Näkemättömin silmin

Keittiöpuuhia

2012-02-07T19:36:00.003+02:00

Tein tässä viikonloppuna ensimmäisen kerran itse mokkapaloja. Joskus muinoin ala-asteella (vai olisiko ollut jopa eskarissa?) olin mukana tekemässä mokkapaloja, mutta meillä kotona niitä ei juurikaan ole harrastettu.

Meillä ei juoda kahvia, yhtään. Viimeksi hotellissa yöpyessäni nappasin yhden murukahvipötkön mukaani, jotta voin ”sitten joskus” tehdä mokkapaloja. Nyt sille tuli siis käyttöä.

Pohjan taikina oli sen verran jämäkkää, ettei se mukavasti valunutkaan tasaisesti pellille, kuten vaikka pannukakku- tai –pullataikina, mutta myös sen verran löysää, että sen levittely käsin ei oikein olisi sujunut. Taikinan levittely oli sen verran haastavaa, että pyysin Mikaelin tekemään sen loppuun, jotta tulisi edes melkein tasaista.

Muistan hämärästi lukeneeni joskus jostain jonkun mokkapalaohjeen, jossa kuorrutteeseen laitettava kahvi lisätään kylmänä. Koska käyttämäni ohje ei sanonut kahvin lämpötilasta mitään, ajattelin noudattaa hämärää muistikuvaani. Pieleenhän se meni. Kuorute jähmettyi jo kulhoon ja se piti sieltä käsin taputellen levittää pohjan päälle. Maussa ei ollut mitään vikaa kuitenkaan, mutta nonparelleja ei saanut pysymään pinnalla.

Parin viime viikon aikana olen siis vihdoin oppinut käyttämään meidän kaasu-uunia. Olin jo aikaisemmin sytytellyt sitä, mutta asteista ei ollut aavistustakaan. Nytkin käytän sitä lähinnä mutu-tuntumalla: tiedän, missä on suurin ja missä pienin aste, siltä väliltä arvon.

Mikael teki viikonloppuna ruokaa ja pyysi minua pilkkomaan sipulit loppuun. Vaihdoin hänen käyttämänsä ison veitsen pienempään, koska sillä on mielestäni parempi leikata. Hetken kuluttua minut kuitenkin käskettiin pois: ”Anna mä leikkaan, kun sä oot noin hidas.”

Kyllä, olen hidas leikkaamaan. Aina jos teen ruokaa, joka vaatii paljon vihannesten tms leikkelyä, minulla menee sen valmistamiseen reilusti enemmän aikaa kuin arvioitu valmistusaika on. Olen tupannut syyttää siitä huonoja veitsiä: erityisesti lantun leikkaaminen huonolla veitsellä on raivostuttavaa. Mutta ehkä sipulin kohdalla en voi pelkästään huonoa veistä syyttää. Jos tarkkoja ollaan, taidan nykyään jauhelihankin ruskistaessa ensin pilkkoa sipulin ja laittaa vasta sitten lihan pannulle, koska muuten se ehtii jo ruskistua ennen kuin sipuli pääsee mukaan. On kai siis vaan myönnettävä, että olen hidas pilkkomaan. Johtuuko se sitten sokeudesta – en tiedä.

Keittiöömme tuli viikonlopun aikana myös magneetti-veitsiteline seinään, kun isäni ystävällisesti sen kävi kiinnittämässä, ja kello, jolle sain ihan itse hakata taulukoukun paikalleen.

*******

Viime viikolla ystäväni muutti omaan kotiin vanhempiensa luota. Hän hankki kasan uusia huonekaluja Ikeasta ja minä sain kerrankin olla oikeasti avuksi jonkun muutossa - omissakin muutoissani olen lähinnä ollut lapsenvahtina tyyliin "pidä se poissa jaloista ja pysy itse poissa jaloista". Nyt sain kasailla huonekaluja (se on kivaa!) yo-lahjaksi saamallani akkuporakoneella. Porakone tosin antoi minulle pari mojovaa tälliä, otsaan ja leukaan. Pääsin myös kantamaan sohvaa viidenteen kerrokseen (kädet oli pari päivää jumissa) ja löysin ensimäisen kerran sellaisia Ikea-huonekaluja, joita en osanutkaan kasata illman ohjeita. Väitän tosin edelleen, että jos vain olisin nähnyt ne ensin kasattuna, olisin osannut koota ongelmitta. Minulla ei kuitenkaan välillä ollut mitään aavistusta, miltä niiden pitäisi valmiina näyttää.

Talven raivostuttava ristiriitaisuus

2012-01-26T19:57:00.001+02:00

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

Yleisurheilukuulumisia ja vähän jalkavaivoja

2012-01-23T18:38:00.000+02:00

Olin torstaista sunnuntaihin Pajulahdessa yleisurheiluleirillä ja Sm-hallikisoissa. Tunsin itseni urheilijaksi, vaikkei leiri mennytkään aivan suunnitellusti.

Pajulahdessa oli samaan aikaan kansainväliset Pajulahti Gamesit, joten lyöttäydyin menomatkalla parin maalipalloilijan matkaan ja pääsin osin siivellä perille saakka (Itäkeskuksesta ehtii junaan rautatieasemalle, vaikka metro lähtisi 20 minuuttia ennen junan lähtöä, testattu on). Pari muuta yleisurheilijaa oli tullut Pajulahteen jo aikaisemmin ja minun tullessa olivat treenaamassa. Soittelin niille ja mietin, mitä ihmettä teen, kun ei ollut hajuakaan leirin ohjelmasta tai aikataulusta tai mistään, missä muut ovat. Lopulta toiset löytyivät ja pääsin hommasta enemmän kartalle. Minulta jäi torstai-iltana treenit tekemättä, mutta söin ruokaa senkin edestä. Avannossakin kävin pulahtamassa ja uittamassa jalkoja.

Koska oma oppaani oli tulossa leirille vasta perjantaina iltapäivästä, aamutreenin aloittelin leirin juoksu- ja hyppyvalmentajan kanssa. Alkuverkassa alkoivat muutaman päivän kipeilleet penikat jumiutua oikein kunnolla, myös pohkeen alaosa ilmaisi olemassaolonsa kipeästi. Vähän alkoi jo seisominenkin sattua.

Pari kertaa juoksin noin 20 metrin matkan polvennostojuoksua ja yritin epätoivoisesti tajuta itselleni uutta liikettä, kun penikkakipu yltyi sietämättömäksi. Kyykin katsomassa muiden jalkoja, jotta ymmärtäisin, miten se liike, jonka nimeäkään en enää muista, tehdään ja kipu vain yltyi. Treenit jäivät minun osaltani sitten oikeastaan siihen.

Makasin jäiden kanssa ja yritin saada kipua jaloissa vähän lieventymään. Kun pahin kipu oli aavistuksen helpottanut, kävin heittelemässä kuntopalloa ja kävelemässä aitoja. Loppuverkka olikin taas paljain jaloin kumirouheella kävelyä.

Iltapäivästä leirillä mukana ollut fysioterapeutti hieroi penikoitani ja käsittelyn lopuksi katsoi jalkojeni asentoa. Molemmissa jaloissa oli lievää virheasentoa, yliprotaatiota, toisessa enemmän, toisessa vähän vähemmän. Fyssari suositteli tukipohjallisten ostoa.

Iltatreenissä oli pakko kokeilla, onnistuuko kevyt hölkkä hieronnan jälkeen… Ei kovin hyvin. Tein taas vähän juttuja pallolla ja sellaista jalkatreeniä, jossa ei tule juurikaan tärähdyksiä jaloille. Pari vauhditonta pituushyppyä piti kuitenkin käydä tekemässä. Ja kun oli melkein tyhjä kumirouhekenttä, kärrynnpyöriäkin heittelin. Illalla taas saunaan ja jalkoja uittamaan avantoon, se teki penikoille hyvää.

Lauantaina en enää edes yrittänyt juosta, vaikka kovasti mieli teki. Piti vähän säästellä jalkoja sunnuntain kisaa varten. Tehtiin lihaskuntoa kuntopallon kanssa ja käveltiin Pajulahdesta Nastolan keskustaan, noin 6 km edestakainen matka. Vielä lauantai-iltanakin tuli käytyä saunassa ja avannossa. Muuten päivä menikin hengaillessa ja syödessä.

Koko sunnuntaiaamun mietin, juoksenko kisoissa 60 metriä vai en. Penikoiden kannalta olisi hyvä, jos en juoksisi, ja se saattaisi parantaa pituushypyn tulosta, jos ei ole penikat jo valmiiksi aivan jumissa. Halusin kuitenkin juosta ja kun valmentajaltani asiaa kysyin, vastaus oli: "totta kai juokset!"

Niin sitä sitten juostiin, vaikka sattuikin. Ennen lähtöä pidin jaloissa jäitä, heti juoksun jälkeen pistin jäät takaisin. Siten siitä selvittiin ja henkilökohtaisia ennätyksiä tuli rikottua molemmissa lajeissa: 60 m 9.72 s ja pituus 359 cm (Lontoon A-rajaan enää 21 cm). Kilpakumppanini pisti kuitenkin aavistuksen paremmaksi ja tuomisina oli kaksi hopeamitalia. Kisa oli kuitenkin melko kova, juoksussa ero oli vain yhden sadasosan.

Tänään aamulla penikat olivat jälleen raivostuttavan kipeät, vaikka olin illalla pistänyt niihin jäätä. Kylmä-kuuma-hoito jäi kuitenkin tekemättä ja se mitä ilmeisimmin kostautui. Aamupäivästä googlettelin tukipohjallisia ja kävin sitten sellaiset ostamassa Puhoksen Intersportissa olevasta Footbalance-pisteestä. Katsotaan, miltä niillä kävely tuntuu. Odotukset ovat korkealla. Toivottavasti penikkakivut helpottuvat uusien pohjallisten myötä.

Edit: Olen nyt jo jonkin verran päässyt kävelemään pohjallisten kanssa ulkona ja se on ihanaa! Vaikka penikat ovat vielä jokseenkin jumissa, uusien pohjallisten kanssa kävellessä ei satu. Sen sijaan sisällä ilman kenkiä käveleminen vähän sattuu.

Viktoriaanisessa Englannissa

2012-01-10T21:13:00.002+02:00

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa larppaamassa. Peli sijoittui 1800-luvun Englantiin ja liittyy erääseen kuunnelmaprojektiin, jossa olen mukana. Se oli siis täysin yksityinen peli, sokkoporukalla. Puvuissa ja muussa rekvisiitassa ei kovin tarkkaa aitoutta haettu, tärkeintä oli tunnelma ja hauskanpito.

Vaikkei vaatetuksen viktoriaanisuuden asteella ollutkaan väliä, tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pukeuduin vanhojentanssipukuuni. Ei sekään nyt mitenkään aito viktoriaaninen puku ole, mutta olipahan korsetti ja pitkästi helmaa. Aamulla vaatteita päälle kiskoessani mietin, ettei 1800-luvulla vielä tunnettu nylon-sukkahousuja, mutta mitä väliä. Yllätin myös itseni vääntämällä kohtalaisen nutturan noin vartissa – hiukseni ovat kyllä ehkä jo liiankin pitkät nutturaan, se ei meinaa pysyä ylhäällä. Koska minulla ei kamarineitoa ole ja korsetin kiristäminen yksin on kohtalaisen vaikeaa, miltei mahdotonta, Mikael sai siinä avittaa. "Mitä taksikuskikin ajattelee", hän kommentoi nauhoja kiskoessaan.

Taksikuskin ajatuksista en tiedä, mutta sanoin sentään hänelle olevani menossa larppaamaan. Tuntui niin kummalliselta mennä Iirikseen sellaisessa asussa, että piti sitä jotenkin selittää.

Pelasin 25-vuotiasta miss Diana Scottia, perheensä vanhinta tytärtä, jonka sulhasen uskottiin hukkuneen paria vuotta aiemmin. Pelissä vietettiin Miranda-sisaren 12-vuotissyntymäpäivää ja samalla isän kuolemasta oli kulunut vuosi, kun hän kaiken tiedon mukaan oli riistänyt itseltään hengen Mirandan edellisenä syntymäpäivänä.

Tämä oli ensimmäinen historiallinen pelini ja nautin siitä kovasti. Pelinjohtajamme – ja kuunnelmamme käsikirjoittaja ja ohjaaja – oli luonut oikein mehukkaita juonia. Kun salaisuudet paljastettiin pelin jälkeen, selvisi hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä en osannut aavistellakaan. Koska peli oli yksityinen ja kertaluontoinen, saamme myös nähdä toistemme hahmoprofiilit näin jälkikäteen. Se on kiehtovaa!

Vaikka aikakauteen kuuluikin nuorten "hentojen kukkasten" pyörtyily, en kuukahtanut kertaakaan. Aihettakin olisi toki ollut, eihän nyt ihan joka päivä sisko vie sulhaskandidaattia nenän edestä. Mutta toisaalta ei se enää siinä vaiheessa ollutkaan niin kovin merkittävää…

Larppikipinä taisi pienesti syttyä uudestaan.

*******

Ensi viikon sunnuntaina on SM-hallikisat. Olen nyt tällä kilpailuihin valmistavalla harjoituskaudella noudattanut myös valmentajan kehoittamaa ruokailutapaa: pienempiä annoksia kerralla ja vähän useammin. Tässä on vaan se vika, että on jatkuvasti nälkä.

Arjen sankaruutta kerrakseen

2012-01-07T21:15:00.000+02:00

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Jotain näin loppiaisen ratoksi

2012-01-06T19:31:00.002+02:00

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Ja taas radiossa...

2011-12-17T22:57:00.001+02:00

Huomenna YleX:llä puhutaan elämän tarkoituksesta. Minä olen siellä.

Toimittaja törmäsi nimeeni aivan ”hakuammunnalla” syksyn ylioppilaita selatessaan, päätyi FB-profiiliini ja sieltä blogiini. Minusta on siistiä, että kerrankin minut pyydetään johonkin ensisijaisesti jonain muuna kuin pelkkänä sokeana: nyt olen tuore ylioppilas.

Sain toimittajalta ohjeet, kuinka päästä YleX:n studiolle. Ohjeet eivät olleet ihan niin yksityiskohtaiset, että olisin täysin luottavainen perillepääsystäni. Taidan siis varata hieman enemmän aikaa menomatkaan ja toivoa, että vastaan kävelee joku yleläinen, jota voi nykäistä hihasta. Saa siis nähdä, olenko sittenkään huomenna suorassa lähetyksessä vai en. Jännittävää.

(Yle-verosta pitänee kaiketi tässä vaiheessa edes sananen sanoa: minä maksan sitä ihan mieluusti ja mukisematta, tv-maksuakaan kun en ole joutunut tähän mennessä maksamaan, koska sitä värkkiä en omista. Mutta mitenkäs kuurosokeat, jotka eivät oikeasti kuluta eivätkä pysty kuluttamaan Ylen palveluita?)

Neulonta alkaa taas maittaa

2011-12-12T22:43:00.003+02:00

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

Nyt olen ylioppilas

2011-12-08T00:07:00.003+02:00

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

Urheilijan vaivat

2011-12-02T18:15:00.000+02:00

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)

Miten se menikään?

2011-11-26T14:09:00.000+02:00

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.

Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

2011-11-16T19:25:00.002+02:00

Tänään oli tältä erää viimeinen työpäivä Näkövammaisten keskusliitossa – tosin menen kyllä vielä ensi viikolla mukaan puhumaan tiedonsaantimahdollisuuksista. Muuten taidan sitten olla aika virallisesti lomalla. Huomenna en ainakaan aio laittaa herätyskelloa soimaan.

Kroppani selvästi tiesi, että nyt loppuu työt, ja nostatti hieman ruuminlämpöä ylöspäin. Maanantaina oli jo aika heikko olo, lähinnä arvelin potevani vatsatautia ilman oksennusta. Nukuin suunnilleen koko päivän. Eilen illalla ja viimeistään viime yönä lämpökin vähän nousi ja tänään otin kuumemittarin töihin mukaan sillä ajatuksella, että jos lämpö nousee 37 asteeseen, taitaisi olla parempi jättää harkat väliin. lounaan jälkeen olin jo ihan onnessani, kun olo ei tuntunut läheskään yhtä nuutuneelta kuin aamulla. Kuumemittari kainalossa oli kuitenkin vähän eri mieltä: tasan 37. Se on minulla jo kunnolla lämpöä.

En siis päässytkään esittelemään eilen ostamiani hienoja piikkareita valmentajalleni. En ole oikein kellekään päässyt hehkuttamaan niitä, kun Mikaelkin oli mukana ostamassa, eikä ehkä siksi ole otollinen hehkutuksen kohde… On siis pakko laittaa kengistä kuva tänne:

Huomatkaa asettelu: siirtelin ihan nauhojakin parempaan asentoon. En kuitenkaan ollut aivan varma, näkyykö piikkarit kuvassa, joten piti kysäistä viralliselta kuvientarkastajaotukseltani Lilithealta. Taitaa minusta vielä valokuvaaja tulla.

