurikaan ole koiran myötä muuttunut mihinkään (tai välillä on hitaampaa, kun tuota pitää kiskoa perässä). Olen ihan samalla tavalla ilman koiraa kulkenut vaikka missä, eikä tuo koira vielä osaa läheskään niitä kaikkia reittejä, jotka minä osaan.<br />
<br />
Jokin aika sitten aloin kuitenkin jo enemmän kallistua sille kannalle, että on koirasta hyötyä. Tai että hyödyt voittaa ne haitat. Suurin hyöty tähän mennessä on ollut yllättävät esteet, etenkin tietyömaat. Kepin kanssa törmään ensin johonkin ja tajuan siinä olevan tietyömaa,sittenkäyn tunnustelemassa,kummalta puoleltapääsisin ohittamaan. Koira eivälttämättä edes pysähdy merkkaamaan minulleestettä, vaan saattaa kiertää sen suoraan. Tai vaikkapysähtyisikin, niin sen jälkeen se kiertää esteen, eikä minun tarvitse prosessoida päässäni sitä, mistä voin mennä. Muutenkin maailmassani koiran kanssa kulkiessa on paljon vähemmän esteitä. Sinänsä monet esteet eivät ole minulle olleet haitaksi, ne ovat jopa olleet jossain määrin maamerkkejä, mutta sujuvoittaahan se kulkua, kun ei koko ajan keppi tökkää polkupyörään tai mainosstandiin.<br />
<br />
Haittapuolia koirasta on sitten se, kun täytyy aina miettiä, mihin voi päästää sen tarpeilleen. Niitä paikkoja ei Helsingissä ihan joka kadun kulmassa kuitenkaan ole. Myös jos menen jonnekin, jjossapaikan päällä en tarvitse koiraa, minun pitää keksiä, mihin voin jättää sen turvallisesti paikallaoloon (ja toivoa, että se oikeasti pysyy siellä, mihin olen sen jättänyt). Tämän kisakauden ensimmäisten yleisuhreilukisojen jälkeen totesin, että minun on täysin turha ottaa koiraa mukaan kisoihin vieraalle urheilukentälle. Siispä, jos nyt lähden pidemmälle kisareissulle, pitää kehittää koiralle hoitopaikka. Jos olen kaverilla kylässä ilman koiraa (tätä olen tehnyt useistakin syistä), en voikaan jäädä sinne oleilemaan ihan mahdottoman pitkäksi aikaa tai ainakaan yöksi, vaikka kuinka haulaisin. <br />
<br />
Opaskoirassa, kuten tietysti kaikissa muissakin eläimissä, on paljon huolehdittavaa. Onneksi siitä on välillä myös hyötyä.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-53092701476049190922015-05-02T18:31:00.001+03:002015-05-02T18:31:31.483+03:00Opaskoira osa 5 - Ensimmäiset päivät kotonaKotiudin koirani kanssa keskiviikkona sopivasti neljältä. Koira sukkuloi rautatieaseman ihmisruuhkassa ihan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.<br />
<br />
Yhteistyökurssi ensimmäisten päivien jälkeen jatkui ohjelmallisesti samoissa merkeissä: pari pidempää lenkkiä päivässä ja pissatuslenkit aamuin illoin. Toisella viikolla sain jo mennä pissalenkin yksin, kunnes sitten toisen viikon lopulla koira päättikin suunnata suojatiellä keskelle risteystä. Sen jälkeen saimme hetkeksi taas näkevän seuralaisen.<br />
<br />
Toisella viikolla oli myös lenkkejä, joiden jälkeen olin valmis heittämään tuon eläimen kuuseen. Se kokeili kaikkea. Sentään noin muuten yhteiselomme sujui suht ongelmitta, opastus ei vaan aina ihan maittanut, kun oli kiinnostavia hajuja haisteltavana. Noin esimerkiksi.<br />
<br />
Opin kurssin aikana esimerkiksi sen, miltä kuulostaa, kun koira oksentaa. Jännä ääni sen vatsasta lähti. Olin myös etukäteen ajatellut, että on kiva saada koira keväällä, niin ollaan ythteistyötä harjoitettu mukavasti ennen kuin tulee ensimmäiset lumet. Pah! Kuopio tarjosi minulle lumisenkin päivän. Ja lumen takia se koira oksensikin, kun Puijolla oli riemuissaan vähän lunta haukkaillut.<br />
<br />
Teoria-asioina kurssin toisella viikolla oli koiran ravitsemusta (minun koirani alkuperäinen raakaruoka vaihdettiin kuivamuonaan), liikuntaa ja kehonhuoltoa ja lajikohtaisia tarpeita ja viestintätapoja. Kehonhuollon yhteydessä meille opetettiin koirahierontaa ja koiran aktiiivenyttelyä.<br />
<br />
Tietoa tuupattiin sen verran paljon kaikesta, että ihan kaikkea en taatusti onnistunut sisäistämään. Kuitenkin elo tuon olennon kanssa ei tunnu enää niin kovin mahdottomalta, siis pystyn ehkä jopa huolehtimaan siitä suht hyvin, kynsien leikkuukin sujui tuolla kurssilla edes jotenkin. Silti saatan pyytää siihen vähän näkevää apua.<br />
<br />
Näin alkuun tarvitsen näkeviä tyyppejä kulkemaan perässäni. Laitoin Kallion FB-ryhmään kyselyn, voisiko joku tulla näyttämään minulle (koiralleni( hyvän pissalenkin tästä lähistöltä. Sain suht paljon innokkaita auttajia. Kolmen eri tyypin kanssa olenkin käynyt ulkoilemassa. On kivaa, kun sain apua ja samalla tutustun lähistön ihmisiin! Kallio (ja sen kulmat) on mukava paikka asua, näiden ihmistenkin takia. <br />
<br />
Torstaina kävin Iiriksessä ja jätin koiran noin 25 minuutiksi yksin, kun piti kantaa tavaraa autoon. Jätin sen ”näyttämölle” paikalleen ja jossain vaiheessa tajusin, että siellä jäi ovet auki käytävään. Pikkuisen mietin, mahtaako koira olla enää tallessa, kun palaan, vai pitääkö minun etsiä sitä ympäri Iiristä. Siellä se oli kiltisti nukkumassa.<br />
<br />
Eilen kävin kaerini vappupippaloissa niin, että oli koira mukana. Siellä oli polven korkeudella sohvapöytä, jolla kaikki herkut oli. Siis varsin sopiva korkeus, noin koiran näkökulmasta. Vähän välillä tuo nuuskutteli pöydälle, muttei kertaakaan yrittänyt ottaa sieltä mitään. Olen aika ylpeä! Hännän kanssa piti myös vähän varoa, koska sillä olisi saanut mukavasti tipautettua asioita. Siellä uusien, kivojen ihmisten keskellä tuo helposti innostuva otus oli oikein nätisti ja sopuisasti.<br />
<br />
Ensimmäiset päivät kotonakin ovat siis menneet hyvin mallikelpoisesti. Pelkäsin, että tuo olisi ensimmäisen illan ja yön kovinkin levoton, mutta ei ollut. Nätisti asettui olemaan uuteen kotiinsa.<br />
<br />
Maanantaina kouluttaja tulee Helsinkiin ja meillä alkaakin sitten kotipaikkakoulutus.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-39531170634756876482015-04-15T16:26:00.002+03:002015-04-15T16:28:12.504+03:00Opaskoira osa 4 - Yhteistyökurssin alkuMinulla on ollut kaksi päivää seuralaisena, apuvälineenä ja huonetoverina yksi mustakarvainen otus. Olen siis koiran kanssa yhteistyökurssilla Kuopiossa.<br />
<br />
Yhteistyömme alkoi sillä, että minulle lounaan jälkeen törkättiin huoneeseen eläin kehotuksella ”tutustukaa toisiinne”. Niin me tutustuimme. Rapsuttelua, haistelua ja sellaista normaalia, mitä siihen nyt kuuluu. Paikkojen tutkimista, pyörimistä ja hötkyilyä.<br />
<br />
Jonkin aikaa siinä toisiamme viihdytettyämme oli aika lähteä ensimmäiselle lenkille, eli koiralle valjaat niskaan ja pihalle. Ensimmäisen päivän lenkkinä oli vaanlyhyt pissalenkki. Menomatka oli varsin ripeää menoa, takaisin tullessa löhtystelyä ja hidastelua; ”Ei kai tää oikeasti ollut jo tässä?”. Sama lenkki vielä myöhemmin uudestaan, samalla tavalla.<br />
<br />
Iltapalalla mietittiin toisen kurssilaisen kanssa, että olisikos näidenkoirien pitänyt saada jotain ruokaa. Kukaan ei siitä mitään sanonut. Päätettiin kysyä, kun illalla tulee lenkittäjä.<br />