Nuo kengät ovat kokoa 36! Se on hienoa – yleensä 36 koon kengät ovat minulle auttamatta liian suuria (sandaalini saan pysymään jalassa kiristämällä remmit niin tiukkaan kuin ne vaan ikinä menee). Tuota kokoa oli Puhoksen Intersportissa jopa kahta mallia, eli minulla oli varaa valita! Toinen malli oli vielä vähän pienempi ja erityisesti kapeampi. Näissä Adidaksen kengissä olen myös hyvin kiitollinen sille järki-ihmiselle, joka on tajunnut tehdä sopivan mittaiset kengännauhat; yleensä lenkkareissa kuten myös edellisissä piikkareissani on aivan liian pitkät nauhat ja niitä on pakko tunkea kengän sisään, mikäli ei tahdo astua koko aikaa niiden päälle.

Olisin saanut piikkareista alennusta myös ilman HKV:n jäsenkorttia. Jäsenkortilla en saanut kuitenkaan tupla-alennusta, kuten hetken ehdin jo mielessäni haaveilla.

P.s. Siitä on kauan, kun viimeksi olen lisännyt blogiin kuvan. En siis ihan muistanut, miten se tehdäänkään apuvälineillä, mutta taisin onnistua.

Mikä minusta muka sitten tulee isona?

2011-11-03T11:33:00.001+02:00

Sain kuulla tänään, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Oponi kehotti minua pari viikkoa sitten kysymään HUMAKista, onko heillä mitään ennakkotapausta siitä, että näkövammainen olisi tulkiksi opiskellut, ts. onko se heidän mielestään käytännössä edes mahdollista. Vastauksen sain tänään.

"Humakissa ei ole koskaan opiskellut näkövammaisia henkilöitä viittomakielentulkiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että suomalainen viittomakieli on visuaalinen kieli, jonka oppimiseksi tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia. Valitettavasti lievempikin näkövamma on este viittomakielen tulkkina toimimiselle."

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä vastaus nyt suuresti. Kahdeksannelta luokalta saakka olen halunnut ’isona’ viittomakielentulkiksi, sellaiset 5 vuotta siis. Olen tämän koko viiden vuoden ajan joutunut perustelemaan ammattihaavettani hyvin, hyvin useita kertoja ja minusta on tullut siinä melkoisen haka. Olen puhunut siitä myös parin tulkin kanssa ja tähän mennessä kukaan ei ole sanonut, että "tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia". Sitä ei sanota myöskään Humakin sivuilla (varmaan se kohta sinne tulee, hehe). Sen sijaan muistan sieltä lukeneeni, että "hakijan vamma tms. syy ei saa vaikuttaa valintaan". Sitä tekstiä en toisaalta enää löytänyt, kun pikaisesti yritin etsiä.

Minulle vastannut henkilö piti taktiilia viittomakieltä selvästi eri asiana kuin suomalaista viittomakieltä. Kai niissä jotain eroa on, mutta nimenomaan suomalaista viittomakieltä minä olen opiskellut, vaikka kuinka visuaalinen kieli olisikin. Toisaalta on siinä sellaisia osa-alueita, kuten katseen suuntaaminen, ilmeet ja huulio, joita minun on ehkä vähän haastavampi opetella tai tehdä.

Eniten ehkä ärsyttää se, että vastaus oli niin suora ”ei”. Minun kohdallani valintapäätös tehdään siis jo ennen hakuprosessia.

Kai tässä täytyy niellä tappionsa ja ymmärtää, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Mutten suostu ihan heti luovuttamaan: se on käytännössä ainut, mitä minä haluan tehdä. Vaikka minulla on ollut vaihtoehtoina myös mennä yliopistolle lukemaan sosiologiaa tai kirjallisuutta (tai historiaa, käytännöllistä filosofiaa ja psykologiaa) tai Sibeliusakatemiaan kansanmusiikkia (en tosin usko olevani riittävän hyvä, jotta pääsisin sisään), ei ne minua oikeasti kiinnosta läheskään yhtä paljon. Tällä hetkellä ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä silti haen Humakiin, ihan kiusallanikin. Vai olisikohan Diak Turussa ennakkoluulottomampi?

"Sehän näytti jo pituushypyltä."

2011-10-31T10:33:00.000+02:00

Välillä vähän itsekin kummastun, miten tosissaan otan treenaamisen: tällä viikolla heräsin aamulla aikaisemmin vain siksi, että ehdin tehdä lihaskunto-ohjelmani ennen töihin lähtöä. Toisaalta eilen ei yhtään jaksanut tehdä sitä ohjelmaa tai käydä ulkona loikkimassa tai mitään, mutta ehkä se motivaatio tästä vaikka tänään nousee (itsekuri ja minä olemme vähän vaihtelevissa väleissä).

Perjantaina oli ensimmäiset kunnon treenit HKV:n valmentajan kanssa ja kivaa oli. Sain käskyn hommata uudet piikkarit, kun nykyiset on ”ihan romut”. Mutta nyt on kivaa, kun saa kunnolla neuvoja ja tottelenkin niitä, kun emme vielä ole valmentajan kanssa niin hyviä tuttuja, että kehtaisin väittää vastaan; teen kiltisti niin kuin sanotaan – ainakin yritän parhaani.

Hypppäsin kolmannen kerran harjoituksissa vasemmalla jalalla pituutta. Nyt niitä mitattiinkin ja hypyt olivat samoissa mitoissa kuin syyskuussa Seinäjoella kisoissa oikealla jalalla hypätyt. Kun vaihdoin jalkaa, vaihtui askelmääräkin seitsemästä kuuteen. Ehkä sitä voisi vähän harkita pidentävänsä, jos siitä vielä jotain hyötyä irti saisi.

Hyppään pituutta siis niin, että lasken askelet. Sen lisäksi hiekkakasassa seisoo avustaja, joka ensin pyytää minua näyttämään kädellä suuntaa, sitten huutelee ”tänne tänne tänne” ja hakkaa käsiään. Yleensä osun kasaan – poikkeuksiakin on sattunut. Kerran laskin askelet väärin ja hyppäsin liian aikaisin, toisella kerralla juoksin ihan vinoon. Juoksen muutenkin aika usein vinoon, mutten enää kovin usein niin paljoa, etten osuisi kasaan. Vähän kuitenkin epäilyttää mahdollinen vauhdin pidentäminen: kuuleeko sitä sitten kauempaa, mihin suuntaan pitää juosta? Ja on vielä enemmän aikaakin juosta vinoon.

Juostessa taas on opas, joka juoksee vieressä. Käytämme ”juoksulenkkiä”, eli meidän tapauksessa jotain finlandiakymppi-hikinauhaa, josta molemmat pidämme kiinni. näin en ihan harhaudu radalta mutta käsiä pääsee myös käyttämään. (Juoksusta sain perjantaina enemmän positiivista palautetta kuin pituudesta, hihii.)

Sain kutsun nuorten paralympialeirille, mutten taida päästä sinne. Vähän harmittaa.

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

2011-10-25T19:52:00.001+03:00

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

Uusi miniläppäri ja Windows7

2011-10-20T11:00:00.003+03:00

Miniläppärini koki kovia tässä alkusyksystä, kun sen sisuksiin joutui tuntematon määrä hedelmämehua. Onneksi koneen ostaessani olin myös maksanut kahden vuoden vakuutuksesta, joka korvaa kaiken, mitä koneelle tapahtuu. Nesteytetyn koneen korjausarvio oli sellaiset 900 euroa, kun alunperin koneen hinta oli 350 euroa. Niinpä sain vakuutusyhtiön kustannuksella (ja 29 euron omavastuulla) uuden miniläppärin.

Sain uuden minini pari viikkoa sitten (senkin toimittamiseen liittyi erinäisiä kummia tapahtumia) ja vasta tällä viikolla olen yrittänyt hieman ottaa konetta käyttöön.

Tämä uusi mini on "lähin vastaava tuote". Edellinen oli Dellin, tämä on HP:n. Pidin siitä Dellistä paljon enemmän. HP:n suunnittelijat eivät ainakaan ole ottaneet tippaakaan huomioon käyttäjiä, jotka käyttävät tietokonetta vain näppäimistöllä. Kai tähän vielä tottuu.

Vaikeampi minun on totutella vaihtoon Windows XP:stä Windows7:ään. Minulla oli suuri pelko siitä, toimiiko apuvälineeni lainkaan Windows7:n kanssa, saati sitten Internet Explorer 9:n kanssa (näkövammaisten piireissä on jaettu esto-ohjelmia IE:n päivityksille, jotta nettiselain vielä toimisi puhesyntikan kanssa). Aluksi käytin koneella vain ilmaista puhesyntikkaa, NVDA:ta, jonka kanssa kyllä pärjää, jos on pakko. En kuitenkaan nauti sen käytöstä, mutta on se paljon tyhjää parempi. Maksullisen, Kelan minulle myöntämän puhesyntikan Jawsin asennuslevyä minulla ei jostain syystä itselläni ole, joten sen asentaminen oli hieman kinkkisempi juttu. Onnistuin kuitenkin löytämään Freedom scientificin sivuilta minulla käytössä olleen version latauslinkin - sitä sai etsiä aika pitkään, koska se ei suinkaan ole uusin versio ja epäilen, ettei aktivointikoodini oliisi toiminut niiden uudempien versioiden kanssa. Osasin aivan omatoimisesti ladata Jawsin koneelleni, mistä olen salaa hieman ylpeä.

Pelkoni apuvälineiden toimimattomuudesta oli turha: kyllä tämä puhuu, ainakin melkein kaiken. Sitä ikkunaa, jossa Windows kysyy ohjelmia tai laitteita asennettaessa, sallinko niiden asentamisen, Jaws - tai NVDA - ei lue, kaikki muu tähän asti on tullut myös puheena ulos. IE toimii myös moitteetta, se ei edes ole kaatunut kertaakaan, kuten IE8 teki vähän väliä.

Sain tällä viikolla myös pistenuottiohjelmiston, Goodfeelin, jota ehdin odotella jo nelisen viikkoa... Meillä taisi olla jokin kommunikaatiohäiriö maahantuojan kanssa, mutta vihdoin minulla siis ohjelma on (muttei lisenssikoodia). Apurahan ohjelmiston hankkimiseen sain

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

2011-10-12T12:28:00.003+03:00

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

Naapureita ja kotibileitä

2011-10-03T16:24:00.002+03:00

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.

Arki alkaa muotoutua

2011-09-21T18:55:00.001+03:00

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

Sattumuksia viikon varrelta

2011-09-18T15:27:00.002+03:00

Yhtenä päivänä olin kävelemässä Kalliosta Hakaniemeen metroasemalle. Takaani tuli ihminen, jonka oletin ohittavan minut, mutta hän hidastikin kohdallani ja jäi kävelemään kanssani samaa tahtia.

”Moi, mä oon Taneli (nimi muutettu).”

”Öö, no moi, mä oon Ronja.”

”Kiva. Voisinko mä jotenkin auttaa sua?”

Kerroin kyllä pärjääväni itse. Taneli jäi kuitenkin kävelemään viereeni ja jutteli jotain siitä, ettei hän oikeasti ole Helsingistä vaan pelkästään käymässä. Minä kerroin käyväni lukiota Kalliossa ja olevani menossa töihin Itäkeskukseen. Metroaseman kohdalla hän sanoi menevänsä keskustaan, muttei tiedä, millä. Suosittelin metroa.

Taneli kertoi opiskelevansa Rovaniemen yliopistossa jotain digitaalista suunnittelua, tai jotain. Juuri ennen kuin astuin metroon, hän sanoi:

”Mä tota mietin, että haluisitko sä lähteä joskus mun kanssa kahville?”

Häkellyin. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi kysymällä, onko minulla Facebookia. Kerroin koko nimeni, jolla hän minut sieltä löytäisi. Ei ole kahvittelukutsua kuulunut.

Valitettavasti tästä tarinasta jäi nyt puuttumaan ”Tanelin” söpö mie-murre, joka vilahteli silloin tällöin. Hänen puheestaan myös huomasi, ettei suomi ollut ihan äidinkieli.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku – yleensä ulkomaalaistaustainen – on kysynyt minua kanssaan syömään tai kahville tai halunnut puhelinnumeroni. Onhan se kiva, että selvästikin vaikutan mukavalta ihmiseltä vain kävellessäni kadulla. En kuitenkaan ole ottanut yhtään kutsuista vastaan. Ehkä Tanelikin jätti kutsunsa uudistamatta, kun FB:stä näki minun olevan parisuhteessa. Mikäli hän siis edes on minua sieltä etsinyt.

********

Muistaakseni jonain toisena päivänä tällä viikolla, kun tulin kotiin, rapustani tuli ihminen ulos juuri kun olin kaivamassa avaimia. Lopetin avainten kaivamisen ja kuvittelin pääseväni sisään, mutta tämä naapuripa ei ollut ihan niin helppo:

”Mihin sä oot menossa?”

”B-rappuun.”

”Joo. Asutko sä muka täällä?”

”Asun.”

”En mä ole sua nähnyt. Varmastiko asut täälä?”

”No kyllä asun. Oon asunut pari viikkoa.”

”Just. Kai sut pitää sisään päästää.”

Mitäköhän hän minusta oikein kuvitteli?

*******

Kävimme torstaina Myllypuron ostarilla kebabilla. Pohdimme, mitä oikein tilaamme ja kerroimme tilauksen kassalla olleelle myyjälle/tarjoilijalle/työntekijälle/mikäseon. Ennen kuin ehdimme mitään maksaa, keittiön puolelta tuli toinen tyyppi, joka meidät nähdessään sanoi:

”Hänelle alennusta, 5 euroa. Mikä hänen tilaus?”

Kassalla ollut mies kertoi toiselle tilaukseni ja tämä alennuksen luvannut sitten vielä sanoi, paljonko siitä sitä alennusta tulee (2 €).

Maksoimme annoksemme, Mikael täysihintaisena ja minä kummallisen alennuksen mukaisesti vain 5 euroa 7 euron rullakebabista. Mietimme, miksi hän halusi oikein minulle alennusta antaa. Selvä sokkoale se oli, mutta miksi?

Taidan käydä siellä useamminkin…

*******

Seisoin päälläni. Tulin vähän huonosti alas ja rojahdin puhuvan vaakani päälle.Jotain se ensin huuteli, sitten sanoi:

”Yritäuudelleen.”

Minä jäin lattialle nauramaan ja vaatehuoneessamme leffaan voice over –ääniä äänitelleet ihmiset tulivat vuorollaan katsomaan, mikä minulla on oikein hätänä. Omistan kannustavan vaa’an.

*******

Nyt aion mennä läheiseen metsään lenkkipolulle vähän loikkimaan. En tiedä yhtään, löydänkö sieltä takaisin.

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

2011-09-14T21:05:00.003+03:00

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

Syksy lienee saapunut

2011-09-08T17:13:00.002+03:00

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Pikapäivitys

2011-08-24T21:01:00.002+03:00

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.

"Hyvinhän se meni."

2011-08-22T21:59:00.001+03:00

Minulla oli tänään koululla ensimmäinen kunnon akrobatiatunti. Ihan muistutukseksi, koko syksynä ei minulla käytännössä ole muuta koulua kuin tuo yksi akrobatiakurssi, ellei yhtäkkiä kiinnostakin tehdä vielä jotain muuta. Tänään oli siis ensimmäinen tunti, jolla oikeasti tehtiinkin asioita.

Aloitimme tunnin alkulämmittelyillä, lihaskunnolla ja venyttelyllä. ”lajinomaiseen” harjoitteluun päästiin sivuttaisilla kuperkeikoilla, eli käytännössä sikiöasennossa pyörittiin ympäri. Kun olin pyörinyt patjan päähän, yksi ryhmäläinen totesi: ”Hyvinhän se meni.” Oliko aihetta epäillä jotain muuta?

Hetken kuluttua teimme kuperkeikkoja eteen ja taaksepäin. En ole koskaan kokenut niitä vaikeiksi, olen myös liikuntakerhossa ohjaajana ollessani opettanut muita kuperkeikkojen saloihin. Tiedän osaavani kuperkeikat ihan mallikkaasti. Opettaja hetken pyörimistäni seurattuaan totesi: ”Ronja, sä olet ihan kone.” Niin, pitikö sen olla vaikeaa? Myönnetään, kyllä minulle myös annettiin lisävinkkiä kuperkeikkojen tekniikkaan.

Harjoittelimme käsilläseisontaa jalat seinällä 90 asteen kulmassa. Opettaja näytti esimerkkiä ja antoi kohtalaisen selkeät sanallisetkin ohjeet. toimimme kolmen hengen ryhmissä. Kun minun vuoroni tuli, ryhmäläiseni alkoi neuvoa: ”Tässä on tää seinä. Laita sit kantapäät sitä vasten. Noin...” Paikalle tuli vielä opettajakin antamaan lisätukea lantiosta – joka kerta, kun olin seinällä, eikä hän oikeastaan edes katsonut, pärjäisinkö ilman.

Tänään jos koskaan huomasin pääosin melko ennakkoluulottomienkin ihmisten ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä sokkona voi osata tai pystyä tekemään. Akrobatia ei ehkä kuulosta ihan ensimmäiseltä sokkolajilta, mutta tiedän kyllä oikeasti akrobatiaa harrastavia syntymäsokkoja. Minä olen sentään joskus nähnyt ja harrastanut käytännössä koko ikäni enemmän tai vähemmän liikuntaa, eikä siinä ole mitään vaikeuksia. ”Sokeus ei ole liikuntarajoite”, kuten Mikael asian totesi.