<br />
No, yhdeksältä sitten molemmat olime alaovella koirien kanssa ja lähdimme lenkille. Vähän pidempi kuin pissalenkki, mutta sellainen lyhyt puiston kierto vaan. Takaisin huoneessa muistin, että unohtui kysyä siitä ruuasta, enkä jaksanut enää mitään soitella. Kaipa se koira aamuun asti pärjää.<br />
<br />
Aamulla sitten selvisi, että juu, olisi niiden jotain pitänyt siinä illasta saada syödä. Ja ei, meidän ei olisi pitänyt lähteä pihalle, ihan koirien vaan. Voi raukkaparkoja koiria, jotka julmasti pistetään oudon ihmisen kanssa huoneeseen, eikä edes ruokaa saa! No, tiistaina saivat sitten. Molemmat päivän ateriansa.<br />
<br />
Koska minun piti tiistaina hoitaa ennakkoäänestys, lähdimme vähän monimutkaisemmalle reitille kirjastoon (kirjasto oli kyllä auki, mutta äänestys alkoi vasta tuntia myöhemmin…). Hieman oli koira hämillään matkalla. Iltapäivällä käytiin taas vähän eri reitti ja mentiinkin R-kioskille. Pyysin koiraa etsimään tiskin ja se tarjosi jäätelökaappia – aika hyvä vaihtoehto tietysti sekin.<br />
<br />
Kurssin ohjelma noin pääosin koostuu aamun pissalenkistä, päivän kahdesta valjaslenkistä ja jostain teoria-asiasta (ja tietysti aamiaisesta, lounaasta, päivällisestä ja iltapalasta). Eilen puhuttiin koiran käskyttämisestä ja äänenkäytöstä, tänään sairauksien kotihoidosta ja ensiavusta. Tänään minun koirani pääsi myös vähän juoksentelemaan vapaana, mihin sisältyi pari pulahdusta lampeen. Kaikilla lenkeillä, myös sillä pissalenkillä, on kouluttaja mukana. Meille kovasti painotettiin kurssin alussa, että yksin koiran kanssa emme lähde minnekään, ennen kuin saadaan lupa.<br />
<br />
Minusta on hämmentävää, miten nopeasti suhde koiraan muodostuukaan. Jo ensimmäisenä päivänä tuntui siltä, että kyllä meillä tässä joku yhteys on ja kavereiksi taidettiin tulla. Nyt tuntuu jo hyvin vahvasti siltä. Koirani on myös selvästi viisas tyyppi: aina, kun se koettaa tarjota minulle köyttä leikittäväksi, se tuo sen suoraan käteen.<br />
<br />
Tänään makasinsängyllä mahallani. Koira tarjosi minulle köyden. Minä sitten heitin sen siitä mahaltani ja kehotin koiraa noutamaan. Heiton pituus oli ehkä puoli metriä ja tyyppi mietti aivan selvästi, että ”oletko ihan tosissasi, tuoko pitäisi hakea”. Laiskasti löntystellen se sitten toi minulle köyden. Sama uudestaan, yhtä lyhyt heitto ja yhtä laiska haku. Taidettiin molemmat olla myös vähän väsyneitä. <br />
<br />
Olen ollut kurssilla nyt kaksi päivää ja jo tänään olen oikeasti joutunut miettimään, mikä päivä nyt on. Palaan kotiin kahden viikon päästä ja silloin viimeistään olen varmaan aivan sekaisin kaikesta.<br />
<br />
P.s. Sen nimi on Birgi. Tai Birk, kuten Ronja Ryövärintyttäressä.<br />
<div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi_OZq6y9tRFADWjmVJSca-ByL-UcbJDpbrUER4mmZ4NRJTVYvMWXNNdYMupWTxh4fxamBR1LUdPPNRzFq-vul1RNLbRyx8RNi8NRdonS7Kg855kD8xZQsNLI1I9MM5fqnwMUiQz3ZCmEy4/s640/blogger-image-1536644472.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi_OZq6y9tRFADWjmVJSca-ByL-UcbJDpbrUER4mmZ4NRJTVYvMWXNNdYMupWTxh4fxamBR1LUdPPNRzFq-vul1RNLbRyx8RNi8NRdonS7Kg855kD8xZQsNLI1I9MM5fqnwMUiQz3ZCmEy4/s640/blogger-image-1536644472.jpg"></a></div>Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-14073871847933395522015-04-10T00:00:00.000+03:002015-04-10T00:00:13.417+03:00Pirssillä pitkin poikin kaupunkiaJotenkin kävi niin, että torstai, joka vielä maanantaina oli täysin tyhjä päivä, olikin lopulta yhtä ryntäilyä ympäri kaupunkia 9-16 ja illallakin oli menoa. Kalenterillani on paha tapa täyttyä lyhyehköllä varoitusajalla. Minuuttiaikataulun takia (ja koska en vaan jaksanut nousta ajoissa aamulla) kuljin matkani lähinnä taksilla. Tähän päivään osui monemoista kuljettajaa.<br />
<br />
Kuljettaja 1: Ihan perus kuski, suht nuori ja ihan ok. Eipä paljon juteltu. Kuunneltiin Suomipoppia. Kuski jäi 2,50 euroa tappiolle, koska ei osannut ottaa omavastuuta (en ihmettele, se onkin meillä nykyään ihan yhtä säätöä).<br />
<br />
Kuljettaja 2: Mukava eläkeläisherra. Vähän aluksi juteltiin, loppumatka aika hiljaisuudessa. Soitti kaverilleen apuja omavastuun ottamisessa, onnistui siinä lopulta varsin mallikkaasti. Koska kohde oli minulle täysin vieras, pyysin kuskia opastamaan minut hisseille, josta ehkä selviäisin. Opasti kuitenkin oma-aloittteisesti ihan perille oikeaan kerrokseen ja sielläkin mietti kanssani, mihin pitää mennä. Palvelu oli siis oikein hyvää.<br />
<br />
Kuljettaja 3: Ensin en meinannut edes tajuta, että olikohan tämä auto nyt taksi, mutta koska minua tultiin kädestä pitäen ohjaamaan auton takapenkille, niin totesin, että taitaa olla. Pieni kielimuuri haittasi matkantekoa ihan alusta asti: piti tavata useampaan kertaan, mihin olen menossa, kun Kumpulaakin luuli Kontulaksi. Ei niissä nyt niin kovin iso ero olekaan. Navigaattorista löytyi kuitenkin oikea osoite ja sinne suunnattiin (onneksi Kumpulaan!). Jokseenkin samasta osoitteesta löytyy useampi yliopiston rakennus, joten selitin aika lähellä kohdetta ollessamme, että menen Physicumiin ja jäisinmielelläni pois portaiden luona. Kuljettaja tyytyväisesti kertoi meidän olevan perillä (ja jäi 2,50 euroa tappiolle) ja opasti minut ovelle. Ei portaita. Ajattelin hetken, että joo, kai sinne pääsee ajamaan myös suoraan ovellekin jostain, mutta käsi ovenkahvalla paljasti, että nyt on kyllä väärä paikka. Siitä seurasi keskustelu:<br />
<br />
Minä: ”Tämä ei ole oikea paikka.”<br />
Kuski: ”On on! Gustav Helströmin katu 2, on on oikea paikka, ole hyva.”<br />
Minä: ”Mä tästä ovesta tiedän, että ei ole oikea. Täällä on monta yliopiston rakennusta - -”<br />
Kuljettaja: ”On oikea, on Gustav Helströmin katu.”<br />
Minä: ”Ei ole. Siinä pitäisi olla portaat - -”<br />
Kuljettaja: ”Okei, ole hyva, ole hyva.” (*ohjaa minua takaisin autoon*)<br />
Minä: ”Mä olen menossa siis Physicumiin - -”<br />
Kuljettaja: ”Ole hyva, ole hyva!” (*tunkee minua sinne auton takapenkille*)<br />
Minä: ”Mä olen siis menossa - -”<br />
Kuljettaja: ”Oke, joo, ole hyva, ole hyva.”<br />
Minä: ”Kuuntele, mitä mä yritän sanoa! Mä olen siis menossa Physicumiin. Siinä on kadulta sellaset portaat ylös, niiden luo.”<br />
Kuljettaja: ”Oke, oke. (*puhuu jollekin naiselle*) Missa on (*etsii osoitettanavigaattorilta*) Gustav Helström - -” <br />
Minä: (*syyyyvä huokaus*) ”Mä olen menossa Phsyicumiin. Sitä etsitään.”<br />
Nainen: ”Aa, Physicum. Se on tuo puinen rakennus tuolla, katso, näkyy tuossa. Toisella puolella katua.”<br />
<br />
Löytyihän se. Ja ei ollut ensimmäinen kuljettaja, joka tuolla Kmpulassa vähän on sekoillut, mutta ensimmäinen, joka ei ihan oikeasti kuunnellut, mitä minä yritin hänelle sanoa.<br />
<br />