Joudun selvästi tekemään taas hieman enemmän työtä kuin muut, jotta löydän paikkani ryhmässä. Saan myös tehdä työtä sen eteen, että ryhmä – opettajaa myöten – ymmärtävät minunkin kykenevän liikunnallisesti samoihin asioihin kuin muut. siitä olen varma, että ne vielä tulevat huomaamaan sen. Tarvitsen ehkä apua joissain asioissa, en välttämättä ymmärrä kaikkia liikkeitä vain sanallisesta selityksestä enkä aina löydä patjan päätä itsenäisesti, mutta ei se estä minua seisomasta käsillä tai tekemästä kuperkeikkoja.

Tänään alkoi myös musiikkiopistolla jälleen teoriatunnit. Bussipysäkiltä opistolle vievä tie oli käytännössä täysin auki ja kuljin hieman epävarmasti. Parkkipaikalle tullut nainen kysyi: ”Saanko mä auttaa sua, vai haluatko sä harjoitella?” Harjoitella, mitä? En ihan ymmärtänyt, mutta otin kyllä avun vastaan, vaikka siitä kohtaa olisinkin jo löytänyt itse.

Nainen lähti sitten opistolla vielä etsimään minulle oikeaa luokkaa, kun tietojeni mukaan luokka oli vaihtunut (ei ollutkaan, mutta netissä oli ilmoitettu eri luokka). menimme portaisiin ja kun – yllätys yllätys – onnistuin kävelemään portaita alaspäin kompastumatta, putoamatta tai muuten loukkaamatta itseäni tai hajottamatta ympäristöäni, nainen sanoi: ”Hyvinhän se meni.”

******

Olen ylpeä tämän päivän sosiaalisuudestani: istuin musaopistolla käytävässä, kun paikalle tuli uusi teoriaryhmäläiseni. aloitin oma-aloitteisesti keskustelun hänen kanssaan, muutama vuosi takaperi olisi se ollut sula mahdottomuus. Taisin myös aiheuttaa hänelle ja toiselle uudelle ryhmäläiselle hieman hämmentävän tilanteen, kun käytävllä istuessani minulla oli keppi siististi kasassa ja poissa näkyvistä. Hetken kuluttua aloimme epäillä olevamme väärässä paikassa ja lähdimme asiaa selvittämään, minä etunenässä. Nousin siis paikaltani ja otin vaan kepin esiin, lähdin johdattamaan meitä kohti teoriaopettajamme ääntä. en usko kummankaan heistä tajunneen tätä ennen, etten minä näe. Luokkaan tullessamme teoriaopettaja luuli minun ja sen ensimmäiseksi tapaamani uuden ryhmäläisen tuntevan toisemme etukäteen. No, olimmehan me jo viitisen minuuttia ehtineet jutella.

*******

Hieno filosofian lukusuunnitelma meni pieleen heti ensimmäisellä viikolla, kun olinkin kipeä. Nyt olen jo oikein kunnolla jäljessä. Onneksi suunnitelma oli löysä ja jätti loppuun paljon aikaa, joten ehkä kuitenkin ehdin. Taidan olla myös vähän jäljessä muuton kanssa: viikon kuluttua saan avaimet uuteen asuntoon, enkä ole vielä juuri mitään tehnyt.

(loppu)kesäfunssa

2011-08-11T19:50:00.000+03:00

Sain tiistaina jostain kummasta kuumeen. Sen korkeudesta ei ole aavistustakaan, sillä kuumemittarissani ei (vieläkään) ole toimivaa patteria. Silti selvästi se kuume nousi siinä joskus aamusta, vaikka veli otsaani kokeiltuaan sanoikin ”ei sulla mitään kuumetta ole”.

ajattelin kuumeen oikeuttavan – yöunien uhallakin – nukkumaan päiväunet. Koisin pari tuntia iltapäivällä oikein tyytyväisenä. tyytyväisyyttä ei ollut enää silloin neljän jälkeen aamuyöllä, kun nousin sängystä, enkä ollut nukkunut silmällistäkään. Toisaalta ei minua hirveästi edes ärsyttänyt, olin suuren flow-tilan vallassa ja työskentelin ompelutyön parissa viisi ja puoli tuntia putkeen.

eilisen päivän sinnittelin ilman päiväunia, jotta nukkumisesta tulisi taas edes jotain. Iltapäivästä alkoi olla kohtalaisen suuria hallusinaatioita, joiden takia ihan oikeasti piti miettiä, mikä on totta ja mikä ei. Nukahtelin huomaamattani ja kirjoitin yhtä tekstiviestiä yli puoli tuntia, kun ajatus karkasi jotakuinkin jokaisen sanan välissä. Huomasin vasta myöhemmin, etten ollut edes lähettänyt koko viestiä. Päätin, että kahdeksalta voin mennä nukkumaan.

Menin nukkumaan ja nukahdin noin sekunnissa. Heräsin hieman yhdentoista jälkeen tekstiviestiin, kun en ollutkaan sulkenut puhelintani, mitä suunnittelin. Huomasin samalla, että olin laittanut kännykkään herätyksen 8.15. Ei mitään muistikuvaa. En myöskään tiedä, miksi kummassa minun muka olisi pitänyt herätä.

Kolme tuntia nukuttuani toivoin, että Nukku-Matti ei olisi vielä minua ihan hyljännyt. Turha toive. Pyörin hereillä kolmeen, jolloin nousin ja keitin itselleni nuudeleita, kun oli vähän nälkä. Menin takaisin nukkumaan puoli viisi ja nukahdin alle puolessa tunnissa. Heräsin kymmeneltä, nukahdin uudestaan ja heräsin jälleen vähän ennen kahtatoista. Yhteensä siis noin 10 tuntia nukuin, vähän hassuissa pätkissä.

Ennen kuin olin kunnolla saanut itseni hereille – tai siis ennen kuin olin noussut sängystä – kaverini soitti. Minusta ei lähtenyt käytännössä yhtään ääntä. en ole varmaan ikinä menettänyt ääntäni yhtä pahasti.

Olin suunnitellut soittavani tänään lääkäriajan, jotta saisin taas reseptin melatoniiniin ja nukkumisestani tulisi jotain. Minun myös pitäisi näyttää vatsassani olevaan kummalista kai punaista läiskää, joka on ollut siinä monta vuotta mutta viime aikoina kasvanut aika paljon. Äänettömänä en kyllä ryhtynyt soittelemaan mihinkään.

Sain Mikaelilta määräyksen olla täysin hiljaa, puhumatta ja hyräilemättä mitään, jotta ääneni paranisi mahdollisimman pian. Olen ollut hiljaa. Välillä tosin vähän puhuin puhelimessa, kun pitäähän siihen vastata, jos se soi.

Puhumattomuus on muuten ihan jees, mutta ihmisten kanssa kommunikointi tulee melko hankalaksi. Kauppaan en voi ollenkaan lähteä, koska pakko minun olisi niille myyjille puhua. Onneksi määräyksen minulle antanut Mikael lupautui hoitamaan kaupassakäynnin puolestani – sain siis ilmaisen kotiinkuljetuksen ostoksilleni sekä pari ekstraostosta. Kun hän toi tavarat luokseni, tuntui todella oudolta olla puhumatta. Kirjoitin jotain tärkeimpiä asioita paperille, nyökkäilin ja puistelin päätäni. Homma olisi ollut helpompaa, jos Mikael ymmärtäisi viittomakieltä edes vähän. Yksin ollessa puhumattomuus ei ole niin ongelma.

Huomenna taitaa jatkua hiljaisuusretriittini. Onneksi voin sentään kirjoittamalla olla yhteydessä ulkomaailmaan. Sinne lääkäriin pitäisi kuitenkin soittaa.

Minulla on muuten ollut jokaisen viimeisen muuttoni aikana tapana olla jossain vaiheessa kipeänä. aikaisemmin se oli melkein heti muuton jälkeen, nyt näemmä etukäteen.

Keskustelun vaikeus ryhmässä

2011-08-07T11:19:00.001+03:00

Istuin perjantai-iltana iltaa viiden hengen porukassa. Illanvieton jälkeen sain palautetta sosiaalisista taidoistani: en osallistunut kauheasti keskusteluun, puhuin lähinnä vain silloin, jos joku puhui minulle suoraan. Olen huomannut saman kyllä itsessäni ennenkin. Suuremmalla joukolla (viisi on tässä siis jo paljon) keskustellessa minä olen helposti vain sivustaseuraajan roolissa. Tilanne on eri silloin, kun porukka on näkövammaisia.

Aluksi mietin, johtuuko se statuksestani porukassa. Vaikka perjantainakin tunsin kaikki, olin kuitenkin ensimmäisen kerran heidän kanssaan ”yhdellä”, en ollut viettänyt aikaa täysin sillä porukalla ennen, he muut olivat. Muutenkin näkevien seurassa harvoin olen sosiaalisesti kovinkaan vahvoilla, kun taas näkövammaisporukoissa statukseni on melko erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että suuremmassa ryhmässä toiminen ja keskusteleminen on minulle vaikeampaa, sillä jään paitsi non-verbaalisesta kommunikoinnista. Toiset saattavat katseella vaihtaa puheenvuoroja keskenään, välittää tietoa siitä, kuka puhuu seuraavana. Minun vaihtoehtoni ovat käytännössä joko puhua päälle tai olla hiljaa. Päälle puhuminen tuntuu usein olevan se ainut keino, jolla saan tuon kokoisessa porukassa sanottua asiani. Siksi valitsen ehkä mieluummin sen vaitiolon, sillä koen päälle puhumisen melko epäkohteliaaksi – eikä kukaan edes silloin kuuntele minua.

Kolmen hengen kesken keskustelu sujuu minultakin vielä ihan mallikkaasti, silloin katsekontaktilla tai muulla nonverbaalisuudella ei keskustelun sujuvuuden kannalta ole vielä niin suurta merkitystä. Neljän hengen porukka alkaa olla jo siinä maksimirajoilla. Lukiossa meillä oli kohtalaisen tiivis nelikko (kaksi meistä sai lakin keväällä, kaksi on vielä syksyn) ja siinäkin joukossa huomasin kyllä joutuvani puhumaan välillä törkeästi päälle, mikäli halusin sanoa jotain.

En tiedä, onko teoriani katseen ja nonverbaalin (kylläpä näytän nyt pitävän tuosta sanasta) viestinnän puuttumisesta lähelläkään totuutta, en nimittäin koskaan ole kyennyt juurikaan ko. viestintään. ainut, minkä voin varmasti sanoa todeksi, on vaikeuteni osallistua keskusteluun noin viiden hengen ryhmässä. Sitä suuremmissa porukoissa ehkä jo muutkin alkavat puhua raivoisasti päälle.

Näkövammaisten kesken ei katsekontaktin puuttuminen aiheuta ongelmia, se kun puuttuu kaikilta. Silloin puheenvuoron vaihtaminen ehkä hoidetaan jollain muulla tavalla – tai sitten kaikki puhuvat päälle. En osaa suoralta kädeltä sanoa, en ole niin suuresti kiinnittänyt asiaan huomiota. Seuraavalla kerralla, kun keskustelen suuremmalla näkövammaisporukalla, taidan tarkkailla asiaa.

Puhumattomuuteni seurassa ei juurikaan vaivaa minua. Seuraan sujuvasti keskustelua ja olen mukana, vaikken niin aktiivisesti osallistuisikaan. Saatan silloin tällöin sanoa jotain, jos koen minulla olevan oikeasti merkittävää sanottavaa. Keskustelen vilkkaasti, jos joku kohdistaa puheensa suoraan minulle. Hiljaisuuteni saattaa tosin saada muut miettimään, viihdynkö.

*******

Esitykset Parafestissa menivät ihan hyvin. Esiintymiskokemusta taikuuden saralta on kuitenkin vielä sen verran vähän, että olin käytännössä kauhuissani - jännitys on liian laimea sana sille tunteelle. Onneksi jälkimmäinen esitys ei jännittänyt enää läheskään niin paljon. Pitäisi vain esiintyä enemmän. Näyin myös Itä-suomen uutisissa.

*******

Asuntoasiat ovat selvinneet, kaikeksi onneksi. Muutan kuun vaihteessa Itä-Helsinkiin.

Unettomuuden paluu

2011-07-30T09:44:00.001+03:00

Olen miltei koko kesän nukkunut vähintäänkin omalla mittapuullani kumman hyvin. En osaa sanoa yhtään, milloin univaikeuteni ovat alkaneet - sen osaan sanoa, etten yläasteellakaan suurimmaksi osaksi nukkunut kauhean hyvin. Yksi osatekijä on varmasti sokeuden ja valontajun puutteen aiheuttama melatoniinituotannon häiriöityminen, ja melatoniinin syöminen auttaakin minua nukkumaan, ainakin jossain määrin.

Tänä kesänä aloin ensimmäistä kertaa miettiä, voisiko univaikeuksieni syynä sittenkin olla myös jotain psyykkistä. rupesin pohtimaan sitä Maltan-matkan jälkeen, sillä siellä nukuin täysin ongelmitta, mutta kotiin palattuani en. Tajusin saman ilmiön noin muutenkin: kesäleireillä olen yleensä nukkunut oikein hyvin, kotona taas heikommin. Onko minulla kotona jotenkin niin paljon stressaavia asioita, jotka estävät nukkumasta?

Alkukesän jälkeen olen siis tosiaan nukkunut pääosin ihan hyvin ja riittävästi, kunnon virkistävää unta. Nyt viimeisen viikon aikana en ole nukkunut. Osaksi siksi, että olen pitkälle iltaan ja yöhön selaillut vuokrattavia asuntoja ja pakottautunut kuitenkin ylös aikaisin aamulla tekemään asioita. Jo valmiiksi vähän lyhyempien yöunien haitaksi on tullut keskellä yötä herääminen siinä jossain kolmen ja neljän välillä. Huomaan myös nukkuneeni melko pintapuolista unta, joka ei oikeasti juurikaan virkistä; tunnistan sen erityisen kummallisista uninsta.

Liian vähäinen uni näkyy mielialassani, oppimiskyvyssäni (vaikka kuinka olisin oppinut kesän aikana englantia, tämä viikko on ollut melkoista takapakkia), ruokahalussani (-haluttomuudessani) sekä vähitellen myös hienomotoriikassa. Unohtelen helposti asioita, pitkitän aamulla sängystä nousemista niin pitkälle kuin ikinä voin ja viimein väsymyksestä miltei itkien väännän itseni ylös, unohdan koko päiväksi syömisen ja joudun pakottamaan itseni syömään jne, jne.

Tänään heräsin joskus siinä kolmen ja neljän välillä, enkä sen jälkeen enää saanut unta. Viime sunnuntaina oli sama tilanne. Kaikkina muinakin öinä olen herännyt, mutta nukahtanut reilun puolen tunnin sisällä uudestaan. Päiväunia on ollut pakko nukkua, kun Hesaria koneelta lukiessa on pää vain tippunut näppäimistölle ja siivouksen lomassa hetkeksi pysähtyessä on tullut otettua pieniä torkkuja lattialla.

Tilanne ei enää ole missään määrin kovinkaan miellyttävä. En tiedä, kuinka saan itseni taas nukkumaan. Viikon kestänyt stressi ja epätietoisuus siitä, missä asun kuukauden päästä, kun menee asunto alta, ei ole juuri helpottanut. Sen lisäksi on englannin tunteja ja tehtäviä, joita en ehdi tai väsymykseltäni meinaa jaksaa tehdä ja takaraivossa yltyvä muistutus siitä, että filosofiaakin pitäisi ryhtyä vähitellen lukemaan. Ei sovi myöskään unohtaa kirjoittamattomia lehtijuttuja, siivousta, kaupassakäyntiä, tiskausta tai muita asioita, joille pitäisi vuorokaudesta riittää aikaa.

Hienomotoriikan heikkeneminen ja muut motoriset ongelmat eivät tässä tilanteessa yhtään helpota: minulla ihan tosissaan on ensi viikolla esiintymisiä sekä kitaran että taikuuden kanssa. Molemmat vaatisivat sitä hienomotoriikkaa, niinkuin harjoitteleminenkin. Erityisesti toinen kitarakappaleistani pitäisi soittaa nopeasti, mutta sormeni eivät meinaa taipua siihen. Korttien käsittely näyttää ja tuntuu tavalistakin kömpelömmältä.

Jos olisin edes tämän viikonlopun stressaamatta. Ehkä asiat tästä taas helpottuvat ja nukkumiseni normalisoituu, kunhan asuntoasiat varmistuvat. Huomenna ainakin vietän syntymäpäiviäni ja mietin vasta maanantaina näitä suuria velvotteita.

*******

Minut voi siis nähdä ensi perjantaina Joensuussa Parafest -tapahtumassa esiintymässä. Minusta parasta on se, että esitykseni tulkataan viittomakielelle.

Aika haltuun ja ryhtiä elämään

2011-07-26T09:59:00.003+03:00

Törmäsin viime viikolla "tomaattitekniikkaan", Pomodoroon, joka lupaa ajanhallintaa ja tehokkuutta työskentelyyn. En kauhean syvällisesti ole tutustunut tekniikan saloihin, mutta luin siitä täältä. Heti on työntekoni saanut ryhtiä. tomaattien kerääminen on hyvin kannustava ja toimiva tapa. Tämä taitaa olla se, jota ajanhallintani on kaikki nämä vuodet kaivannut. Myös eilen saamallani noin tunnin kestäneellä kannustus/motivoimispuheella voi olla oma vaikutuksensa asiaan. Joskus täytyy vain kuulla itsestäänselvyyksiä jonkun toisen suusta.

Tällä hetkellä taas suuresti tuntuu siltä, ettei aikani riitä mihinkään. Sen lisäksi, että täytyy opiskella englantia ja harjoitella kitarakappaleita ja taikatemppuja ensi viikon keikkoja varten, on minun - jälleen - etsittävä itselleni asuntoa, ellen tahdo olla koditon syyskuussa. Olisi myös muutama kirjoittamaton lehtijuttu ja aivan liian pitkään roikkunut pöytäkirja. Onneksi tomaatit tuovat ryhtiä päivääni. enköhän selviä tästä kaikesta, kunhan vaan olen tiukka itselleni ja teen töitä, enkä syö jäätelöä kavereiden kanssa ulkona.

On ihan hauskaa, että tänään olen tehnyt jo kolme tomaattia yhdeksään mennessä (toisin sanoen suomensin yhden englannin kappaleen). Sen lisäksi olen soittanut yhdelle asuntovälittäjälle (turhaan). Jos sama meno jatkuu, tästä tullee tehokas päivä, joka sisältää vielä ainakin englannin tunnin, pari asuntonäyttöä ja leivän tekoa. Toivottavasti myös vähän harjoittelua.

Edit keskiviikkona: Olenpa mokaillut harvinaisen paljon linkkien kanssa; ensin oli linkin nettiosoitteessa kirjoitusvirhe, ihan siinä klikattavassa tekstissäkin kirjoitusvirhe. Ja vasta tänään huomasin, että toinen linkkini ei edes ollut linkki, kun oli koodissa virhe (kuvittelen olevani kunnon dataaja, kun osaan jopa html-koodata linkin... ja vähän muutakin).

Luokkakokous

2011-07-16T02:54:00.001+03:00

Sain kutsun ala-asteen luokkakokoukseen. Vähän on tavallaan aikaisin (kahdella isoveljelläni oli myös sovittu ala-asteen luokan luokkakokous tälle vuodelle), mutta niin me vaan jotenkin päätettiin silloin kuudennella. En vielä tiedä lainkaan, haluanko mennä.

Tämä on nyt ehkä sinänsä hieman vaikea ja huono aihe kirjoitettavaksi julkisessa blogissa. En tiedä yhtään, kuinka moni entinen luokkalaiseni on mahtanut tai mahtaa lukea tätä, mutta aivan sama. Otan riskin. Senkin riskin, että joku heistä lukee kirjoitukseni ennen luokkakokousta.

Minulla ei ollut ala-asteella mitenkään mukava luokka. en voi sanoa nauttineeni siitä porukasta kauhean paljon. Kaverini sanoin: he eivät tehneet elämästäni kovinkaan helppoa. kuten olen täällä ennenkin sanonut, olin koulukiusattu - tajusin sen paremmin ehkä vasta jälkikäteen. Vaikka kiusaamiseni oli enimmäkseen "vain" porukasta ulkopuolelle jättämistä ja hyvin selkeää syrjimistä, oli se kuitenkin aika rankkaa. En tainnut edes vanhemmilleni puhua siitä, vaikka taatusti he ainakin osan tiesivät (kiva teidän varmaan lukea tällaista blogistani. Terkkuja vaan sinnekin.).

En osaa sanoa, oliko minulla ala-asteella enemmän "huonoja" vai "hyviä" päiviä. Olen sen verran aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan koko ajanjakson elämästäni. Sen tiedän, että päivästä tuli hyvä, jos kukaan ei erityisesti syrjinyt minua, joku sattui puhumaan ystävällisesti ja vapaaehtoisesti tai muutoin oli edes inhimillinen minua kohtaan. Muistan eräänkin päivän kuudennella luokalla, kun yksi tyttö eniten minua kiusanneesta porukasta yhtäkkiä pukuhuoneessa näyttikin minulle, missä on vapaa paikka. Olin siitä iloinen vielä kotona.

Muistan ala-asteelta parhaiten sen suuren epävarmuuden ja huonouden tunteen, jonka vallassa taisin olla lähes päivittäin. Neljännen luokan jälkipuoliskolta se aina vain lisääntyi. Vietin välitunteja vessassa lukkojen takana, jottei minun tarvitsisi olla siellä muiden lasten keskellä - tai oikeastaan yksin seinän vieressä. Odotin innolla välitunnin loppumista, sillä tunneilla luokassa oli niin paljon helpompaa. Siellä yksinäisyys ei paistanut läpi. Siellä minua ei juostu karkuun juuri näkökenttäni äärirajoilla tai kyselty, miksen minäkin ole harjaantumiskoulun puolella, kuten "kaikki muutki vammaset".

En voi sanoa olleeni tekemisissä silloisten luokkalaisteni kanssa ala-asteen jälkeen. Jokainen taisi kyllä tulla vielä samalle yläasteelle, muutama samalle luokallekin, mutta seiskaluokan satunnaisia moikkauksia lukuunottamatta en ollut heidän kanssaan tekemisissä. Yksi entinen luokkalaiseni on ollut samassa lukiossa kanssani, oli vielä samassa ryhmässäkin, mutta emme juurikaan liikkuneet samoissa porukoissa. En tiedä yhtään, mitä ihmisten elämään on mahtanut kuulua yläasteen jälkeen. Kukaan heistä ei ole edes Facebook-kaverini.

Sinänsä voisi olla mielenkiintoista käydä luokkakokouksessa katsomassa, mitä heistä on tämän kuuden vuoden aikana oikein kasvanut. voisin pitää sitä jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena kokeena. Vaikka kuusi vuotta onkin toisaalta pitkä aika, se on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten ole varma, olenko valmis tapaamaan entisiä kiusaajiani. Aktiivisesta unohtamiseen pyrkimisestä (miten vaikeasti sanottu...) huolimatta muistot ovat vielä sen verran arkoja, että hieman epäröin.

Epäröintiä lisää jonkin verran myös tapaamispaikka. Sovimme jo silloin kuudennella luokalla tapaavamme eduskuntatalon edessä. Siitä olisi nyt siis tarkoitus ilmeisesti lähteä jonnekin ravintolaan syömään. yrityksestä huolimatta Helsingin keskusta-alue on minulle edelleen hyvin tuntematonta ja sekalaista seutua. en siis käytännössä osaa mennä siellä yhtikäs mihinkään (Rautatieasemalta löydän hyvällä tuurilla Kaisaniemeen ja kruununhakaan, myös sisäreittiä Foorumiin ja ehkä Kamppiin asti). En tiedä, olisiko kukaan porukassa halukas opastamaan minua ja pitämään huolta siitä, että pysyn matkassa. eiköhän joku sen velvollisuudentunteesta ja pakosta tekisi, mutta hieman epäilyttää. Tämän paikkojen outouden vuoksi en oikein usko voivani tehdä niinkään, että kävisin vilkaisemassa, millainen meininki oikein on ja lähtisin sitten pois. voisin ehkä myös ottaa jonkun kaverin mukaan, mutta se saattaisi olla vähän vaivaannuttavaa, jos joukossa olisi yhtäkkiä joku aivan outo tyyppi. Toisaalta en edes tiedä, kuinka pääsisin eduskuntatalolle yksin.

On tätä vielä pari viikkoa aikaa miettiä suuntaan ja toiseen.

*******

Olenpa kirjoitellut tällä viikolla harvinaisen ahkerasti.

Eilen minulla oli parin tunnin yleisurheiluharjoitukset. Juostiin vähän vetoja ja hypittiin pituutta. Yllättävän hyvin tuntui molemmat sujuvan näin tauon jälkeenkin. Pituteen otettiin heti vähän pidempi vauhti: aikaisemmin olen hypännyt viidellä askelella, nyt otettiin seitsemän. Treenaaminen pitkästä aikaa oli oikeasti todella mahtavaa. Minulla ei varmaan ikinä sillloin kasiluokan yleisurheiluaikoinanikaan ollut näi suurta motivaatiota. Olisin voinut olla Eläintarhan kentällä vielä paljon pidempäänkin treenaamassa. Seuraavalla kerralla todenäköisesti myös muistan, kumpaan suuntaan ratikalla pitää mennä - nyt menin ensin ihan päinvastaiseen...

Eilen illalla tajusin yhtäkkiä jotenkin hyvin suuresti ja voimallisesti olevani oikeasti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Se on kuulkaas hieno tunne. en edes keksi, mikä voisi olla paremmin.

Taikurimietteitä

2011-07-13T00:52:00.002+03:00

Olen miettinyt viime aikoina melko paljon, miksi oikein haluan taikoa ja esiintyä taikurina; mitä minä siitä saan ja mitä haluan antaa katsojille? Miksi käytän tunteja - ja avustajatunteja - vain yhden tempun harjoittelemiseen? Millainen on taikuripersoonani? Mitä oikein tahdon sanoa?

Viime vuoden Taikapäivillä Pete Poskiparta käski luennollaan kaikkien miettiä juuri sitä, miksi esiintyy ja mitä taikuudellaan haluaa sanoa. En osannut esiintymiseni syyksi siinä parin minuutin miettimisajan jälkeen sanoa kuin jotain siihen suuntaan että "esiintyminen on kivaa ja ainakin mulla on hauskaa siellä lavalla, siksi mä sitä haluan tehdä". Hyvä alku kai sekin, mutta tuolla periaattella tuskin pärjää pidemmälle.

Kun aloitin taikuuden harrastamisen noin kolme ja puoli vuotta sitten (käsittämätöntä, miten siitäkin on jo niin kauan!), taisin haluta vaan yksinkertaisesti oppia "hauskoja temppuja", joita voi näyttää kavereille ja perheenjäsenille. Silloin minulla ei ollut mitään sen suurempaa filosofiaa koko taiteenlajista. Halusin olla vain taikuri, en ensisijaisesti mikään sokea taikuri. Kaikeksi onneksi minulle melko pian opetettiin ja itsekin tajusin, että sokeus on niin suuri osa minua ja kaikkea, mitä ikinä tulenkaan tekemään, ettei sitä ole mahdollista jättää ulkopuolelle - eikä tarvitsekaan. Sokeana taikurina oleminen on se, jolla erotun kaikkien muiden joukosta. Se on asia, joka tekee minusta kiinnostavan. Niinpä olen rehellisesti sokea taikuri.

Mitä minä sitten sokeana taikurina haluan yleisölleni sanoa ja antaa?

Yksi suuri osa on tietysti sellaista kaupanpäällisiksi tulevaa asennekasvatusta ja erilaisuuden hyväksymistä: näytän, että sokeana pystyy tekemään ihan hyvin muutakin kuin soittaa ja värkätä harjoja tai rottinkikoreja. vähennän ennakkoluuloja ja haluan ihmisten tajuavan, ettei mikään vamma itsessään määritä ihmistä tietynlaiseksi vaan jokainen - oli sitten vammainen tai ei - on oma persoonansa ja loppujen lopuksi se on asenne, joka ratkaisen hyvin paljon.

Haluan myös opettaa, että meillä on muitakin aisteja kuin näkö. Haluan näyttää, kuinka helposti huijattavissa näkö oikeasti onkaan. Haluan tuottaa visuaalisia harhoja ja leikitellä näkemättömyyden ja näkemisen tuomilla eroilla havannoida maailmaa sekä sillä, miten erilaisessa asemassa olenkaan näkevään yleisööni nähden. Haluan antaa ihmisille jotain pureskeltavaa myös kotiin viemisiksi. tietysti toivon, että tämän kaiken asennekasvatuksen ja silmien avaamisen lomassa ihmiset myös viihtyisivät.

Tällä hetkellä harmittaa ehkä eniten tieto siitä, että jos olisin harjoitellut tämän kolme ja puoli vuotta aktiivisesti ja ahkerasti, voisin oikeasti olla jo sairaan hyvä taikuri. Toisaalta olen tänä aikana käynyt lukion melkein kokonaan, harrastanut teatteria, alkanut soittaa jälleen kitaraa ja aloittanut uuden instrumentin. On vähän harmi pitää niin monesta asiasta, ettei missään kykene kehittymään täydelliseksi. Olen ikuinen keskinkertaisuus, mutta siihen on kai tyydyttävä, jos tunkee lusikkansa kerralla joka soppaan. Seuraavat viikot on kyllä oikeasti harjoiteltava ahkerasti, jotta voisin edes melkein hyvällä omalla tunnolla kutsua itseäni elokuussa taikuriksi. Huijaaminen ei ole helppoa hommaa.

*******

Viimeöisen valvomisen seurauksena nukuin tänään päivällä muutaman tunnin, eikä nyt tietenkään ole unta ihan äkkiä tulossa. Aloin sen kunniaksi hieman järjestellä (vähintäänkin suunnitella järjestelemistä) kirjahyllyäni. Sieltä löytyi kangaskassi, johon äiti pari vuotta sitten Tuusulasta Helsinkiin muuttaessani keräsi kaikki huoneestani löytyneet irralliset korttipakat. Voi olla, että kassi on sen jälkeenkin hieman täydentynyt. en ole kertaakaan tutustunut kassin sisältöön sen tarkemmin, tunkenut sen vaan hyllyn perälle. nyt otin asiakseni katsoa, mitä se on oikein syönyt.

14 korttipakkaa, joista kuusi täysiä ja kahdeksasta pakasta puuttui yksi tai useampi kortti. Niiden lisäksi oli irrallaan (kai) neljä ässää. vähän mietin, miksi aina avaan uuden pakan, kun noistakin suurin osa oli miltei käyttämättömiä.

Kangaskassillisen lisäksi hyllyssäni on kolme avaamatonta pakkaa, pöydälläni neljä avattua ja taikurisalkussa kai kuusi tai jotain. Yksittäisiä pakkoja saattaa myös löytyä melkein jokaisesta käyttämästäni laukusta. Sunnuntaina tilasin laatikollise (12 pakkaa) lisää.

Joskus voisi heittää noita vanhoja pakkoja, joita en ihan oikeasti enää käytä, pois. Toisaalta voisin yrittää keksiä pelikorteille myös jonkin uuden käyttötarkoituksen. Miten olisi vaikka muistilappuja? Tai ehkä annan kaikille tutuille kirjanmerkki-pelikortteja.

Kesäloma tyhjää täynnä - vai onko sittenkään

2011-07-12T12:05:00.002+03:00

Tämä on ensimmäinen kesä - ja varmaan muutenkin ensimmäinen kerta - kun minulla ei oikeasti ole kuukauteen mitään suuniteltuja menoja. Yleensä olen aina jossain, mutta nyt on hyvin tyhjää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla tekemistä olisi. mutten ole varmaan ikinä ennen ollut kokonaista kuukautta kesälomasta vaan kotona.

Täytän loma-aikani hyvin tiiviisti mm. englannin opiskelulla. "Yksityisopettajani" (tai ei sitä ehkä edes tarvitsisi lainausmerkkeihin laittaa) viettää jonkin verran aikaa maalla, jolloin emme voi nähdä kasvotuksin - mutta onneksi on tietokoneet ja nykyteknologia: pidimme tänään tunnin Skypen välityksellä. Huomenna homma jatkuu. Onneksi minulla on joku, joka pakottaa minut opiskelemaan englantia, muuten olisin jo varmaan lannistunut koko kielen opiskelun kanssa.

Ostin viime viikolla pari DVD-boksia englanninkielisiä sarjoja: Housen ensimmäisen tuotantokauden ja Poirottia. Sen lisäksi kuulunymmärtämistä olen treenannut kuuntelemalla kolmatta Harry Potteria englanniksi ja sain lainaksi myös Agatha Cristien jotain kuunnelmia, joita en vielä ole ehtinyt kuunnella. Tajuan lukemastani tekstistä tätä nykyä roimasti enemmän kuin vaikka vuosi sitten, mutta kuultuna menee kyllä hyvin paljon ohi. Potterit ovat siitä hyviä, että olen lukenut ne kaikki suomeksi useampaan kertaan, eikä siksi tarvitse edes ymmärtää kaikkea pysyäkseen kärryillä.

Englannin opiskelun lisäksi pitäisi varmaan vähitellen alkaa lukea myös filosofiaa. Ensimmäisen kurssin kirjaa luin jo muutaman kappaleen, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Siihen ehkä pitäisi vaan saada enemmän ajatusta mukaan. Onneksi minulla on myös henkilökohtainen filosofian selittäjä, jolle ei tarvitse kuin vähän vihjaista, mistä asioista juuri luin kirjasta, kun aiheesta seuraa seikkaperäinen luento ja keskustelu. Nyt lienee siis ihan mahikset kirjoittaa siitä hyvin.