Kuljettaja 4: Kaikki meni oikein mallikkaasti ja mukavasti mitään jutustelematta, kunnes tultiin hyvin lähelle määränpäätä. Kuljettaja kysyi, mille ovelle mennään. Sanoin käytännössä kaikkien kelpaavan, koska on tuttu paikka. ”Tässä on tämä C-ovi, metroaseman vieressä. Osaatko sä liikkua siellä sisällä?” Kerroin osaavani, joten kuljettaja: ”Sä näät siis jotain?” No en kyllä nää. Kun näppäilin kortinlukulaitteeseen tunnuslukuni, kuljettaja siitä yltyi kehumaan, miten taitava olen, kun senkin osaan. Koska lähdettiin yliopistolta, hän kysyi, opiskelenko siellä. Kerroin opiskelevani ja sain kuulla olevani niin taitava. Totesin, että toivottavasti minusta ainakin tulee sellainen, siksi opiskelen. ”Ei, kyllä sä olet! Niin sinnikäs. Tolla sinnikkyydellä pärjää vaikka miten pitkälle.” Öö, okei? Mahtoiko hän saada kuvan sinnikkyydestäni ihan vaan siitä, että hyppäsin yliopistolta taksiin, istuin hiljaa puhelinta räpläten koko matkan ja kerroin osaavani liikkua Liikuntamylllyssä? Kuulemma hän ihailee kaikkien näkövammaisten sinnikkyyttä, niitä kun on taksin asiakkaina aika paljon hänellä ollut.<br />
<br />
Että sellaista tänään. Vamma ei tee ihmisestä sinnikästä. Minä en koe olevani sinnikäs. Elän ihan normaalia arkea. Toki toisinaan on päiviä, että sängystä nouseminen vaatii pientä sinnikkyyttä, koska väsyttää liikaa. Koiran kanssa niitä päiviä voi tulla useammin.<br />
<br />
Ja niin, minulle saa muuten sanoa ”nähdään”. Minäkin sanon.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-35881264743712691482015-03-31T09:46:00.003+03:002015-04-15T16:19:11.640+03:00Opaskoira osa 3 - Sen oikean löytäminenOikean koiran löytäminen oikealle ihmiselle ei välttämättä ole helppoa. Tiedän, että toisinaan ”paritus” tehdään pelkästään paperien perusteella ja käyttäjä ja koira kohtaavat ensimmäisen kerran yhteistyökurssilla, toisinaan pääsee vähän enemmäkin testailemaan. Tämä käytäntö saattaa riippua myös opaskoirakoulusta. Mutta ainakin minä olen päässyt nyt testailemaan koiria enemmänkin.<br>
<br>
Tapasin pari viikkoa sitten erään opaskoirakokelaan, josta Viiksen kouluttajat vähän miettivät, voisiko se olla minulle sopiva. Koira tuli kouluttajansa kanssa luokseni ja kävelimme pienen lenkin tässä lähiympäristössä. Voin sanoa, että oli varsin erilaista kulkea tuttuja reittejä koiran kuin kepin kanssa. Koira löysi minulle paluumatkalla suojatien keskeltä korttelia, kun taas kepin kanssa en ole koskaan edes yrittänyt etsiä sitä. <br>
<br>
Kouluttajan kanssa jultetiin hetki ja päättelin hänen puheistaan, että ehkä kyseinen koira ei sittenkään olisi se minun koirani. Noin tuntia myöhemmin toinen Viiksen kouluttaja soitti minulle ja kutsui seuraavalla viikolla Kuopioon ”koajamaan” pari muuta koiraa. Minähän lähdin!<br>
<br>
Vietin Kuopiossa noin 17 tuntia, matkoihin meni sitten yhteensä 8 ja puoli tuntia. Sellainen pieni pyrähdys se oli. Kävelin kahden labbis-siskoksen kanssa, jotka olivat tosiaan samasta pentueesta, mutta hieman erilaisia. Suurimman eron itse huomasin siinä, että toinen koirista kuunteli minua paremmin. Se myös näytti kaikki suojatiet kiltisti ja kulki reippaasti. Sen sisko taas taisi näyttää tasan yhden suojatien oikein, eikä kuunnellut minua (se ei sinänsä ole kai kovin outoa, enemmän hämmennyn siitä, kun ne kuuntelevat, mitä sanon!).<br>
<br>
En tiedä, miten muutaman korttelin kiertävän lenkin aikana joku pystyy sanomaan juuri mitään liikkumisestani tai yhteistyöstä koiran kanssa. Ilmeisesti siitä pystyy nopeasti näkemään enemmäkin asioita kuin uskoisin.<br>
<br>
Lyhyen visiittini päätteeksi sain kuulla, että näistä koirista se ensimmäinen, jonka kanssa yhteistyö heti kättelyssä sujui paremmin, olisi nyt tulossa minulle. Oikeasti! Koira! Valittu!<br>
<br>
Kahden viikon päästä olen yhteistyökurssilla Kuopiossa. Vietän siellä 2,5 viikkoa. Ohjelmaan kuuluu pari lenkkiä päivittäin, varmasti myös opastusta koiran hoitoon yms. Koira tulee asumaan kanssani samaan huoneeseen ja yhdessäolomme on alusta asti varsin tiivistä. Palaan koiran kanssa kotiin vapuksi.<br>
<br>
Minua jännittää! Oikeasti, kahden viikon päästä olen viettänyt tulevan oppaani kanssa yön yhdessä. En ole ikinä asunut koiran kanssa ja kohta minulla on sellainen asuinkumppaninani toivottavasti seuraavat 10 vuotta. Huh!<br>
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-71442070242634022762015-03-12T17:33:00.001+02:002015-03-12T17:33:03.941+02:00Ratikkapysäkillä<div>Kävelin ratikkapysäkille. Vanhempi nainen tarttui käsivarteeni: </div><div>- Ootko sä menossa ratikkaan? </div><div>- Joo. </div><div>- Aha. Kasiin? </div><div>- Joo. </div><div>- Aha. Pitää hetki sitä odottaa. </div><div><br></div><div>Mietin, miksi muuten olisn tullut ratikkapysäkille, jos en olisi menossa ratikkaan. Eikä siltä pysäkiltä edes mene muita kuin 8. </div><div><br></div><div>Toisinaan hämmentää nämä kanssakulkijat. </div>Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-20335572922715965732015-03-09T11:25:00.001+02:002015-03-09T11:25:22.288+02:00Junailua lähialueellaMatkustin viime viikolla pitkästä aikaa yksin lähijunalla pidemmälle kuin Espooseen tai Vantaalle, jonne pääsen HSL:n matkakortillani. Julkisen liikenteen esteettömyydestä on viime aikoina puhuttu paljon, joten tässä kertomus siitä, miten esteetöntä (lähi)junamatkustaminen sokeana onkaan.<br />
<br />
Lähdin junaan Pasilasta, koska ensinäkin se on minulle lähin juna-asema ja toiseksi siellä on vähän helpompi suunnistaa laitureille kuin Helsingin päärautatieasemalla. Minulla oli sen verran vähän aikaa junan lähtöön, että piti päättää, hankinko itselleni ruokaa vaiostanko lipun lipunmyynnistä. Päädyin jälkimmäiseen, koska se on käytännössä ainut vaihtoehto lipun ostoon täysin yksin matkustaessa. Nyt joku miettii, että miten niin: saahan niitä lippuja automaatista ja sieltä junastakin ostamalla. <br />
<br />
Lippuautomaattia ei yksinkertaisesti pysty käyttämään, jos ei näe, mitä ruudulla lukee. Tätä tuskin tarvitsee enempää selittää. Automaatit olisi kyllä varmasti tehtävissä saavutettaviksi myös näkövammaisille, sen verran pitkällä tämä teknologiakehitys meillä kuitenkin on. No, mutta automaatilta ostaminen ei vaan ole mahdollista.<br />
<br />
Lähijunassa lippuja myydään vaunuissa, jotka ”on merkitty lipunmyyntitunnuksin”. Mistä minä tiedän, mikä vaunu on sellainen? Oikein: en yhtään mistään. Voin toki toivoa, että laiturilla on joku kiva ihminen, jolta voin asiaa kysyä. Tai voin yrittää tuurilla löytää lipunmyyntivaunun. Jos onnistuisinkin päätymään oikeaan vaunuun, ei ne lipunostonhaasteet siihen lopu. Kaukojunissa konnari vaunuun astuessaan ilmoittaatulostaan jakyselee ihmisiltä lippuja. Lähijunissa ne vaan paahtavat eteenpäin ja lippua tarvitsevat ihmisetpysäyttävät heidät. Minä en voi tietää, kuka käytävällä kulkevista ihmisistä mahtaa olla konduktööri. Jos joku muu vaunussa ostaa lippua ennen minua, voin ehkä mahdollisesti tuurilla ja todella paljon keskittymällä onnistua pysäyttämään konnarin sen jälkeen, mutta kovin luotettavaa se ei ole. Muutaman kerran olen matkustanut liputta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole onnistunut pysäyttämään konnaria.<br />