Pituushyppytreenit alkanee tällä viikolla, kunhan valmentajan kanssa saadaan sovittua joku harjoitusaika. Mielikuvaharjoittelun aloitinkin jo. Ehkä se riittää? Voi tietysti olla, että hyppääminen vaatii myös käytännön treeniä. Lihaksistakaan ei liene haittaa. Kuinka paljon itseään pidemmän matkan ihminen voi hypätä? Helmikuussa hyppäsin jo miltei kaksi kertaa pidemmän matkan kuin mikä oma pituuteni on.

Blogiin turhia kirjoitteleminen on myös aika hyvä ajanviete näin tyhjään kesään.

Jotenkin kaikki muu tekeminen - ulkomaan matkat, englannin opiskelu ja leirillä ohjaajana oleminen - ovat vähentäneet hieman soittoinnostustani. Nyt soitan suurin piirtein joka toinen päivä kitaraa, joka toinen viulua. Ehkä sekin riittää ainakin hetkeksi. Taikatemppuja sen sijaan treenaan päivittäin, vähintäänkin ajatuksen tasolla.

*******

Eilen illalla päätin korvata loppukesän matkustuksen puutetta nukkumalla parvekkeella. Vein sinne makuualustan ja -pussin (ne voisi muuten hakea poiskin) ja otin myös tyynyn matkaan. Muuten todella virkistävää, mutta makuualusta betonilattialla on aika sampurin kova. Jonkin aikaa pyörittyäni hain sisältä vielä yhden petauspatjan lisäpehmusteeksi. vähän se pehmensi. makuupussini on ihan kunnolla paksu ja sen kanssa oli kuuma, vaikken ollut edes pussin sisällä. Jossain vaiheessa yötä alkoi vähän sataa ja ukostaa, mutten antanut sen häiritä - kyllä nyt yksi yö nukutaan vaikka vesisateessa! Sade oli sen verran heikkoa, ettei pisarat edes ulottuneet minuun saakka.

Kahden maissa katsoin kelloa ja mietin, että olikohan tämä sittenkään fiksu idea, kun vieläkään en nuku. Jotenkin koko parvekkella nukkumisen järjestely ja ajatteleminen sai kroppani energiseksi ja ylivirittyneeksi, eikä unesta ollut tietoakaan. Kuuntelin Dorian Greyn muotokuvaa ja rauhoittavaa vesisadetta sekä ukkosen jyrinää, mutta ei tullut nukku-Matti vierailulle. Ehkä se ei löytänyt minua parvekkeelta.

Kello taisi olla jotain kolmen, kun sateen yltyessä päätin siirtyä sisään pehmeämpään sänkyyn. Turvallisesti omassa sängyssä maatessani kuuntelin, kuinka vesisade oikeasti yltyi aika hervottoman isoksi. Jotkut tyypit pihalla vielä hyppivätkin vesilätäkössä. Ei sitä unta vieläkään oikein tullut. En tiedä, kuinka paljon olen nukkunut viime yönä - jonkin verran joka tapauksessa, kun kerta herätyskello herätti.

*******

Teimme eilen hampurilaisia: minä väänsin pihvit ja Mikael sämpylät. Tuli aika hyvää. Pihvini onnistuivat olemaan paremman makuisia kuin perjantaina samasta taikinamössöstä tekemäni lihapullat. Onneksi olin harjoitellut sitä jo kerran, ja toisella kerralla muistin laittaa jopa suolaa. Englannissa syömieni ja nyt itse tehtyjen hampurilaisten jälkeen ei todellakaan tee mieli syödä mitään Mäkkärin tai Hesen tekeleitä.

Kai tässä alkaa olla aika katsoa, mitä ruokaa tänään vetäisi napaansa.

Leiriläisestä tulikin ohjaaja

2011-07-06T15:12:00.001+03:00

Leirillä ohjaajana oleminen on rankkaa. Vaikka leiriläisenäkin on rankkaa ja leirin jälkeen väsyttää, kyllä se ohjaajan pesti oli paljon kovempi. Vapaa-aikaa ei nimeksikään ja koko ajan pitää olla skarppina. Hauskaa silti oli, en voi kiistää.

Melkein kaikki leiriläisistä olivat minulle jo ennalta tuttuja. toisaalta hyvä, toisaalta olisi saattanut vaikeuttaa statustani ohjaajana, kun kaikki tunsivat minut jo edellisiltä leireiltä leiriläisenä. Silti jo ensimmäisenä päivänä minun vetäessä hienoa itsekeksimääni tutustumisleikkiä koko 46 leiriläisen porukka kuunteli hiljaa ja noudatti ohjeita. Se tuntui hienolta: minua kuunneltiin ja toteltiin! Oli myös hauska nähdä, että suunnittelemani tutustumisleikki toimi myös käytännössä, vaikka emme olleetkaan sisällä, kuten olin ajatellut.

Leiripaikkana meillä oli Kulttuurikeskus Sofia vuosaaressa. Paikka oli noin muuten ihan mukava, vaikka kummalliset valaistukset häirisivät meidän heikkareita (ruokalassa ei kuulemma meinannut nähdä mitään) ja lukuisat portaat ja puoikkaat kerrokset ilman ainuttakaan hissiä häiritsivät meidän pyörätuolissa istuvaa leiriläistä. Paikan ainut invahuonekin oli portaiden takana. Hengissä näistäkin ongelmista selvittiin.

Leiriviikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että siitä on enää vaikea kirjoittaa mitään tyhjentävää. En tiedä, aionko jatkossa mennä ohjaajaksi kesäleireille. Vaikka se onkin mielettömän hauskaa ja ihmiset ovat mukavia, on se myös oikeasti tosi rankkaa eikä minusta ole koko ajan mitään hyötyä, kun en voi auttaa ruokailuissa tms, vaan olen itsekin autettavana. Saa nähdä, miten tässä käy.

Pari sokkopoikaa olivat miettineet jossain vaiheessa viikkoa, kuinka voin olla ohjaaja, kun en näe. Kysyin heiltä viimeisenä päivänä, miten onnistuin roolissani. "Ihan hyvin", oli vastaus.

46 tuolin järjestäminen riveihin yksin oli jännää puuhaa. Onnistuin siinä ihan mallikkaasti, vaikka välilllä kadottelinkin niitä tuoleja ja kuljin salissa ympäriinsä taputellen käsiä. Yksi uusista ohjaajista ei meinannut uskoa, etten näe mitään. Käytin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2004 oikeasti keppiä leirillä, enkä edes hävittänyt sitä. Ihmiset luottivat opastukseeni, mikä oli varmaan suurimpia luottamuksen osoituksia, jonka olen koskaan saanut. Ohjaajaporukalla oli hauskaa, sain vähintään 50 elinvuotta lisää (ja kymmenittäin käpyjä päälleni).

*******

Minusta on hyvin epäluontevaa puhua poikaystävästä, niinpä nyt, kun Hesarissakin olemme samassa jutussa näkyneet, hän saa luvan täälläkin olla Mikael.

Teimme eilen leipää. Tai jos tarkkoja ollaan, minä osallistuin leiväntekoon vain öljyttämällä yhden kulhon ja jauhottamalla kaksi. Mutta tuore itsetehty leipä on mielettömän hyvää.

*******

Kävin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen kerran Helsingissä rullaluistelemassa. Homma sujui muuten aivan mainiosti, mutta kadotin toisen rannesuojani jonnekin meidän eteisen ja talon takana menevän kävelytien välille. Alamäet menin hyvin tiukasti jarrutellen, sillä reitti ei ollut kovinkaan tuttu ennalta - alkumatkaa olen muutaman kerran kulkenut. Seurasin koko ajan kepillä tien reunaa ja uskoin palaavani täysin samaa reittiä, mutta olinkin jo ihan eksyksissä. Oikealle reitille löytääkseni päätin ottaa rullaluistimet pois jalasta.

Löysin itseni jälleen kartalle (tai niin ainakin uskoin), mutta jatkoin matkaa kuitenkin ilman luistimia. En ollutkaan yhtään tajunnut, miten pitkälle olin jo ehtinyt, kävellen se sama matka tuntui hyvin paljon pidemmältä, vaikka luisteluvaihtini ei olekaan mikään päätä huimaava. Laitoin luistimet takaisin jalkaan kun jo ihan varmasti tiesin, missä olen. törmäsin mieheen, joka ärähti: "Kato etees mitä sä teet!" Pysin anteeksi ja sanoin, etten näe. "Ootko sä näkövammanen? Anteeks." Ei hän kovin anteeksipyytävältä vaikuttanut. Jäin vain kummastelemaan sitä, kuinka hän ei minua nähnyt: rullaluistelin sillä hetkellä ylämäkeen, hyvin hidasta vauhtia, minulla oli keltainen huomioliivi ja valkoinen keppi. Tunnustan kyllä kirjoittaneeni tekstaria samaan aikaan, että oli sitä vikaa minussa itsessänikin. Olisin saattanut huomata miehen, jos minulla ei olisi ollut kännykkä korvalla. tästä opin siis ainakin sen, etten rullaluistellessa tekstaile.

Pääsin haavereitta kotiin, mutta kotona sitten kumarruin nostamaan lattialta sinne eilen pudottamaani samppoopurkkia, jota en silloin löytänyt. Kolautin silmäkulmani ovenkahvaan. Onnistuin haavoittamaan itseäni ihan niin, että vertakin tuli. Koko silmää en kuulemma saanut mustaksi, harmi. On sentään tuo silmäkulma turvoksissa.

*******

Kouvolassa Taikapäivillä tapaamani Ian Rowland kirjoittaa englanninkieliseen taikurilehteen Magic Circulariin palstaa. Heinäkuun numerossa hän puhuu Kouvolan Taikapäivistä ja kertoo jutussaan myös minusta, kuvan kera. Ian sanoi lukeneensa blogiani googlen kääntäjän avustuksella, niinpä terkkuja vaan sinulle, mikäli tämän luet! Tätä menoahan minusta tulee ihan kansainvälinen julkkis. Aika pelottavaa.

*****

Enää neljä viikkoa keikkaan Joensuun Parafestillä. Onneksi sitä ennen ei olekaan mitään suunniteltua, joten aikaa harjoitteluun (ja yo-kirjoituksiin lukemiseen ja erityisesti englannin opiskeluun) löytyy kylllä. Pituushyppytreenitkin aloittanen ensi viikolla.

Ihastuttava Englanti

2011-06-26T20:56:00.002+03:00

Vietin viikon Pohjois-Englannissa, lähinnä Alnwick-nimisessä herttaisessa pikkukaupungissa. Teimme muutaman vierailun myös lähiseudulle, Alnmouth ja Newcastle tulivat siis nekin nähtyä - kuten myös Manchesterin juna-asema ja lentokenttä.

Erityisesti Alnwickissa minua ihastutti asuntomme lähellä oleva kirkko, joka soitti kellojaan vartin välein vuorokauden ympäri. Ei mennyt kauaakaan kun opin tunnistamaan, mitkä lyönnit tarkoittavat mitäkin neljännestuntia. siellä voisi helposti elellä katsomatta kelloa.

Panin merkille paljon esteettömyyteen liittyviä asioita aivan automaattisesti. Kahdella eri paikkakunnalla ulkona olevien portaiden ylä- ja alapäässä oli maassa raitaa, jonka pystyi tuntemaan kengän läpi ja tietysti myös kepillä (jos sitä olisi käyttänyt). Ensimmäisen kerran tällaisiin portaisiin tullessamme mietin, onkohan se ihan tarkoituksella ja toisessa paikassa samanlaiseen raitaan törmätessäni tiesin jo odottaa portaita. Myös tienylityskohdat oli merkitty maahan, raitojen sijaan nystyröin. Liikennevalot piippailivat vain vihreällä ja vain silloin, kun napista oli painettu - mutta ei se mitään, kun valot löytyy nystyröiden avulla ja tolppa oli aina oikealla puolella. Jokainen kyltti, joka kielsi koirat, toivotti opaskoirat kuitenkin tervetulleiksi. Alnwickissa oli jalkakäytävät välillä niin korkeita, että niiltä alas tullessa oli pari porrasta. Ainakin pääkadun varrella oli kohta, jossa meni liuska alas ja tolpassa oleva kyltti kielsi reitin tukkimisen vammaisilta. Kadulta (sekä Alnwickissa että Newcastlessa) löytyi tolppia, jotka oli pehmustettu; ei sokkona niihin törmääminen satu niin paljoa (en oikeasti todellakaan tiedä, miksi ne oli pehmustettuja).

Punnan kolikot hämmensivät hiukan, mutta ne oppi kyllä kohtalaisen nopeasti. Sujuvasti en kolikoita osannut käsitellä, mutta ainakin sain laskettua itse rahani. 50 pennin ja 20 pennin kolikot ovat minusta parhaita, ne kun ovat seitsemänkulmaisia.

Vierailimme earl Greyn puutarhassa ja teehuoneessa, jossa pääsi juomaan alkuperäistä Earl Grey -teetä. Näimme kuningatar Elizabethin. Ammuin jousipyssyllä ja hiplailin 1700-luvulla rakennetun Alnwickin linnan (Tylypahkan!) sisätiloissa samalta vuosisadalta olevia marmoripatsaita ja tulisijoja, sain kokeilla myös ranskalaista kultakelloa ja pelkäsin koko ajan rikkovani jotain. Humalluin kirjojen tuoksusta varmaan maailman suurimassa divarissa, Barter Booksissa (yli 3.000.000 kirjaa), jonka kahvilasta sai varmaan maailman parhaita hampurilaisia ja johon taisin toisella vierailukerralla jättää keppini.

Vaikea kertoa kaikesta. Kuvia liitän mukaan, kunhan saan niistä reilusta 300 kuvasta kuvailun ja pääsen valikoimaan parhaat.

Ihastuin Englantiin suuresti. Kun vielä opin kielen kunnolla, voisin mennä pidemmäksikin aikaa, vaihtoon tai jotain.

Kesälomakuulumisia

2011-06-16T00:41:00.000+03:00

Olen saanut miniläppärini lähes toimimaan. Kovalevyn hajoamisen myötä esimerkiksi office-pakettia tai muita vastaavia ohjelmia ei vielä löydy. Saa nähdä, milloin jaksan niitä asennella.

Sain tähän asennettua Jawsin, puheohjelman, jota olen aina käyttänyt, mutta sen aktivointikoodi olikin vanhentunut. Nyt se toimii vain 40 minuuttia kerralla. Kuulin sitten kaveriltani ilmaisesta puheohjelmasta, jolla "pärjää ihan hyvin". Kävin lataamassa sen koneelleni ja nyt ainakin voin siis käyttää konetta pidempäänkin kuin 40 minuuttia kerralla. Tässä uudessa ohjelmassa on vielä vähän opettelemista.

Lähden ylihuomenna (tai no joo, siis huomenna, perjantaina) viikoksi Englantiin. Suuntaamme Alnwick-nimiseen pikkukaupunkiin jonnekin Pohjanmeren rannalle. Luvassa on keskiaikaisia linnoja, teetä, nummia, lampaita, ruokaa ja kuningasperhe, joka tulee viikon päästä vierailulle samaan kaupunkiin (tai siis ainakin kuningatar Elizabeth tulee, en niistä muista ole varma). Eiköhän viikkoon ehdi vielä jotain muutakin mahtua. Matkaseurana on poikaystäväni ja hänen perheensä. Aamulennot tulivat jo Maltan matkalla tutuiksi, pääsen sellaista harrastamaan myös perjantaina.

Vaikka olen lomalla, minusta tuntuu, etten ehdi tehdä juuri mitään. En ymmärrä, mihin aikani kuluu. Nyt olen pari päivää yrittänyt saada miniä toimimaan mukavasti, olen käynyt kaverin kanssa kaupungilla ja hoitanut jotain asioita, tehnyt englannin läksyjä ja soittanut ja soittanut. En ole sitä englantiakaan ehtinyt opiskella yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt. en ole ehtinyt kirjoittaa paria lehtijuttua enkä pöytäkirjaa.

Niin, kävin minä tänään myös koululla. Soitin ääniteokseni Aulikki Oksaselle ja tapasin entisen ryhmänohjaajani. Hain myös syksyn yo-kirjoitusten laskun ja opiskelutodistuksen. Koulu oli aavemaisen hiljainen. en uskaltanut puhua aulassa edes puhelimeen, koska siellä olisi kaikunut liikaa.

ietin taas, mikä kumma minulta vie yöunet. Maltalla nukuin aivan älyttömän hyvin, siellä ei ollut tietoakaan mistään univaikeuksista: nukahdin hetkessä ja porskutin aamuun asti. Pari yötä Maltan jälkeenkin menivät vielä jokseenkin normaaleissa rajoissa, mutta nyt viimeiseen neljään yöhön en oikeastaan ole taas nukkunut. Ehkä stressaan alitajuntaisesti kotona tekemättömiä asioita ja siksi lomalla on helpompi nukkua. Ehkä lomaillessa vietän enemmän aikaa ulkona ja puuhailen kaikkea ja siksi siellä nukuttaakin paremmin. Ehkä Välimeren auringossa oli niin paljon voimaa, että se sai sokealle kehollenikin viestitettyä, milloin melatoniinia tulee erittää. Ehkä, ehkä ja ehkä. Ei aavistustakaan, mistä se oikeasti johtuu. Sen minä vaan tiedän, että vähitellen haluaisin nukkua. Toivottavasti Englannissa nukuttaa.