<br />
Siispä minä menin Pasilassa lipunmyyntiin. Siellä on jonotusnumerosysteemi. Saattaisin toki löytää sen laitteen, josta jonotusnumeron saa, mutta en tietäisi, mikä numero minulla on tai mikä numero on menossa. Hetken hengailin lipunmyynnissä, kunnes yksi lipunmyyjä kutsui minut tiskilleen. Jos sitä ei olisi siinä tapahtunut, olisin tunkenut toiselle tiskille edellisen asiakkaan lähdettyä (ja hieman ohitellut jonossa, mikä ei itsestäni ikinä ole kovin kivaa tehdä). Sain ostettua lipun ja minulle kerrottiin myös, miltä raiteelta junani lähtee. Jos en olisi mennyt ostamaan lippua lipunmyynnistä, junan lähtöraiteen selvittämiseen olisi pitänyt onnistua pysäyttämään joku ihminen asemalta ja toivoa, että se ihminen ymmärtää suomea sen verran, että saisin raiteen selville. Voin myös sanoa, että juna-asemilla ihmisillä tuppaa usein olemaan niin kova kiire, että niiden pysäyttely ei ole helppoa.<br />
<br />
Junan lähtöön oli muutama minuutti aikaa. Lähdin suunnistamaan lähtölaiturille ja vähän törmäilin asemalle hiljattain ilmenstyneen Subwayn pöytiin… Olin niitä kiertämässä, kun minulle lipun myynyt herra tuli vielä kysymään, että tarvitsenko apua sinne laiturille löytämiseen. Otin avun ihan kernaasti vastaan. Olisin minä itsekin sen laiturin löytänyt, mutta helpottihan se, kun joku vei suoraan laiturille vieville portaille.<br />
<br />
Ihan yleisesti junamatkustamisen suurin haaste sokkona on minusta se, ettei junien lähtölaitureita lue muualla kuin niissä näyttötauluissa. Se ei ole haaste pelkästään sokoille, vaan myös heikkonäköisten, jotka saattavat hyvinkin selvitä lipun ostamisesta automaatista, on vaikea niitä näyttöjä korkeuksista tiirailla. Tietysti sitten sen oikean laiturin löytäminenkin voi olla vaikeaa, mutta jos edes tietäisi, minne lähteä.<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-30387543765028591462015-02-25T13:05:00.000+02:002015-04-15T16:27:48.063+03:00Opaskoira osa 2 - EsikurssiEsikurssikutsu tuli muutama viikko ennen kurssia. Onneksi opiskeluissa ei ollut mitään hirveän pakollista, mitä nyt yksi luento jäi väliin. Pystyin siis helposti järjestämään kalenteristani aikaa kurssille Kuopiossa.<br />
<br />
Esikurssi jännitti etukäteen paristakin syystä: ensinäkin siksi, että yksin oudossa kaupungissa ja oudossa paikassa. Niin, aika jännittävää. Pakko oli kysellä vähän kaverilta, joka edellisenä keväänä sai koiransa Viiksestä ja oli siis ollut samassa paikassa kurssilla, että millainen se paikka oikein on ja mitenkä siellä mahtaa pärjätä yksin. Sain vakuutteluja, että hyvin se menee.<br />
<br />
Toinen jännittävä asia oli sitten ne koirat. Siis ihan oikeasti! Minä en ole ikinä ollut mitenkään erityisen eläinihminen. Ei minulla niitä mitään vastaankaan ole, olen omistanut kaninkin ja sellaista. Mutta en minä sen kaninkaan kanssa koskaan mitään osannut tehdä. En tainnut ikinä ottaa sitä syliin. Eikä meillä ole koskaan ollut koiraa. Tai noin muutenkaan sen kanin lisäksi kauheasti eläimiä, joiden kanssa olisi erityisemmin voinut mitään touhuta. Vai mitä luulette kaloista, kilpikonnista ja kanoista? Koiria olen joskus ihan pelännytkin, vaikka opaskoiria en. Ne kun on yleisesti ottaen niin hyvin koulutettuja ja kilttejä. Mutta en minä osaa kommunikoida koirien kanssa!<br />
<br />
Kun kerta Kuopioon asti piti lähteä, pidensin parin päivän reissua menemällä ensin viikonlopuksi kaverille. Sain siellä myös hyvää esimakua koirien kanssa oleskeluun, kun kolmesta koirasta kaksi välillä tuntuivat vähän kilpailevankin huomiostani.<br />
<br />
Saavuin kurssipaikalle sunnuntai-iltana. Meitä oli kaksi kurssilaista ja kävi ilmi, että tunsimme toisemme. Toinen haki kolmatta opaskoiraa, kun minä olen ihan tällainen noviisi vaan. Kurssin vetäjät tulivat maanantaina ja siitä se homma sitten lähti.<br />
<br />
Ohjelmassa oli parin erilaisen koiran kanssa kävelyä, keskustelua toiveistani ja tarpeistani koiran suhteen ja ”luentoa” koirasta noin ylipäänsä ja koirasta apuvälineenä. Kerran kävin myös kävelemässä pienen lenkin ihan vaan kepin kanssa.<br />
<br />
Meidän esikurssillamme olleet koirat olivat molemmat kultaisianoutajia. Olin kerran joskus kai 9-vuotiaana käynyt Vantaan opaskoirakoulun avoimissa ovissa kävelemässäehkä 200 metriä opaskoiran kanssa. Silloin näinkin vielä. Sen enempää kokemusta minulla ei ollut koiran opastuksessa kävelemisestä,enkä ole myöskään ulkoiluttanut koiraahihnassa kai koskaan. Mitä nyt joskus hetken pitänyt jonkun koiran hihnaa paikallammeollessa. Eli totaalisen uusi juttu minulle. Ei siinä silti muu auttanut, kuin valjaat käteen ja menoksi.<br />
<br />
Jotkut koirankäyttäjät käyttävät samalla enemmän tai vähemmän myös keppiä. Minä pistin keppini kyllä sivuun. Olen tottunut jos jonkinlaiseen opastustyyliin ihmisoppaiden kanssa (sanon yleensä kaikille, ettei sillä kauheasti ole väliä, miten minua opastaa – tulen mukana) ja siitä oli ehkä apua tässäkin. Minulla ei ollut vaikeuksia seurata koiran liikkeitä, sain siitä jopa kehuja. Koiralle puhuminen tuntui aluksi tosi oudolta, mutta se oli hieno hetki, kun oikeasti koira kuunteli minua ja istui! Enimmäkseen se kyllä selvästi mietti, että pitääkö tuota tyypiä muka uskoa, kun kouluttajakin on tuossa vieressä. <br />
<br />
Toinen koirista oli kuulemma opastellut sitä toista kurssilaista hyvin paljon päin esteitä ja kuoppia ja sellaista. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia. Kaikki esteet kierrettiin hienosti ja jopa sadevesikouru näytettiin, että ”älä nyt vaan kompastu tähän”. Komentojani suunnasta ei tosin aina ihan kuunneltu.<br />
<br />
Koiran kanssa käveleminen oli siis pääosin varsin positiivinen kokemus. Kuulemma jopa kävelin rennosti. Huonona puolena mainittakoon se, että juoksustakin varsin usein kipeytyvät penikat tulivat tässäkin kipeäksi. Tai lähinnä vasemman jalan, siis koiran puoleisen jalan, penikka kipeytyi. Siitä minua myös varoiteltiin.<br />
<br />
Kurssin lopputulemana oli se, ettei ole mitään syytä olla myöntämättä minulle koiraa. Siitä, milloin sellaisen nelijalkaisen apuvälineen voisin saada, ei vielä kauheasti osattu sanoa.<br />
<br />
Kurssin jälkeen olen pariin kertaan kysellyt, mikä tilanne mahtaa olla. Facebook-päivitys, jossa kerroin todennäköisesti saavani koiran tämän kevään aikana, keräsi tykkäyksiä enemmän kuin mikään päivitykseni aiemmin. Siitäkin arvio on vielä tarkentunut: mikäli sovin yhteen erään koirayksilön kanssa, jonka lähiaikoina tapaan, tulisi minusta koirallinen ihminen huhtikuussa. Elämme jännittäviä aikoja!<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-33686240097700983282015-02-19T19:41:00.002+02:002015-04-15T16:28:43.645+03:00Opaskoira osa 1 - Hakuprosessin kulkuPitkällisen pohdinnan tuloksena, hyötyjen ja haittojen puntaroimisen jälkeen, liityin viime keväänä opaskoirajonoon. Nyt alkaa olla aika kertoa, mitä tämä prosessi oikeasti pitää sisällään.<br />
<br />
Sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat (tai liikkumistaidonohjaajat) kirjoittavat – jos kirjoittavat – suosituksen opaskoiran hakemisesta. Se ei vielä tarkoita kuitenkaan käytännössä juuri mitään.<br />
<br />
Olin maaliskuun lopulla yhteydessä sairaanhoitopiirin liikkumistadonohjaajaan. Sovimme tapaamisajan toukokuulle. Kun sitten tapasimme, kävimme läpi tarpeitani ja ajatuksiani opaskoiran suhteen, täytimme haastattelulomakkeen ja kävimme kävelemässä ulkona, jotta hänsai jonkin käsityksen liikkumistaidoistani. Opaskoiran käyttäjän tulee osata liikkua sujuvasti itsenäisesti myös kepin kanssa. Käyttäjän pitää pystyä huolehtimaan koirastaan ja ymmärtää, mitä kaikkea vastuuta koirasta oikein seuraakaan.<br />
<br />
Aiemmin olin ollut asiasta varsin epävarma, koska ajatus aamulenkistä ja huolehtiminen toisesta elävästä olennosta tuntui jännittävältä. Kun tapasin tämän liikkumistaidonohjaajan, olin jo päässyt ajatuksissani enimmäkseen yli näistä ongelmakohdista. Tai lähinnä olin tullut siihen tulokseen, että hyödyt (toivottavasti) peittoavat haitat.<br />
<br />
Suomessa on tällä hetkellä kolme opaskoirakoulua: Näkövammaisten keskusliiton Opaskoirakoulu Vantaalla, Nou Hau Seinäjoella ja Opaskoirakouu Viiksi Kuopiossa. Jonoon liittyessä olisi mahdollista antaa toiveita siitä, mistä koulusta koiransa haluaa. Minulle se oli aivan sama. Myös rotua ja koiran sukupuolta saa toivoa. Koska minun kokemukseni koirista on hyvin lähellä nollaa, en osannut sellaisiinkaan ottaa kantaa. Minä halusin koiran, joka ei ole liian villi (olen joskus pelännyt koiria, edelleen vähän arastelen niitä), kulkee kuitenkin reippaasti töissä ollessaan ja jonka kanssa voisi käydä vaikka juoksulenkilläkin.<br />
<br />
Kuntoutusohjaajan suosituksen perusteella pääsee opaskoirakoululle esikurssille, kun jossain koululla järjestetään kurssi, jolla on tilaa. Esikurssilla kouluttajat tekevät kartoituksensa pohjalta lopulta päätöksen, myönnetäänkö sitä koiraa vai ei.<br />
<br />
Syyskuussa minulle soitettiin, että Opaskoirakoulu Viiksessä olisi paikka esikurssille. Jokainen koiran jonottaja käy siis parin päivän mittaisella esikurssilla, jossa kartoitetaan vielä tarkemmin toiveita koirasta, elämäntilannetta ja sellaista. Kurssilla myös kävellään vähän erilaisten koirien kanssa, jotta selviäisi paremmin sekin, minkä tyyppistä koiraa kellekin lähdetään hakemaan. Koska ajankohta oli minulle sopiva, annoin sairaanhoitopiirin liikkumistaidonohjaajalle luvan antaa tietoni eteenpäin.<br />
<br />
Sähköpostiin kolahti kutsu esikurssille Kuopioon. Jännitti aika paljon lähteä! Harvemmin olen mennyt mihinkään vieraaseen paikkaan ilman ketään tuttua. Esimerkiksi Vantaan opaskoirakoulun esikurssit pidetään Iiriksessä, eikä sinne lähteminen olisi ollut yhtään niin jännittävää, koska paikka on tuttu. Viiksen kurssi pidettiin tosiaan Kuopiossa, hotelli Jahtihovissa. <br />
<br />
Tarinaa esikurssista seuraakin tämän opaskoira-sarjan seuraavassa osassa!<br />
Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-73151383232594794722015-01-18T19:43:00.002+02:002015-01-20T13:05:42.063+02:00HSL ja kaarimallin mukanaan tuomat lippu-uudistukset HSL on suunnitellut poistavansa lippuvalikoimastaan näkövammaisten ilmaislipun, joka on ollut 80-luvulta lähtien käytössä. Kyseisiä matkakortteja on tällä hetkellä myönnetty 1124 kappaletta. HSL vetoaa esteettömyyden eteen tehtyihin uudistuksiin; joukkoliikenne on nykyään esteettömämpää kuin 80-luvulla, jolloin ilmaislipun katsottiin kompensoivan liikkumisen esteellisyyttä.<br />
<br />
Mietitäänpäs tätä vähän.<br />
<br />
Kun menen bussipysäkille, HSL ei tarjoa minulle kuin joillain harvoilla pysäkeillä mahdollisuutta tietää pysäkin aikatauluja. Viime vuoden aikana joillekin pysäkeille on siis tullut puhuvat pysäkkinäytöt, joista info-nappia painamalla kuulee seuraavaksi tulevat bussit (montako minuuttia, mikä bussi ja mihin se on menossa). Suurimalla osalla pysäkeistä tätä ei ole.<br />
<br />
Ajatellaan, että menen pysäkille, jossa on puhuva pysäkkinäyttö. Saan tietää, että bussini tulee kolmen minuutin päästä. Samaan aikaan tulee pari muutakin bussia. Kun se kolme minuuttia on sitten kulunut ja busseja alkaa pölähtää pysäkille, minulla ei ole hajuakaan, mikä niistä on omani. Jos pysäkillä ei satu olemaan muita samaan bussiin meneviä ihmisiä, saattaa bussi ajaa vaan ohi niin, etten voi edes kysyä kuljettajalta, mikä bussi se on. Ohjeistus toki on, että kuljettajat pysähtyvät pysäkille aina, jos siellä on näkövammainen. Minä en luota tähän käytännössä. Ainut tapani pysäyttää bussi on kierrevihko, johon voi valita bussin numeron. Senkään kanssa en aina ole kovin luottavaisin mielin pysäkillä.<br />
<br />
Bussissa minun pitäisi sitten tietää, milloin jäädä pois. Jos reitti on vieras, ainut mahdollisuus on pyytää kuljettajaa kertomaan pysäkki (tai joo, minä käytän BlindSquarea, joka on tuhat kertaa luotettavampi kuin kuljettajat). Olen kulkenut itsenäisesti Helsingissä syksytä 2008 ja olen hyvin monta kertaa ajanut pysäkistäni ohi, koska kuljettaja unohti kertoa. Kuulemma pysäkkikuulutukset tulee, mikä sitten tämän asian pelastaa – ainakin, jos ne oikeasti toimii.<br />
<br />
Ratikoissa ongelmat on hyvin samankaltaisia kuin busseissa. Erona se, että – ainakaan tietääkseni – yhdelläkään ratikkapysäkillä ei ole puhuvaa pysäkkinäyttöä. Ratikat pysähtyvät kyllä hyvin pysäkille ilman, että niitä pitäisi erikseen pysäytellä. Tosin silloin, jos pysäkille tulee toinen ratikka ensimmäisen perään, se aika harvoin pysähtyy uudestaan siinä pysäkkialueen etuosassa, enkä minä huomaa, jos ratikan perään on pysähtynyt toinen. Aika monta kertaa olen missannut ratikkani sen takia. <br />
<br />
Metrot on suhteellisen esteettömiä, kunhan tuntee metroasemat riittävän hyvin ja osaa niillä liikkua ja tietää, kummalta puolelta menee metro kumpaan suuntaan.<br />
<br />
Sokkona minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada itsenäisesti selville junien lähtölaiturit. Kun asuin Pukinmäessä ja käytin paljon junia, menin mieluiten Pasilasta, koska sieltä junani lähti aina samalta laiturilta. Sielläkin piti kyllä varmistaa aina joltakulta, että juna on oikea. Puksussa kun ei pysähtynyt kuin I, N ja T –junat, mutta samalta laiturilta saattoi lähteä ainakin myös K. Helsingin rautatieasemalla junien lähtölaiturit taas eivättodellakaan ole aina samat. Niinpä, jos lähden keskustasta junalla, minun on pakko varata siihen matkustamiseen sellainen ylimääräinen aika selvittääkseni, miltä laiturilta juna lähtee. Ainut tapa tämän selvittämiseen on kysyä apua satunnaisilta ohikulkijoilta. Eli ruuhka-aikana pitäisi onnistua löytämään joku, jonka ei tarvitse juosta omaan junaansa ja siis ehtinsi katsoa näytöstä, mistä junani lähtee. Aina sitä apua ei saa kovinkaan helposti tai nopeasti. Sitten, kun on kuullut oikean laiturin, pitäisi sinne vielä osata mennäkin.<br />