Kun palaan taas Suomeen, alkaa juhannuksen jälkeisellä viikolla nuorten kesäleiri, johon menen ohjaajaksi. Olen ollut jo kahdella viikonloppuleirillä ohjaajana, mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen viikon mittainen nuortenleiri, jossa olen töissä. vähän tuntuu hassulta: viime vuonna olin vielä niiden kaikkien ihmisten kanssa yhdessä leiriläisenä, ja nyt olenkin niiden ohjaaja! Saa nähdä, tuottaako tämä status minulle auktoriteettia. ei ehkä.

Leirin jälkeen minulla ei ole enää mitään tarkkaa suunniteltua koko loppu kesälle. Filosofiaa voisi siinä joskus heinäkuussa alkaa lukea ja taikuutta on pakko treenata, sillä elokuun alussa menen Joensuuhun Parafest-festivaaleille esiintymään. Soittamista ja kirjoittamista en niiitäkään aio unohtaa heinäkuuksi.

Olen törmännyt viime aikoina yllättävän usein aivan todella mukaviin ja ihaniin ratikka- ja bussikuskeihin. Muutama ratikka on odottanut pysäkillä, että olen ehtinyt kävellä sieltä alkupäästä ratikan etuovelle ja kuljettaja on kertonut, mikä vaunu se on (aika usein ne vaan lähtevät, tuo odottaminen on ollut ihanan huomaavaista). Joku bussi teki ihan samoin. Tänään taas bussissa kuljettaja kysyi sisään mennessäni, missä jään pois ja vielä muisti sen pysäkilläni. Onneksi muisti, en nimittäin kehdannut kopeloida pysäytysnappia, kun vieressäni istui joku ja ne ovat aina vähän eri paikassa siinä kuljettajan takana. En myöskään jotenkin saanut suutani auki pyytääkseni sitä vieruskaveria painamaan eikä kukaan muu ollut jäämässä sillä pysäkillä. Jos kuljettaja ei olisi muistanut, olisin joutunut Hakaniemeen ja varmaan kävellyt sieltä sen puoli kilometria (toisaalta se liikunta ei varmastikaan olisi ollut yhtään pahitteeksi).

Liikunnasta puheenollen... Olen noin kuukauden miettinyt, ryhtyisinkö taas treenaamaan vähän aktiivisemmin yleisurheilua, erityisesti pituushyppyä. Motivaattorina toimii Lontoon paralympialaisten sokeiden naisten rajat, joiden ylittäminen ei varmastikaan olisi mahdottomuus, kunhan treenaisi. eilen sitten vihdoin kysyin entiseltä yu-valmentajaltani, ehtisikö hän taas hyppiä kanssani. Niinpä ensi vuoden (ja varmasti jo loppu kesän) toimintoihini kuuluu myös urheilu. Hyvä niin, muuten tämän kroppa kohta jo rapistuisi.

Että tällainen kesä minullla. Tänään ei taaas kauheasti muuta sanottavaa.

Nyt olisi muuten täydellinen kuunpimennys. Valitettavasti vaan se ei oikein sokkona avaudu.

Malta takana, jälleen kotona

2011-06-10T19:14:00.003+03:00

Nyt olen lentänyt ensimmäisen kerran jonkun perheenjäsenen kanssa, käynyt etelämpänä kuin koskaan ennen, uinut Välimeressä, polttanut itseni auringossa, puhunut englantia, hiplaillut palmuja ja syönyt maltalaista ruokaa. Maltalla oli lämmintä, vaikka kuulemma Suomessa on tällä viikolla ollut lämpimämpää. Tänään ainakin on.

Viiden päivän reissullamme ei ollut mitään muuta mietitty etukäteen kuin majoitus ja matkat. Olisi ehkä kannattanut. Toisaalta meni se ihan hyvin näinkin.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme hieman lähiympäristöön, etsimme ruokapaikan, istuimme hetken meren rannassa kalliolla ja kävimme parissa kaupassa. Nukkumaan mentiin jo hieman kahdeksan jälkeen, univelkoja oli saatu jo etukäteen eikä aamulla viideltä herääminen yhtään auttanut asiaa. Maltallakin taksikuskit haisevat hielle. ”Hotellimme” (se oli siis paikka, jossa on lomaosakkeilla saatavia pieniä asuntoja, joten en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua) respassa oli hauska viheltelevä mies, joka asuntoamme meille näyttäessä otti minut opastukseen ja selitti: ”I know this place better than your mum.”

Toisen päivän vietimme kiertoajelulla, jolta jäimme muutamaksi tunniksi Valettaan. Ajelun aluksi matkalippumme lähtivät tuulen mukana. Kiertoajelun selostuksen sai kuunnella nauhalta kahdeksalla kielellä: mm. ruotsi ja tanska löytyivät, suomi ei, niinpä kuuntelimme englanniksi (hyvää harjoitusta). Kiertoajelussa hienoa oli se, että aikuisen lippu maksoi 15 euroa ja sillä saattoi matkata koko päivän; jäädä saattoi millä tahansa pysäkillä ja nousta taas kyytiin koska halusi. Samaan hintaan kuului toinenkin kiertoajelureitti ja joku venematka. Me poistuimme bussista Valettassa, jossa löysimme vahingossa yhteen kaupungin 16 kirkosta. Sinne johti vain pieni ovi kadulta ja sisällä hämmästykseksemme aukesi suuri ja korkea kirkko, joka oli omistettu Saunt Palu’sille (Paavalille). Kävelykadun päästä löytyi tori, jonka vaatekojun myyjä innostui saadessaan suomalaisia euroja ja halusi niitä lisää. Kirkon kellot löivät joka 15 minuutti (onneksi vain yhden kirkon). Ravintolassa oli tarjolla maltalaista perinneruokaa, kuten spagettia jäniskastikkeella. Kiertoajelun opasnauhan mukaan se on hyvin tavallinen ruoka siellä. Minä en syönyt jänistä vaan paikallista makkaraa.

Valettasta löysimme yhteensä kolme pankkiautomaattia, mutta yksikään ei antanut meille millään kortilla (visa, mastercard ja visa elektron) rahaa pihalle. Kaksi automaateista olivat sentään kohtelijaita ja kehottivat ääneen syöttämään tunnusluvun sekä kiittivät asioinnista. Äitini bongasi kangaskaupan, paljon kukkia ja jo matkalla karavan-alueen sekä pari telttailijaa rannasta. Uskoimme joutuvamme ostamaan uudet matkaliput bussiin, kun tuuli vei edelliset, mutta lipunmyyjä muisti meidät ja oli ystävällinen, joten emme joutuneet maksamaan lippujen hintaa uudestaan. Lähtiessämme Valettasta kaksikerrosbussin ylemmässä kerroksessa tuuli aika paljon ja etuvasemmalla istuvan miehen päästä lennähti lierihattu, joka sattuman suuresta oikusta tipahti päähäni. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen; ei sitä ihan joka päivä tipahtele taivaalta lierihattuja suoraan päähän. Tiesittekö, että Maltalla on tapana pitää kahta kelloa, joista toinen näyttää oikeaa aikaa ja toinen jotain muuta aikaa? Syytä tälle en tajunnut - kuten en sitäkään, mitä aikaa se toinen kello sitten näyttää.

Tiistaina kävelimme Bucippaan (ei hajua, kirjoitetaanko se oikeasti noin), joka oli kunnon turistikeskus. Hotelleja, kauppoja ja ravintoloita löytyi. Ostimme seuraavalle päivälle liput venematkalle Siniseen laguuniin sekä piknikeväät rannalle. Käväisimme pikaisesti uimassa kylmässä meressä. Mukaan tarttui myös yhdet kengät, sadeputki (se puinen putki, jota kääntelemällä kuuluu vähän kuin veden solinaa) ja äidille kai vielä jotain muutakin. Tulin ostaneeksi myös Maltan risti –kaulakorun, jota en kauheasti Maltalla voinut pitää, koska kaulani oli niin palanut. Postikortit myös tarttuivat mukaan, mutta postimerkkejä emme saaneet, sillä silloin oli joku juhlapäivä, jonka vuoksi postitoimisto oli kiinni. Illan vietimme omalla altaalla ja hotellin ravintolan kolmen ruokalajin illallisella. Hotellin baarissa esintyi trupaduuri ja pöytäämme tuli brittiläinen seurue, joka kehui englannin kielitaitoani (keskustelu oli sen verran yksinkertaisella tasolla, että minäkin pysyin mukana) ja jonka walesilainen jäsen opetti minulle pari sanaa walesia. Äitiäni tanssittanut mies tiedusteli, ovatko kaikki suomalaiset yhtä kauniita. He kuvittelivat Smurffien olevan Suomesta.

Sinisen laguunin retki alkoi hotellimme edestä, josta satamaan saimme ilmaisen kuljetuksen (laguuniretken liput olivat nekin 15 e/hlö). Satamassa maksoimme lipuistamme loppuosan ja menimme muun samalla kyydillä tulleen porukan perässä veneeseen. Lippuja tarkistettaessa kävi ilmi, että olimme väärässä veneessä. Maksoimme sinne uudet liput ja meille vakuutettiin, että saamme toisesta laivasta rahat takaisin. Matkalla laguunille pysähdyttiin jollain pienellä saarella, jolla olii joku patsas. Taisimme olla ainoat, jotka eivät lähteneet katsomaan patsasta sen tarkemmin. Vene ajoi yhden luolan läpi. Merellä tuuli niin kylmästi, että olin lähes koko matkan kietoutuneena kahteen pyyhkeeseen. Perillä meille kerrottiin veneessä olevan joku vika ja siksi aikamme laguunilla kestäisi tunnin pidempään. Vesi oli kirkasta, suolaista ja kylmempää kuin odotin. Kelluminen välimeressä oli hauskaa ja iho sai paljon aurinkoa.

Siinä se.

Alkoholi Maltalla oli halpaa: ravintoloissa viinilistan kalleimmat viinit olivat jotakuinkin 9 euron paikkeilla, pieni Jegermaister maksoi 1,50 ja iso 1,60. Likööripullot olivat muutaman euron nekin. Torstaiaamuna lentomme lähti Maltalta 7.20 ja äiti osti kentältä liköörejä tulijaisiksi, koska emme edellisenä iltana enää ehtineet kauppaan (kaikki kaupat menivät kiinni seitsemältä). Wienissä kiireisessä vaihdossa, jonka aikana meidät opastettiin pariin otteeseen väärään paikkaan ja jolta juuri ja juuri ehdimme Helsinkiin lähtevään koneeseen, äiti joutui jättämään kaikki nesteensä turvatarkastukseen. Vahingonilo on paras ilo. Viimeisellä lennolla sain elämäni ensimmäisen kerran turvallisuusohjeet pisteillä. Iloitsen siitä kovasti – siitäkin huolimatta, että ne ovat saksaksi enkä ymmärrä kuin sanan sieltä täältä (und ja über) ja teksti vilisee minulle tuntemattomia merkkejä.

*******

Tuttavani, joka on entinen lukion englannin opettaja, preppaa minut kesän aikana läpi siitä pirullisesta englannin kokeesta, joka on suoritettava, jotta pääsen kirjoittamaan. Tänään oli ensimmäinen tunti, huomenna jatkuu.

*******

Minut on saattanut bongata tällä viikolla Helsingin Sanomista. Aika julkkisolo.

*******

Nyt olen viikon kotona: soitan paljon, olen rauhassa ja nautin tekemättömyyden vapaudesta. Toisaalta tuntuu todella hassulta olla vaan yksikseen kotona. Viikon päästä olenkin jo Englannissa ja saan taas olla ihmisten seurassa vuorokauden ympäri.

Sekalaista

2011-06-04T01:46:00.000+03:00

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan. En vaan jotenkin ole ehtinyt. Elämästäni on tullut liian hengailua.

Kerrottakoon aluksi ne huonoimmat kuulumiseni: en päässyt englannin kokeista (taaskaan) läpi. Voin vielä loman jälkeen uusia toisen niistä. Jos silloinkaan en pääse läpi, en voi kirjoittaa englantia syksyllä ja koska olen käsittämättömän huonosti suunnitellut tämän (tai siis kun en arvannut englannin kurssien suorittamisen olevan näin vaikeaa) joutuisin aloittamaan kirjoittamisen alusta ja kaikki tähän asti kirjoittamani mitätöityisivät. Niin että paras olisi vihdoin päästä läpikin jostain. Nyt on hieno rivi englannin numeroita: 5, 5, 5, 4, 4, 4.

Ylihuomenna – tai oikeastaan jo huomenna – lähden Maltalle. Sitä ennen täytyy vielä käydä juhlimassa veljen ja kavereiden lakkeja. Sitäkin ennen on vielä piiirrettävä niille kavereille kortteja ja vähän pakattava. Sitten pitäisi viedä roskat ja katsoa, ettei tänne kauheasti jäisi pilaantuvia elintarvikkeita.

Minulle iski viime viikonloppuna suuri kirjallinen kriisi. En ole sitä vielä ohittanut. Tuntuu siltä, etten osaa kirjoittaa enää, että kaikki tekstini on tönkköä, kömpelöä, kuivaa, yksipuolista ja köyhää. Luultavasti yritän liiikaa: sekä olla fiksumpi kuin olenkaan ja kirjoittaa jotenkin superhienosti. Pitäisi lakata yrittämästä ja vain kirjoittaa. Joskus osasin. Ehkä vielä opin, kunhan harjoittelen riittävästi.

Väsyttää kyllä melkoisen paljon. Silti täytyy vielä sinnitellä hereillä, koska kopioin äänikirjojen kuuntelulaitteelle itselleni kuunneltavaa ja vielä yksi kortti pitäisi piirtää… Välillä vähän mietin, miksi kummassa jätän asioita näin viime tinkaan. Sitä se hengailu taitaa teettää.

En ole varmaan ikinä ennen pakannut niin ylimitoitetusti kuin nyt Maltalle. Viiden päivän reissulle etelään ei ihan hirveästi vaatetta tarvitse. Minulla on sinkkrinkka, jossa taitaa olla miltei puolet tyhjää ja silti vaatetta ainakin kolmasosa ylimääräistä. Eipähän lopu kesken. Kysyin äidiltä, onko meidän loma-asunnossamme lakanoita. Valitettavasti on. Lakanoilla olisin saanut rinkkaani edes vähän täydemmäksi.

Nyt on kyllä jo luovutettavaa. Piirrän ehkä sen viimeisen kortin aamulla, jos jaksan. Tarvitsen unta. Pakatakin pitää aamulla loppuun.

Viiime viikonlopun saldoon kirjallisen kriisin lisäksi kuului miniläppärin hajonnut kovalevy. En todellakaan aio raahata tätä isoa läppäriäni mukaan Maltalle, joten olen koneetta. Ehkä sitten taas, kun palaan koto-Suomeen, ehdin jotain kirjoitellakin. Tämä oli nyt vähän tällainen sekalainen pläjäys.

Olenko liian positiivinen optimisti?

2011-05-25T18:17:00.003+03:00

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

litsepääsemätön yksinlaulukammo

2011-05-11T12:33:00.003+03:00

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

Kalliolaisuus sydämessä ja auttavaiset ystävät

2011-05-05T19:34:00.003+03:00

Valitsin ensi vuodelle kaksi kurssia: akrobatiaa ja kirjallista ilmaisua. Molemmat ovat eri jaksoissa. Kuulostaako rennolta? Niin minustakin. Tosin en tiedä, saanko mennä akrobatiakurssille – se on tanssi kakkonen ja ykkönen pitäisi käydä ensin, eikä minulla ole aikomustakaan käydä sitä – ja viitsinkö ylipäänsä sitten syksyllä raahautua enää kolmesti viikossa koululle. Aika näyttää.

Muuten aion välivuoteni viettää kirjoittamalla, soittamalla ja taikomalla. Ainakin keikkatöitä todennäköisesti saan tehtyä. Ja voin kirjoittaa lehtijuttuja ja tehdä juttuja myös äänilehteen. Ehkä siis en kuole nälkään, vaikka pääasiallinen tulonlähteeni lakkaakin vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi olen oppinut myös säästämään.

Mietin lukion ykkösellä aika monta kertaa, onkohan Kallio sittenkään se oikea paikka. Harkitsin vakavasti vaihtavani matikkalukioon, joka oli yhteishaussa toinen vaihtoehtoni – ehkä melkoiset ääripäät. En kuitenkaan vaihtanut ja siitä olen nyt oikein tyytyväinen.

Kallio on ollut näiden kolmen opiskeluvuoden aikana minulle totisesti se oikea paikka. Olen kasvanut koulukiusatusta, teiniangstisesta ja epävarmasta nuoresta hyväksytyksi, itsevarmemmaksi ja elämään tyytyväiseksi nuoreksi aikuiseksi. Olen saanut tehdä asioita, joista pidän, olen päässyt ylittämään rajojani, olen tuntenut itseni niin normaaliksi kuin varmaan ikinä tulen tuntemaan, olen saanut paljon ystäviä ja mukavia tuttavuuksia, olen saanut esiintymiskokemusta ja ennen kaikkea: olen nauttinut lukioajastani.

Pikkuveljeni on nyt siellä matikkalukiossa, johon menemistä minäkin harkitsin. Hänen juttujensa perusteella olisin saattanut viihtyä sielläkin, mutta toisaalta minulle riitti aivan mainiosti myös normaali lukion pitkä matematiikka. Kuinkakohan paljon enemmän minulla olisikaan matikankirjoja kuin nyt, jos olisin matikkalukioon mennyt? en ehkä tahdo ajatellakaan. Kalliossa on sentään saanut ”harrastaa” muutakin kuin matikkaa.

Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin olisin päässyt niin hyvin mukaan porukoihin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin seurustelisin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin pitäisin filosofiasta niin paljon (monissa kouluissa tuntuu olevan surkeita filosofian opettajia). Lista voisi olla pidempikin.

Vaikka tämä onkin nyt suurta Kallion ylistyspuhetta, on siinä koulussa – kuten taatusti kaikissa kouluissa – myös huonoja puolia. Eikä Kallio varmastikaan ole kaikille hedelmällisin opiskelupaikka. Minulle se on sitä ollut.

Toisaalta tuntuu hieman haikealta, kun suurin osa kavereista kirjoittaa nyt ulos eikä heitä näy enää koululla, ja minullakin on enää puoli vuotta tätä kalliolaisuutta jäljellä ja joudun jättämään lukion ensi joulukuussa. Toisaalta olen ihan valmis jatkamaan elämässäni eteenpäin, enkä suunnittele päätyväni takaisin Kallioon opettajaksi, kuten yksi ystäväni. Se aika elämästä oli jo tässä, seuraavaksi jotain muuta.

Oikeasti minun ei pitänyt kirjoittaa ylistyspuhetta tuolle Suomen jotakuinkin suosituimmalle lukiolle, johon haetaan Virosta saakka.

Minun piti kirjoittaa siitä, miten otettu olen ystävieni auttamishalusta. En tajua, miten ihmiset jaksavat koko ajan olla auttamassa yhtä sokkoa. Toisaalta kun mietin, että jos itse olisin näkevä ja minulla olisi sokko ystävä, varmaan auttaisin ihan yhtälailla.

Tässä jaksossa olen yhden kaverini kanssa kahdella samalla kurssilla. englannin tunneilla hän kertoo kaikki tehtävien vastaukset, tekee paritehtävät kanssani (kestää siis huonoa kielitaitoani, hidasta lukemistani ja ylipäänsä tuskaista opiskeluani). Opettajakin kiitti häntä siitä, että hän on ”avustajani” tunnilla. Scrap my book –kurssilla hän taas on esimerkiksi kiertänyt kanssani Tiimarissa etsimässä kirjaani kaikkea ällösöpöä krääsää, hän hakee kuvisluokassa minulle tavaroita ja on paljon silminäni tarvittaessa. voisin käyttää näihin kaikkiin asioihin myös avustajaani, mutta jotenkin se on vain mennyt tähän. Lupasin tarjota kaverilleni kiitokseksi vähintäänkin jäätelön. Ei kuulemma tarvitsisi, mutta minusta hän on todellakin ansainnut kiitoksen.

*******

Ääniteos valmistui viime perjantaina. Puolen vuoden uurastus on siis ohi. Nyt voisi keksiä jotain muuta. Tai keskittyä vaikka taikomaan.

Olen varmaan hullu, kun lupauduin vetämään taikurikeikan äitienpäivätapahtumassa yhdellä karavan-alueella sunnuntaina. Sitä siis kysyttiin minulta tänään. Vaatii tehotreeniä.

Pikakuulumisia Taikapäiviltä

2011-04-27T14:14:00.001+03:00

Olin pääsiäisen Taikapäivillä Kouvolassa. Nyt en aio tehdä yhtä kattavaa raporttia sieltä kuin aikaisemmin, kunhan jotain kirjoitan ylös.

Olen edellisen kerran ollut kipeänä joskus viime elokuussa. Lauantaiaamuna – tai jo oikeastaan perjantai-iltana – tavallaan tiesin, että taidan olla tulossa kipeäksi. vielä silloin ei mitään kuumetta tai mitään sellaista kuitenkaan ollut, joten pakko Kouvolaan oli lähteä. viimeistään sunnuntain vietin kuumeessa, jonka korkeudesta minulla ei ole hajuakaan. Ainakin se toi jännän lisäelementin valvomisesta johtuneeseen väsymykseen. Ei ollut kovin helppo keskittyä englanninkielisiin luentoihin, kun noin puolet meni jo kielitaidon ja sokeuden takia ohi. Onneksi oli veli, joka kirjoitti minulle luentomuistiinpanoja.

Näin ensimmäisen kerran elämässäni sirkus Finlandian. Oli aika mahtavaa. Niillä on varmaan paras valotekniikka ikinä: kaksi heppua kiipesi tolppiin (ilman mitään turvavarusteita) ja heilutteli spotteja sieltä.

Kävin pyytämässä ulkomaisilta taikureilta nimmareita kangaskassiini. Kolmen luennoineen taikurin nimmari sieltä puuttuu, koska en muistanutkaan aina ottaa kassia mukaan ja skippasin pari luentoa.

Tämä oli siis ensimmäinen kerta Taikapäivillä, kun jätin luentoja väliin. Toinen väliin jättämäni luento on minulla kuitenkin äänitettynä, kiitos veljeni. Kuume pakotti nukkumaan.

Ian Rowland ennusti minulle korteista ja antoi muistoksi ”mahdottoman” pelikortin, jollaisia hän ainoana maailmassa väkertää. Hän ei kuulemma koskaan myy niitä kortteja, vaan antaa ihmisille, joista pitää. Tunnistin Ianin kynsistä kitaristiksi (siis veljeni kertoi, että hänellä on toisessa kädessä pitkät kynnet – kuten minulla – ja arvelin, että hän soittaa kitaraa, tarkistin asian hänen nettisivuiltaan).

Ymmärsin englantia yllättävän hyvin. ensimmäisellä luennolla mietin, miksi hitossa pakotan itseni istumaan siellä, kun en tajua puhetta enkä tajua luennon sisältöä, kun en näe, mitä se taikuri siellä puuhaa. Elän vaan siinä toivossa, että jos istun riittävän pitkään englanninkielisillä luennoilla, alan vielä joskus ymmärtämään sitä. Ainakin siis Ian puhui sen verran rauhallisesti brittienglantia, että minäkin pysyin kohtalaisesti perässä. Esitystilanteissa suurimmalla osalla taikureista oli se puhetahti niin vauhdikas, että tipahdin kyydistä aika nopeasti. Poikkeus oli Pohjoismaiden mestaruuskisassa, jossa kenenkään äidinkieli ei ollut englanti ja tajusin todella yllättävän paljon.

mitä muuta sitä sanoisi? taikapäivien tavoitteena kohdallani oli saada lisää tulta harrastukseen, se ainakin toteutui – ei vähiten siksi, että sain viikonloppuna kaksi keikkapyyntöä. Varmaan puolet tapaamistani taikureista tulivat hehkuttamaan minulle viime Taikapäivillä pitämääni kisaohjelmaa. Ilmeisesti olin jäänyt mieleen. Nyt yritän vain malttaa pysyä vielä viikon erossa taikajutuista, koska musadiplomi olisi pakko saada valmiiksi.

Edit: Yksi taikaharrastuksen hienoimpia puolia on se, että niitä ammattitaikureita ja ulkomaalaisia huippuja ihan oikeasti tapaa käymällä taikuritapaamisissa ja -konferensseissa. Kuinka monessa muussa harrastuksessa voi esikuviaan tai innoittajiaan tällä tavoin tavata? Okei, minulla ei selkeästi itselläni ketään esikuvaa tai innoittajaa taikuudessa ole - tiedän taikureista yleisesti todella vähän - mutta niiden huippujen tapaaminen on silti mahtavaa. Istuin Jarmo Luttista vastapäätä juhlaillallisella, sain sen tosin tietää vasta sen jälkeen. Kävin juttelemassa Simo Aallon kanssa ja hän sanoi: "Kiva nähdä taas."

Kuulumisia

2011-04-21T14:44:00.002+03:00

- Suoritin viime viikolla 3/3-kitaratutkinnon arvosanalla korkea kiitettävä (4/5).
- Äänitaideteokseni musiikit vaativat vielä viilausta, sitten se alkaa olla vikojen musajuttujen äänittämistä ja editointia valmis. Musadiplomi pitäisi palauttaa opettajalle viimeistään ensi viikon perjantaina.
- Englantia opiskelen taas kovasti, läpi pitäisi päästä.
- Lähden pääsiäisen viettoon Kouvolaan Taikapäiville. Ehkä taikuusharrastus saa sieltä taas uutta tuulta alleen.
- Todennäköisesti en ota ensi syksylle yhtään kurssia lukiossa, joten saan miltei kokonaisen välivuoden.
- En tiedä, mitä teen välivuotenani: hanttihommat, kuten kaupan kassana oleminen, ei sokkona onnistu. Jotain hulluja suunnitelmia kuitenkin on, niistä kerron ehkä lisää vasta sitten, kun teen jotain päätöksiä.
- Scrap my book –kurssilla olen päässyt sitomaan kirjaa. se on kansia ja tekstejä vaille valmis, sidonta on siis jo tehty. Kirjansidonta oli hauskaa.
- Nautin kevään tulosta, lumien sulamisesta ja lämpimästä ilmasta. Paikat näyttää taas kovin erilaisilta ilman lunta ja liikkumiseen on pitänyt tavallaan totutella uudestaan. Odotan innolla hiekoitushiekkojen puhdistamista, jotta pääsen rullaluistelemaan. Valitettavasti vaan saatan joutua odottamaan kesäkuulle.

Pitkään kirjoitusväliin ei ole mitään syytä. nytkään ei oikein tunnu olevan sanottavaa. Nautin keväästä, siivoan ja suunnittelen mahdollista huoneen uudelleen sisustamista nyt, kun voin hankkiutua eroon tuosta reilusta viidestä hyllymetrillisestä matikan kirjoja, eikä minun siis enää tarvitse sisustaessa miettiä, mihin saan kirjani mahtumaan. Tein pyörälleni keväthuollon (sillä ei ole ajettu puoleentoista vuoteen, mutta josko tänä kesänä…) ja haluaisin parvekkeelleni riippumaton.

Kävin tiistaina katsomassa Ryhmäteatterissa Eduskunta –näytelmän ja nautin siitä kovin, rankkaa settiä. tapasin sairaslomalla olevan kirjallisen ilmaisun opettajani ja onnistuin tiputtamaan keppini katsomon alle. Moneen paikkaan olen kepin unohtanut tai kadottanut, mutta Ryhmäteatterin katsomon alainen maailma on niistä ehkä yksi kummallisin. En olettanut siinä lattiassa olevan reikää. Onneksi teknikkoheppu pelasti keppini sieltä ja narikkamies viihdytti meitä sillä välin.

Tarvitsisin "karvalankaa", mutten löydä sellaista mistään. Kävin viime viikolla kahdesta lankakaupasta etsimässä. Toisesta ei löytynyt mitään, toisesta löytyi, mutta aivan väärän värisiä. Haluaisin siis lankaa, joka olisi karvaista tai oikein kunnolla pörröistä. mutten tahdo valkoista, pinkkiä tai vaalean sinistä. Jotain vähemmän hempeää, kiitos. Netistä löysin "karvalanka"-hakusanalla jotain, mutten oikein tiedä niistä sitten. Enkä väreistä tiedä, koska ne on ilmaistu vain numerokoodein. Pitäisi kai opetella tuo värien numerointi ulkoa. Minulta löytyy valkoista karvalankaa ja hätätapauksessa voin käyttää sitäkin, jos mitään muuta ei löydy. Mutta jos joltain teistä lukijoista sattuisi löytymään ylimääräistä karvaista neulontalankaa tai tiedätte, mistä sellaista voisi saada, otan kaiken tiedon mielelläni vastaan.

Lahjoittaako rahaa pankkiautomaatilla?

2011-04-05T09:05:00.002+03:00

Nyt on aivan pakko tarttua ajankohtaiseen aiheeseen, koska se vaikeuttaa hitusen itsenäistä elämääni.

Kaikki Suomessa olevat Otto-automaatit, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat toimineet samalla tavalla. Osaan siis itse nostaa automaatista haluamani summan rahaa ongelmitta. Tai siis tähän saakka olen osannut.

viime torstaina yrittäessäni kiiruhtaa junaan (olin myöhässä ratikkakuskin takia, joka ei vastannut kysymykseeni) piti minun nostaa automaatista rahaa, jotta voisin maksaa lippuni junassa. Näppäilin tuttuun tapaan pinkoodini ja valitsin nostettavan summan, mutta sitten ei enää tapahtunutkaan mitään. Kiskaisin kortin pihalle ja yritin uudestaan, samoin tuloksin. Kolmaskaan kerta ei auttanut. Ajattelin automaatissa olevan vikaa ja missasin junani.

Lauantain Helsingin sanomat kertoivat, miksen saanut automaatista rahaa pihalle.

Minusta on aivan mielettömän hieno idea pyytää pankkiautomaatilla käteisnostoja tekeviä lahjoittamaan euro hyväntekeväisyyteen. Siis kyllä, kannantan ideaa ja toimintatapakin on ihan hyvä. Mutta valitettavasti se estää nyt kuukauden ajaksi itsenäisen asiointini pankkiautomaatilla. Ei minua haittaisi lainkaan lahjoittaa sitä euroa hyvään tarkoitukseen, mutten onnistunut edes siinä.

tiedän tarvitsevani tämän kuukauden aikana myös käteistä, joten on kai pakko pyytää joku kanssani automaatille, kun en edes tiedä, mistä löytäisin pankin, josta voisin käydä "vanhanaikaisesti" nostamassa rahaa. Vähän ärsyttää, koska tähän saakka olen voinut senkin tehdä itse.

Jos vain Suomessa pankkiautomaatit puhuisivat, kuten Ranskassa...

Epätodellinen vapauden tunne

2011-03-28T09:22:00.002+03:00

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Ehkä minusta vielä tulee ylioppilas

2011-03-22T18:59:00.004+02:00

Täytyy tämä ilosanoma nyt täälläkin käydä kertomassa: pääsin englannin uusintakokeestani läpi! Torstaina kokeen jälkeen en olisi ihan uskonut.

Eihän minun tarvinnutkaan käydä kurssia kuin kahdesti ja tehdä koetta neljästi. Se tehdyn työn määrä on nyt kyllä suoraan verrannollinen ja korreloi positiivisesti tämän onnen tunteen kanssa; harvemmin sitä on ihan näin riemuissaan vitosesta.

Nyt minulla ei ole enää englannista etenemisestettä, joten edessä on ensi jaksossa yhden englannin kurssin itsenäinen uusiminen ja toisen kurssin käyminen ihan tunnilla istuen. Ennen syksyn kirjoituksia menen myös käymään Englannissa. Jos joku tänään kysyisi, lupaisin puhua koko viikon paikallisten kanssa, mutta ehkä taas kesäkuussa en uskaltaisikaan.

Kiitos kaikista bloginkin kautta tulleista tsemppauksista englannin suhteen (melkein meinasi unohtua).

Ei minulla tänään muuta.

Hei, olen luuseri. Hauska tutustua.

2011-03-15T14:53:00.002+02:00

Viime aikoina olen tuntenut itseni luuseriksi, vähintäänkin kovakalloiseksi idiootiksi. tunnen olevani rasitteeksi ihmisille; ei riitä, että olen sokko ja siksi aiheutan lisätyötä, olen vielä tyhmäkin.

En päässyt englannin kurssista läpi, jonka kävin viime jaksossa uudestaan. Sain pari viikkoa sitten tietää hylätystä arvosanastani. Ylihuomenna on uusintakoe, josta on PÄÄSTÄVÄ läpi, mikäli meinaan kirjoittaa englannin ja selviytyä lukiosta pois ensi jouluksi. Kuudesta pakollisesta kurssista saa korkeintaan kaksi olla hylättyjä, minulla on kolme ja yksi vielä käymättä. Tämä uusintakoe pitäisi saada hyväksytysti suoritettua, jotta edes pääsen sille viimeiselle kurssille.

Ensi jaksossa olisi siis tarkoitus käydä viimeinen pakollinen kurssi ja samalla uusia yksi hylätty kurssi, jotta voisin saada siitä viimeisestä kurssista nelosen (opettaja arveli, etten pääse siitä läpi). tämä siis vaatii sen, että ensin läpäisen ylihuomenna olevan kokeeni. Jos en onnistu suorittamaan näitä kursseja tänä keväänä, opiskelen sitten varmaan kesällä. Jos nimittäin en pääse kirjoittamaan englantia syksyllä, on minun aloitettava kirjoittaminen alusta, sillä englanti on minulla pakollinen aine ja syksyn kirjoituskerta olisi kolmas. Kirjoituskertoja ei siis saa olla enempää kuin kolme.