<br />
Lippujen leimauslaitteessa on kohomerkintöjä. Hienoa. Paha vaan, että se laite on toisinaan vähän vaikeaa löytää. Jos kortilla on arvoa, ei laitteesta ole sokkona mahdollista saada selville, paljonko arvoa on jäljellä.<br />
<br />
Tätäkö te kutsutte esteettömäksi julkiseksi liikenteeksi? Vaikeuksia ja ongelmia on vielä enemmänkin, mutta tässä nyt päällimmäiset mieleen tulleet asiat.<br />
<br />
Jos näkövammaisten ilmainen matkakortti ja saattan matksuton matka poistetaan käytöstä, kuukausittaiset kustannukset nousevat huomattavasti. Maksettavaa olisi kuljetuspalvelusta joukkoliikenteen kuukausilipun verran 18 yhdensuuntaisesta vapaa-ajan matkasta (vaikka olen opiskelija, maksan taksimatkoistani aikuisen kuukausilipun hinnan, koska en ole hakenut opiskelumatkoja), HSL:n matkakortista sen samaisen kuukauslipun hinta, saattajan liput niin kertoina, kun ”esteetön” joukkoliikenne estää itsenäisen kulkemiseni ja noin 30-60 euroa puhelinlaskua taksien tilaamisesta. Nyt minun ei tarvitse käyttää kaikkiea vapaa-ajan matkojani, koska pääsen suht kätevästi julkisilla. Hyvintodennäköisesti lisäisin taksinkäyttöä, jos en saisi enää maksutonta matkakorttia. Käyttäisin taksia siis sen 18 matkaa ja loput kuusta istuisin syrjäytyneenä kotona neljän seinän sisällä. <br />
<br />
Hyvä HSL:n hallitus: haluatteko oikeasti lisätä vammaisten helsinkiläisten taksin käyttöä? Yksittäinen taksimatka on kaupungille melko paljon kalliimpi kuin bussimatka – entä sitten ne kustannukset, jotka aiheutuvat vammaisten syrjäytymisestä, kun kotoa ei vaan pääse enää mihinkään. Tai ne kaikki taksien käytöstä tulevat lisäpäästöt. Tai se raha, mikä kaupungilta menee toimeentulotukiin, joita pitää maksaa, jotta pienituloisilla vammaisilla olisi varaa hankkia matkakortti, jotta pääsevät kulkemaan kotinsa ulkopuolella useammin kuin 9 kertaa kuussa (ajatellen, että yhteen reissuun menee kaksi yhdensuuntaista matkaa).<br />
<br />
Niin. Kannattaako?<br />
<br />
Lähteenä <a href="http://hsl01.hosting.documenta.fi/kokous/2015392-3-2.PDF">tämä</a>.<br />
<br />
P.s. Henkilökohtaisesti – opiskelijana – näen, että voisin jotain ehkä joukkoliikenteestä maksaa. Täysi lipun hinta tekisi kuitenkin kuukausibudjetissani melkoisen loven. Silloin myös ehkä toivoisi liikkumisen toimivan vielä vähän helpommin. Vähintäänkin saattajan olisi kyllä päästävä maksutta mukaani, koska on paljon paikkoja, johon en vaan pysty matkaamaan itsenäisesti, eikä kaksinkertainen hinta matkalle kuulosta kovinkaan reilulta. Reilua ei ole sekään, että kuukausilipun hinnalla vammainen kulkee kuljetuspalvelulla 18 yhdensuuntaista matkaa, vammaton kulkee julkisilla ihan niin paljon kuin tahtoo.<br />
<br />
<br />
edit 20.1: Kuulemani tiedon mukaan tämänpäiväisessä HSL:n hallituksen kokouksessa esitys on vedetty pois ja tulee myöhemmin udelleenkäsiteltäväksi. Ehkä tällä ja jokusella muullakin vetoomuksella hallituksen jäseniin oli jotain konkreettista vaikutusta.<br />
<br />
Luulen kaikkien kannalta parhaan mallin olevan esim. invalidialennus, jonka saisi näkö- ja liikuntavammaiset. Alennuksen määrästä en mene sitten sanomaan mitään.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-5822400663504527092015-01-09T23:17:00.001+02:002015-01-09T23:17:10.707+02:00MäenlaskuaTämä ristiriitaisten tunteiden vuodenaika tarjosi välipäivinä minulle hienoja kokemuksia talviliikunnan parissa.<br />
<br />
Vietin joulun jälkeen viikon Sallassa, hyvin Salla-tunturin kupeessa. Niin hieno tilaisuus piti käyttää hyväksi ja olin etukäteen varannut itselleni lumilautatunnin. Koska Sallan laskettelukeskuksen sivuilla ei ollut mitään mainintaa soveltavasta alppihiidosta (esim. Rukan sivuilta löytyy aiheesta juttua), lähetin sellaisen tunnustelevan sähköpostin, jonka sisältö oli kiteytettynä ”olen sokea, tahdon oppia lumilautailemaan. Uskaltaako kukaan kanssani mäkeen.” <br />
<br />
Uskalsi!<br />
<br />
Opettajalla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisen opettamisesta tai opastamisesta mäessä. Alkuun hän sanoikin, että yleensä näyttäisi kaikki perusasiat siitä, kuinka ollaan laudan etu- ja takakantilla ja miten käännytään ja miten kaadutaan ja kaikkea, mutta nyt olisi pärjättävä sanallisella selityksillä. Hyvin pärjättiin. Suhteellisen tasamaalla kaatuiltiin, liu’uttiin jatutkailtiin laudan kantteja. Sitten aivanloivassa mäessä kokeiltiin kääntymistä. Näiden jälkeen lähdettiin hissillä lastenrinteeseen. <br />
<br />
Olen lasketellut aikaisemmin suksilla. 2002-2005 vuosina kävinvähintään kerran talvessa mäessä, yleensä useamminkin. Sen jälkeen en ole saanut ketään kiskottua mukaani. Kokemusta hisseistä siis oli, sieltä kymmenen vuoden takaa. Laudan kanssa hissillä meno oli hieman haastavampi kokemus. Horjahdin matkalla, mutta sain korjattua tasapainoni. Opettaja ajatteli ensin kävellä ylös, mutta tulikin sitten laudalla perässä, koska tajusi joutuvansa huutamaan minulle, koska pitää poistua hissistä.<br />
<br />
Mäkeä lähdettiin sitten laskemaan kanteilla aluksi niin, että pidin opettajan käsistä kiinni ja hän käveli. Seuraavalla laskukerralla opettajakin tuli laudalla, enkä enää pitänyt kiinni. Vähän kaarreltiin mäen reunalta toiselle ja aina, kun vauhti kasvoi mielestäni liian kovaksi, koin parhaakseni pyllähtää.<br />
<br />
Melko monta kertaa ehdimme tulla sitä rinnettä alas 1,5 tunnin aikana. Kaikki kerrat tulin ”kanttaamalla” ja yritin kovasti kuulla, mihin suuntaan opettaja käskee minun kääntyä. Välillä piti pysähtyä ihan sen takia, etten kuullut.<br />
<br />
Lautailun kokeileminen oli mukavaa. Varmasti koetan mennä vielä joskus uudestaan.<br />
<br />
Siinä pari päivää tämän laskettelukerran jälkeen alkoi mielessä kyteä ajatus, että olisi kiva mennä uudestaan mäkeen. Laskeskelin rahatilannetta ja iloitsin seuralta saamastani kulukorvauksesta (”nyt mulla on rahaa!”), koska varusteiden vuokraus ja yksityistunti ei ole mikään halvin tapa päästä laskettelemaan. Kävin kysymässä, olisiko heillä aikaa niin, että saisin jonkun oppaaksi suksien kanssa mäkeen: siinä en tarvitsisi opetusta, pelkästään jonkun kertomaan, minne mennään. Aikaa oli ja varasin tunnin. Tulin siihen tulokseen, että jos pääsen kahdesti kymmenen vuoden aikana laskettelemaan, kyllä voin siitä maksaa.<br />
<br />
Sain eri ihmisen mukaani kuin edellisellä kerralla. Hänelläkään ei ollut kokemusta näkövammaisen kanssa laskemisesta. Aloitimme samaisesta lastenrinteestä, joka laudalla oli tullut jo tutuksi, jotta hiihto-opettaja saisi käsityksen taidoistani ja vauhdistani. Sen jälkeen suuntasimmekin tunturin laelle pidempien mäkien pariin.<br />
<br />
Suksilla laskeminen pitkästä aikaa oli ihanaa! Jännitin etukäteen vähän sitä, mahdankohan muistaa enää edes, miten käännytään. Muistin. En ollut hukannut laskutaitoani mihinkään. Oppaalla oli vähintään yhtä hauskaa rinteessä kuin minulla – hän sanoi useampaan kertaan ”ihanaa Ronja, että sä tulit!”.<br />
<br />
Nyt ainakin, kun osaan paremmin laskea suksilla kuin laudalla, se tuntuu helpommalta (yllättävää) ja toimivammalta kuin lautailu. Sokkona sukset on parempi vaihtoehto siksikin, että niistä kuuluu vähemmän ääntä kuin laudasta, joten oppaan kuulee helpommin. Minua siis molemilla opastettiin vain sanallisesti. Lautaillessa voisi olla syytä viritellä jotain korvanappia niin, ettei laudasta lähtevä suhina häiritsisi kuulemista.<br />
<br />
Lähipiirissäni ei ole kovinkaan paljoa laskevia ihmisiä. Täytyy löytää sellaisia, koska nyt en halua kymmenen vuoden taukoa!<br />
<br />
<br />
P.s. Joulun tienoilla laskin myös pulkkamäkeä. Kysyin veljeltäni, törmäänkö mihinkään, jos lasken tähän suuntaan. En kuulemma. Laskin - tuli puu vastaan.<br />
Menimme meteenpäin seuraavaan mäkeen. Olimme kohdassa, josta saattoi laskea kahteen suuntaan. Valitsin mäen, jossa ei tarvitsisi kääntyä ja veljet auttoivat vielä pulkan suuntaamisessa. Laskin. Mäki oli jyrkempi kuin edellinen. Taas tuli puu vastaan.<br />
<br />
Kaksi eri mäkeä, kaksi puuta. Siihen päättyi sillä kertaa pulkkailu minun osaltani. Oli vähän liian suuri loukkaantumisriski.Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-17715435172359053722014-12-05T20:11:00.001+02:002014-12-05T22:00:13.882+02:00Ylistys kosketusnäytöilleLuultavasti kaikki blogini lukijat tietävät minun käyttävän iPhonea – varmaan myös aika moni sellainen, joka ei seuraa blogiani, tietää sen. Tai jos täällä nyt on joku lukija, joka ei ole tietoinen asiasta, niin nyt täytetään se aukko tietämyksessä!<br>
<br>
Siihen, miksi minusta muutama vuosi sitten tuli iPhone-käyttäjä, on pari hyvää syytä. Niitä, ja iPhonen tarjoamia mahdollisuuksia, valotan tässä hiukan.<br>
<br>
Ennen iPhonea käytin Nokian Symbian-puhelinta, mikä oli käytännössä ainut vaihtoehto sokeana, jos halusi puhelimellaan tehdä muutakin kuin soittaa itse muistamiinsa numeroihin. Kun Nokia lopetti Symbian-puhelinten valmistamisen, siirtyi katseet kohti Applea, jonka puhelimissa, tableteissa ja tietokoneissa on käyttöjärjestelmään sisäänrakennettuna ruudunulukuohjelma. Sitä ei siis edes tarvinnut ostaa erikseen, kuten Nokialla, jonka puhelimet eivät nykyään tue käytännössä mitään ruudunlukuohjelmaa.<br>
<br>
Joku saattaa miettiä (saatoin miettiä itsekin silloin muinoin), miten kosketusnäytön käyttäminen onnistuu sokkona. Hyvin! IPhonen ruudunlukuohjelma, VoiceOver, kertoo, mitä sormen alla on. Sillä voi myös selata näytön kohteita liu’uttamalla sormea oikealle (seuraava) tai vasemmalle(edellinen, vastaa vähän tietokoneen nuolinäppäimiä ja tabulaattoria.<br>
<br>
Sen lisäksi, että iPhonen peruskäyttö onnistuu pienen opettelemisen jälkeen sokkona aivan mutkattomasti, kosketusnäyttö mahdollistaa minulle sellaisia asioita, joita en ajatellut enää elämässäni tekevän. <br>
<br>
Kun käytän tietokonetta (sama oli myös niissä Nokian puhelimissa), minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä kohtaa näyttöä asiat sijaitsevat. Minulle ne on vaan yhtä ja samaa pötköä. Mitään visuaalista muistia ei siis oikein pysty hyödyntämään, kun kaikki on samaa puhetta. Myöskään neuvot siitä, että jokin linkki tai painike löytyy näytön oikeasta reunasta, eivät auta mihinkään: en minä tiedä, mitkä asioista sijaitsee missäkin.<br>
<br>
Kosketusnäytön kanssa tiedän!<br>
<br>
Nokian puhelimissa muistin, missä kohtaa valikkoa haluamani asia on. Tiesin siis, montako kertaa minun piti painaa nuolinäppäimiä mihinkin suuntaan. IPhonella muistan, missä kohtaa näyttöä haluamani asia on ja kosketan sitä suoraan, ilman mitään hakemista.<br>
<br>
Kosketusnäyttö mahdollistaa esimerkiksi sudokun pelaamisen. En harrastanut sudokuja ennen sokeutumista, koska olin siihen vielä ehkä vähän nuori. Sittemmin sudoku vaikutti kuitenkin kiinnostavalta asialta ja koetin kovasti keksiä, miten pystyisin pelaamaan sitä. Mitään kovin toimivaa ratkaisua en ikinä kehittänyt tai löytänyt – paitsi nyt. (Sudokun pelaamisen takia keksin kirjoittaa tämän koko tekstin.) Puhelimessani on sudoku, jota voi pelata VoiceOverin kanssa: kun kosketan jotain kohtaa näytöstä, VO kertoo, mikä ruutu se on (esim B8) ja – jos siinä on numero – mikä numero siinä on. Toki sokeana sudokun pelaaminen on hitaampaa ja vaatii paljon muistamista, mutta iPhonen kosketusnäytön kanssa se on monin verroin kätevämpää kuin aikaisemmat viritelmäni pistenäytöllä, jolloin näin vain rivin kerrallaan ja jonkun piti kertoa minulle ensin, missä mitkäkin numerot on. Sudoku ei suinkaan ole ainut jollain tavoin visuaaliseen näkymään perustuva peli, jota iPhonella pystyn pelaamaan. <br>
<br>
kosketusnäytön kanssa löydän verkkosivuilta painikkeita ajattelemalla sivun näkymää visuaalisesti: jos minä olisin painike, missä kohtaa tätä sivua sijaitsisin. Tietokoneella joudun käymään sivua aivan eri tavalla läpi. Sama toki eri sovellusten kanssa. Jos joskus joudunkin vähän enemmän etsimään asioiden sijaintia, seuraavalla – tai sitä seuraavalla - kerralla tiedän suoraan, missä ne ovat.<br>
<br>
Kosketusnäyttö mahdollistaa minulle siis käytännössä visuaalisen muistin ja hahmotuskyvyn hyödyntämistä. Käytän tätä mahdollisuutta mahdollisimman paljon hyväkseni ja oikeasti nautin siitä, että ohjelmat ja verkkosivut ovat minulle taas vähän muutakin kuin pelkkää sanapötköä. Sen lisäksi iPhoneen saa valtavan määrän kaikkia mahtavia sovelluksia, jotka helpottavat elämää ja ratkaisevat sellaisiakin ongelmia, joita en välttämättä aiemmin ole pitänyt ongelmina. Ei niistä kuitenkaan nyt sen enempää.<br>
<br>
Kaikkien puhelinvalmistajien pitäisi ottaa mallia Applesta. Minäkään en nyt niin Apple-uskovainen ole, ettenkö voisi käyttää jotain muutakin puhelinta kuin iPhonea, jos tarjolla olisi yhtä hyvä vaihtoehto. Olen testikäyttänyt yhtä Samsungin puhelinta ja tablettia, mutta niiden käytettävyys sokkona on Appleen verrattuna hyvin paljon jäljessä. Suurella mielenkiinnolla odottelen kyllä Applelle jotain kilpailijaa tässä käytettävyysasiassa.<br>
<br>
Kaverini opiskelee Tampereella hyvinkin samaa alaa kuin minä nyt tästä syksystä lähtien Helsingissä, siis tietojenkäsittelyä. Hän kirjoitti blogiinsa varsin <a href="http://tuukkaojala.wordpress.com/2014/12/04/kylla-tan-pitais-toimia-sokeana-mobiilipelia-rakentamassa-2/">mainion tekstin</a> tilanteesta, jossa sokkona ohjelmoi ohjelmaa, jota ei pystynyt itse testaamaan. Toimivalla kosketusnäyttöpuhelimella testauskin olisi sujunut! <br>
<br>
Tuukan blogikirjoitukseen vetoan heti, jos joku yrittää epäillä mahdollisuuksiani ohjelmoijana. Se kertoo myös vähän siitä, että sokkona työmarkkinoilla (tässä tapauksessa ihan vaan opiskeluprojektissa) pärjäämisen kannalta kannattaa hankkia hieman parempi ammattitaito kuin keskivertokollegoilla, koska kilpailu on kovaa. Tuukan tekstistä käy ilmi sekin, että sokeudesta johtuvat työskentelytavat voivat olla suorastaan hyväksi.<br>
<div><br></div><div>Edit 21:54: Vasta tämän tekstin kirjoitettuani minulle tuli mieleen, että oikeasti voin nyt iPadilla katsoa, miltä vaikka tämä blogini näyttää. Tai tarkemmin sanottua sen, miten nuo kaikki lisäjutut (blogihistoriat yms) on aseteltu sivulle. Usein nimittäin joku netin selailu on kuitenkin näppärämpää liu'uttelemalla kuin näyttöä tutkimalla, enkä siis tätä ole nettisivujen kohdalla niin hirveän paljon hyödyntänyt. Nyt blogini sivupalkki on oikeasti siinä sivussa, eikä kaiken muun tekstin perässä jossain kaukana. Jännää! </div>Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5786650906833394151.post-6597293550921956362014-11-06T21:07:00.000+02:002014-11-06T21:07:53.815+02:00Yksityisopetusta yliopistollaTämä juttu vaatii nyt harvinaisen pitkän alustuksen.<br />
<br />
Olen tosiaan aloittanut tänä syksynä tietojenkäsittelytieteen opinnot. Ensimmäisen kurssin, ohjelmoinnin perusteet, jälkeen olen ollut sen verran myyty alaan, että tulen vielä vaihtamaan pääaineeni. Mietin myös, miten ihmeessä en ole keksinyt tietojenkäsittelytiedettä aikaisemmin – sehän on kuin minulle tehty! Myös AMK:ssa joku ohjelmointiala voisi ihan yhtä hyvin mennä.<br />
<br />
Koodaaminen sinänsä onnistuu moitteetta sokkona. Helsingin yliopiston TKT:n laitoksella käytetään sellaista ohjelmointiohjelmaa, NetBeansia, joka ilmeni jo asennusvaiheessa mahdottomaksi apuvälineilleni. Kun muut saavat ohjelmointitehtävät NetBeansiinsa, kirjoittavat koodinsa siellä ja palauttavat tehtävänsä sen kautta, minä teen saman vähän mutkikkaammin: lataan tehtäväpohjan netistä zip-tiedostona,puran zipin koneelleni, koodaan muistiolla tai Notepad++:lla, tallennan vastaukseni tehtäväpohjan tiettyynalikansioon, zippaan kansion uudestaan ja lataan sen nettiin. Kuitenkin tämä kaikki onnistuu suht kivuttomasti ihan itsekseni. Joidenkin tehtävien kanssa olen tarvinnut apua, koska ohjelman suorittama toivottu lopputulos on näytetty kuvana.<br />
<br />
Nyt toiseen periodiin valitsin itselleni ohjelmoinnin jatkokurssin (lisää koodausta! Jee) lisäksi kurssin, jossa tehdään melkoisen paljon ohjelmistojen kuvallista mallintamista, käyttötapaus-, luokka- ja oliokaavioiden (UML) avulla. <br />
<br />
Pari viikkoa sitten ohjelmointitentin jälkeen näin käytävällä opettajan, joka pitää (ja piti) näitä kaikkia kolmea kurssia. Hän kysyi, olenko tulossa näille tämän periodin kursseille ja sanoi heti, että mallinnukset voivat tuottaa minulle haasteita. Seuraavana päivänä sain häneltä sähköpostia. Opettaja ilmoitti tilanneensa Celiasta minulle materiaalia, josta todennäköisesti on hyötyä mallinnusten kanssa. Hän sanoi järjestävänsä minulle yksityisen harjoitus”ryhmän” (tuttavallisesti vaan laskarit), koska tuskin hyötyisin laskarista, jossa piirrellään yhdessä kuvia taululle.<br />
<br />
Siis: minulle kerrottiin etukäteen, mitkä asiat todennäköisesti aiheuttavat haasteita (yleensä ne tulevat vastaan kurssin edetessä ja saan itse yrittää keksiä, miten selviän ongelmasta); minulle hankittiin oppimateriaalia pisteillä ja kohokuvina heti kurssin alkuun ilman, että tein itse asian eteen mitään (käsittämätöntä) ja minulle järjestetään viikottain yksityisetlaskarit, koska opettaja tajusi sen järkeväksi (itse ei olisi kyllä tullut mieleen edes ehdottaa moista). Tällainen asioiden järjestäminen ja järjestyminen on niin harvinaista, etten oikein käsitä, missä skifimaailmassa mahdan elää. Mutta antakaa minun hetken edes elellä täällä, kyllä ne reaalimaailman kompastuskivet vielä taas tulevat vastaan!<br />
<br />
Nyt on melkein kaksi viikkoa tuota kurssia takana. Ensimmäisen luennon jälkeen en tajunnut mistään mitään ja meinasin luovuttaa jo ensimmäisen kotitehtävän kohdalla. Sitten istuin pari tuntia opettajan kanssa kahden, eikä asiat tuntuneet enää niin mahdottomilta. Asentelimme yhdessä Mavenin, jolla voi tehdä kirjoitetuille ohjelmille testejä, ja koetimme selvittää irkin saloja. Kotona tutkailin innoissani saamiani kohokuvia (mutten kyllä tajunnut niistä oikein mitään).<br />
<br />
Toisen luennon jälkeen olin taas ihan sekaisin, enkä tajunnut mistään mitään. Kotitehtävät lannistivat minut jälleen. Kohokaavioista oli jo vähän hyötyä, mutta ei ne ihan riittävästi auttaneet. Sitten istuin 2,5 tuntia opettajan kanssa kahden ja tajusin, mistä opetetuissa asioissa on kyse. Ei se niin vaikeaa ollutkaan! Sen lisäksi, että opettaja selitti minulle asioita, hän samalla mietti (ja etsi) tapoja tehdä kaavioita kirjallisesti, ilman tikku-ukkojen, laatikoiden ja nuolten piirtelyä. Vaikka voin minä niitä toisaalta vähän piirrelläkin...<br />
<br />
Luentokalvoilla ja muussa opetusmateriaalissa on hyvin paljon kuvia. Pelkästään niillä ja luennoilla istumalla en oikeasti tajua mitään. Parasta ehkä oli kalvon kohta, jossa otsikon perusteella oli käyttötapaus esitetty tekstinä – mutta se teksti oli kuva. Ilman tätä yksityistä sessiota opettajan kanssa olisi tämä kurssi miltei mahdoton suorittaa. Tai silloin tarvitsisin avustajaa hyyyyyyyvin paljon ja sen avustajan pitäisi ymmärtää ohjelmistojen mallintamista.<br />
<br />
Vähän kyllä välillä on stressaavaa tehdä jotain tehtävää niin, että opettaja istuu vieressä. Viime viikolla jonkin aikaa toisella puolella istui vielä isovelikin. Silti nämä yksityisopetuksen (voisi melkein sanoa, että tukiopetuksen) hyödyt ovat hyvin paljon suurempia kuin haitat. Ehkä myös totun tekemään asioita, vaikka joku vähän katselisikin.<br />
<br />
Tässä vielä luokkakaavio ihan huvikseen esimerkiksi sekä piirrettynä että tekstinä (ihan ite piirsin!). En tiedä, saako piirroksen teksteistä selvää – ainakin rivit tuppasivat menemään vähän vinoon...<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZTutUsZJIDTRv0P0ijhYcvjQjycYliUHIsZd4gJoIZPJk9AX9wl8ChW8IfwzsCPvx_yCZcyfEFesBbZDnJyTouv5Su_SrMZIAvHaeUo2W_vjzrLSA8S0iz40zIiAsExYxi32p7lFUYAbY/s640/blogger-image-1668872380.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZTutUsZJIDTRv0P0ijhYcvjQjycYliUHIsZd4gJoIZPJk9AX9wl8ChW8IfwzsCPvx_yCZcyfEFesBbZDnJyTouv5Su_SrMZIAvHaeUo2W_vjzrLSA8S0iz40zIiAsExYxi32p7lFUYAbY/s640/blogger-image-1668872380.jpg"></a></div><br />
<br />
[Kurssi |-nimi:String;-tunnus:String;-opintopisteet:int |+tulostaTiedot()]<br />
[Opiskelija |-nimi:String;-opiskelijanumero:String;-maili:String |+tulostaTiedot()]<br />
<br />
[Kurssi]*-*[Opiskelija]Ronjahttp://www.blogger.com/profile/09073245766587950486noreply@blogger.com3