Luuseritunnetta on kovasti lisännyt se, että – vihdoin ja viimein – olen kysellyt koulusta tukiopetusta. Vastauksiksi olen saanut epämääräistä selittelyä, en mitäään tarkkaa. Kiitos individualistisen kulttuurimme aivoihini on syöpynyt ajatus siitä, että ihmisen on pärjättävä yksin ja jo avun pyytäminen englannin opiskeluun oli hyvin korkean kynnyksen takana. Eikä edes riittänyt, että kysyin opettajaltani tukiopetusmahdollisuudesta, olen nyt vinkunut asiaa jo suunnilleen koko koulumme tukitiimille (opot, erityisopettaja, koulupsykologi, rehtori). Mitään selkeää en ole vieläkään kuullut. Toivottavasti siellä jotain tapahtuu, en nimittäin rehellisesti usko itse selviäväni yhdestä uudesta kurssista ja toisen kurssin uusimisesta, jos en saa mitään tukea miltei heprealta vaikuttavaan kieleen.

Jos olisi joku selkeä diagnosoitu oppimisvaikeus, joka selittäisi ongelmat vieraiden kielten kanssa, vaikka äidinkieli sujuukin kiitettävästi, ei tarvitsisi tuntea itseään näin avuttomaksi luuseriksi. Tunnetta ei yhtään helpota ihmisten kummastelut siitä, että kirjoitan englannin lyhyenä tai siitä, miten joku voi olla osaamatta englantia. Järjellä tiedän, ettei ole noloa tai typerää olla lukiossa tukiopetuksessa (jos sitä nyt koskaan edes tulen saamaan) tai huono jossain kielessä, mutta tällä tunteella ei ole hirveästi järjen kanssa tekemistä. Jos olisin huono ruotsissa, se olisi sosiaalisesti elpompaa ja ihmiset ymmärtäisivät sen paremmin, pitäisivät ehkä syynä motivaation heikkoutta. Joo, ei minulla ruotsikaan hyvin suju, mutta niistä kursseista olen ainakin päässyt läpi. ehkä minua englanninkin suhteen voi osin syyttää huonosta motivaatiosta, mutta se ei kyllä taatusti selitä kaikkea. Sitä paitsi motivaationi tuon kielen oppimiseen on noussut oikein huimasti, kun siitä nyt on kiinni koko valmistumiseni.

Englannin uusiminen on pistänyt myös ylioppilaskirjoitusten lukuaikataulun melkoisesti uusiksi. Eilen oli äikän esseekoe, huomenna psykologia, ensi viikolla matikka ja yhteiskuntaoppi. Matikkaa en ole vielä lukenut yhtään,sillä olen keskittynyt kahteen reaaliini ja tuohoniänikuiseen englantiin. En myöskään osaa arvioida, miten hyvin osaan psykologiaa tai yhteiskuntaoppia. Sen näkee sitten.

Pelkokynnyksiä ja urheilua

2011-03-01T16:19:00.003+02:00

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

2011-02-23T12:52:00.003+02:00

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Sokkojuttuja

2011-02-16T10:06:00.003+02:00

En tiedä, mikä minuun on oikein mennyt, muttta noin joka toinen kerta kotiin tullessani eksyn. Kävelen joko ohi tai käännyn liian aikaisin. Tiedän sen johtuvan aika pitkälti lumesta, mutta luulisi minun jo oppineen... Etenkin, kun aina yritän mennä samaan paikkaan.

Eilen tulin ensimmäisen kerran metroasemalta kotiin bussilla, yleensä kun olen siihen väliin käyttänyt ratikkaa. Laskin sen varaan, että bussi pysähtyy kaikilla pysäkeillä, enkä sanonut kuljettajalle mitään siitä, missä olen jäämässä pois. No, eihän se bussi sitten pysähtynyt kaikilla pysäkeillä. Mäkelänkatu on kohtuu suora ja koska en tosiaan ole tuota väliä kovin montaa kertaa tullut, en oikein osannutkaan ajatella, missä minun pitää jäädä pois. Bussilla tuo väli on myös ajallisesti miltei puolet lyhyempi kuin ratikalla, joten kellonkaan katsominen ei yhtään auttanut. Menin yhdellä pysäkillä ohi ja kävelin sieltä kotiin (en ole myöskään koskaan ennen kävellyt sitä väliä, hehee).

Maanantaina meillä oli koulussa ystävänpäivän kunniaksi värikoodit: vaatetuksen värillä viestitetään omasta parisuhdetilanteesta. Tavallisesti käytössä ovat kai vain punainen (varattu), keltainen (jotain säätöä) ja vihreä (vapaa), mutta meidän koulussa on keksitty selitys melkein joka värille. Pitää siis ihan miettiä, mitä päälleen laitttaa, ettei vahingossa viestitä jotain hassua, kuten "teille vai meille?".

Ihan ajattelin aamulla, että laitan punaisen paidan päälle, niin on riittävän yksinkertaisesti asia hoidettu. Koulussa kavereiden kanssa värikoodituksesta puhuessamme tulikin ilmi, että olin hieman mokannut: paitani ei ollutkaan punainen vaan musta. Olin ihan varma sen paidan väristä... Mutta nyt muistan, että olen kai kerran aikaiseminkin kuullut joltain, että se on musta ja silti oma mielikuvani punaisuudesta on säilynyt kovin vahvana. No, sitten lähes kokomustissani viestitinkin ympäristölle kärsiväni katkerasta erosta. Hupsan. Onneksi se ei ole kovin vakava homma oikeasti.

Taistelussa silmäsärkyä vastaan aseina ovat kosteustipat (auttavat yllättävän paljon), burana (helpottaa pariksi tunniksi) ja aurinkolasit (hieman helpottavat). En ole pariin vuoteen oikeastaan käyttänyt aurinkolaseja, kun en ole enää kokenut valoista olevan haittaa. Nyt ne taas alkavat vähän haitata.

Minulla on tässä jaksossa oikein ihana lukujärjestys, kun on vain musaproggis ja kolmena päivänä kaksi tuntia koulua. Mietin vähän sitä, kuinka paljon opettajalle tulee ylimääräistä työtä, kun sen pitää opettaa minulle jutut oikeasti kädestä pitäen. Maanantaina opettelin bassostemmaa. Ensin yksi ryhmäläinen yritti opettaa minulle tabulatuureista, miten se menee, mutta hänkään ei oikein osannut lukea niitä. Opettajamme joutui siis opettamaan minulle ihan täysin kädestä pitäen, miten stemmani menee. Hän vielä tänään jatkoi sen opetusta, kun vähän sekoilin rytmeissä. tänään aloitetussa kappaleessa soitan taas kakkoskitaraa ja vaikka olenkin soittanut yli seitsemän vuotta kitaraa, olen soittanut vaan klassista ja tuollainen komppikitara ei ihan suju. Ei se siltä opettajaltakaan ihan sujunut. silti sen piti yrittää soittaa se minulle nauhalle. Siinä on sentään sen verran helpot soinnut (oikeastaan rokkikvintit), että niitä ei tarvinnut käydä sen tarkemmin läpi.

Sanoin opettajalle, että minä tunnen aiheuttavani ylimääräistä työtä, kun minulle ei voi vaan iskeä nuotteja tai tabulatuureja käteen ja sanoa "soita siitä". Opettajani sanoi, ettei se nyt ole niin paha. "Jos mulla menee kymmenen minuuttia siihen, että mä opetan tän ja sä tulet seuraavalla tunnilla ihan valmiina soittamaan, kun taas muut on ihan sekasin nuottiensa kanssa, että missä mennään, niin ei sun pidä olla huolissasi."

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

2011-02-11T19:50:00.003+02:00

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

2011-02-08T19:12:00.004+02:00

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

2011-02-06T16:55:00.003+02:00

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Elämyksellistä teatteria

2011-01-31T21:21:00.003+02:00

Viime viikolla olin katsomassa koulumme teatteri 6 -kurssin valmistamaa esitystä. Tuo kurssi on näyttelijäntyön kurssi, jolla ei aina tehdä mitään valmista esitystä, mutta tämä porukka oli tehnyt. Näytelmä oli eräänlaista episoditeatteria ja se oli tehty lähinnä improvisoiden.

Ennen esityksen alkua kurssin ohjaaja pysähtyi hetkeksi aulassa juttelemaan kanssani. "Esityksessä sitten tarjotaan jotain - kahvia, teetä, piparia. Eli jos joku tulee tarjoomaan sulle niin ota vaan, se ei ole mikään kepponen." Tästä oikeastaan kurssilla mukana ollut kaverikin minua jo vähän varoitteli etukäteen.

Salissa sai istua ihan mihin vaan. Sieltä löytyi patjoja, tyynyjä ja tuoleja sekaisin. Näyttelijät istuskelivat myös eri puolilla salia, yleisön kanssa samassa tasossa ja samassa tilassa.

Koko esitys tapahtui yleisön keskellä, vähän eri puolilla salia. Kohtaukset olivat kohtauksia erilaisista olohuoneista, erilaisten ihmisten ja perheiden kotoa. Mukana oli kohtaus, jossa puolet näyttelijöistä olivat kissoja, puolet kissojen emäntiä/isäntiä, jotka kehottivat yleisöä silittämään heidän kissaansa. Toisessa kohtauksessa yksi näyttelijä ohjasi toista käsiliikkein ja muut matkivat ohjatun näyttelijän liikkeitä taustalla. Välillä tanssittiin ja heiluttiin, välillä syötiin piparia ja tarjottiin sitä muillekin.

Oli hyvin mielenkiintoista kokea teatteriesitys, jossa istui oikeasti keskellä tapahtumia. Myöskään näyttelijöiden tarjoamat keksit ja limsa ei ole ihan arkipäivää teatterissa. Fyysistä kosketustakin näyttelijöihin sai, kun ensin silitti "kissaa" ja yhdessä vauhdikkaassa kohtauksessa sai lyönnin olkapäähänsä vieressä heiluneelta tyypiltä.

Vaikka esityksellä ei sinänsä ollut mitään kattavaa juonta - jos oli, en tajunnut sitä - ja osa kohtauksista kuulemma kyhättiin kasaan samana päivänä, oli se hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kummallisista improvisaatioharjoituksista saa näemmä myös esityskelpoista kamaa kasaan. Esityksen lopuksi näyttelijät kiersivät vielä kiittämässä yleisöä kädestä pitäen.

Tämä oli elämyksellistä teatteria, jos mikä.

*******

Tänään on kasvissyöntikuukauteni viimeinen päivä. En uskonutkaan minulle tulevan hirveän suurta ongelmaa lihattomuudesta, mutta oikeastaan se olikin vielä hieman helpompaa. Välillä tuli oikein suuri lihanhimo - uskon sen johtuneen proteiinien puutoksesta - mutta sekin meni ohi syömällä vähän lisää proteiinia. Pidän kasvisruuasta kyllä, mutta silti taidan pysyä sekasyöjänä. Se on paljon yksinkertaisempaa, kun ei tarvitse miettiä niin tarkkaan ruokansa ravintoaineita ja proteiinin lähteitä. Kuitenkin nyt, kun innoissani olen tässä odottanut, että kohta voin taas syödä lihaa, huomenna on koulussa kasvisruokapäivä... en siis tiedä, onko. Toisaalta tuskin menen huomenna edes koululle syömään, joten minulla ainakin on kotona vielä kasvisruokapäivä. Tein nimittäin tänään soijabolognese-kastiketta, jota on kyllä ihan reilusti jäljellä. Tuli ihan hyvää, sitäpaitsi.

*******

Kouluumme tuli tässä jokin aika sitten sellainen uudistus, että jokaisella opettajalla on lokero käytävällä. Aikaisemmin opettajien laatikot on olleet opettajanhuoneessa ja jos opettajalle on jotain pitänyt palauttaa, on siis pitänyt koputella opehuoneeseen. Tällä haluttiin kai vähentää sitä koputtelijoiden määrää, jotta opettajatkin saisivat pitää välitunnilla taukoa. Kaikki muut uudistuksesta ryhmänohjaajantuokiolla kuulleessaan piti sitä hyvänä, mutta minä en niinkään. En voi yhtään tietää, mikä lokero on kenenkin. Opettajanhuoneeseen papereiden vieminen oli vielä ihan sokkoystävällistä, kun ei siellä kukaan muukaan vienyt itse mitään laatikkoon asti. Nyt homma pitäisi hoitaa itsenäisesti, mutta kuinkas teet sen sokkona?

"Sulla pitää olla sellanen aakkostettu lista kaikista opettajista ja sit lasket sieltä, että joo, se on toi yhdeksäs opettaja ja sit alat laskea niitä laatikoita", ehdotti ryhmänohjaajani. tämän jälkeen hän kyllä ihan vakavasti sanoi, että enköhän saa joltain apua. Niin minäkin uskon. Silti piti nyt ihan periaatteesta valittaa epäreiluja uudistuksia.

*******

Jos sitä huomenna menisi uimaan... Yritin ensin saada yhden kaverini aamu-uinnille kanssani, mutta sen pitää kuulemma lukea ruotsia. Saa nähdä, viitsinkö ja uskallanko sitten lähteä yksin. Päätin ryhdistäytyä liikkumisen suhteen nyt, kun käytännössä on lukuloma ja mukavasti aikaa. Olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten vähän nykyään liikun: muutama vuosi sitten olin vielä kilpaurheilija, mutta nykyään... Koulun portaat.

Kirjallisuuden ja lukemisen ylistys

2011-01-21T21:31:00.003+02:00

Näkövammaisena saatavilla olevien kirjojen valikoima on "hiukan"
suppeampi kuin näkevällä, jolla on kaikki maailman kirjastot
käytössään - lähes tulkoon. Minun on tyydyttävä Celian valikoimiin,
vähän helpotusta saa tiedonhallintapalvelusta (THP:stä), jonka
käyttäjät voivat skannata kirjoja toisille käyttäjille jakoon -
palvelu on siis vain näkövammaisille.

Meillä luetaan äidinkielen kursseilla usein kaksi kirjaa, tällä
kurssilla nyt luetaan vain yksi. Jossain vaiheessa kirjalistan käsiini
saatuani minun piti valita kirja ennen kaikkea sillä perusteella, mikä
Celiasta löytyy - kaikki klassikot, kuten Seitsemän veljestä tai
Tuntematon sotilas luonnollisesti löytyy, mutta meidän kursseilla on
luettu vähän oudompiakin kirjoja. Tällä nyt menevällä kurssilla
opettaja antoi listan holokaustia käsitteleviä kirjoja ja minä pahoin
pelkäsin, että valintamahdollisuuteni suppenee vielä pienemmäksi kuin
muilla. Niin ei käynytkään, vaan Celia yllätti iloisesti: kaikki
opettajan listalla olleet kirjat löytyivät valikoimasta. Päädyin
lukemaan auchvizin tyttöorkesterin. Luin sen jo joululomalla. Oli hyvä kirja.

Lähipiirissäni on paljon ahkerasti lukevia ja tiedostavasti lukevia
ihmisiä, joille ei mikä tahansa hömppä kelpaa. Yleensä, kun minua
kehotetaan lukemaan jokin kirja, totean vähän pessimistisesti:
"Katotaan, jos se löytyy." viime aikoina kirjasuositukset ovat olleet
lähinnä filosofiaa tai kirjallisuustiedettä käsitteleviä kirjoja. En
olisi ihan heti uskaltanut veikata Celiasta löytyvän Italo Calvinon
Kuutta muistiota tai Mimesistä, jonka kirjoittajan nimi on niin
vaikea, etten edes yritä muistaa sitä. Myös tämän jutun otsikkoon
lainattu kirja Harold Bloomin "Lukemisen ylistys" löytyi
yllätyksekseni Celiasta. Ilmeisesti joku muukin lukee
kirjallisuustiedettä - tai sitten joku Celian asiakas opiskelee sitä,
sillä suurin osa näistä on oppikirjoja. Miten vain, minä tykkään.

Vaikka valikoima on viime aikoina yllättänytkin minut usein oikein
iloisesti, esimerkiksi Infoähkyä tai Arkiähkyä sieltä ei löydy.
Pitänee toivoa. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Vaikka kuinka rajaisin mielenkiintoni vain suomenkielisiin kirjoihin, en millään ehdi lukea kaikkea haluamaani koskaan.

*******

Olen matkalla Kajaaniin isoveljeni luo. uskaltauduin Pasilassa lipunmyynnissä törkeästi ohittamaan jonot, koska en oikeasti ihan pysty käyttämään sitä jonotusnumerolaitetta, jos ylipäänsä löytäisin sen. Silti ohittelu tuntui vähän pahalta. En halunnut yhtään pitkittää sitä törkeää ohitteluani, jonoa siellä nimittäin oli sen verran, joten en ostanut vielä edes paluumatkan lippua, vaikka alun perin ajattelin ostavani molemmat kerralla.

Matkasta on mennyt nyt puolitoista tuntia, vielä olisi neljä jäljellä. Koska ostin lippuni sen verran myöhään, en saanut enää ikkunapaikkaa. Minusta on aina jotenkin todella ahdistavaa yksin matkustaessa istua käytäväpaikalla. Tuntuu tosi hölmöltä pyytää tuntematonta vierustoveria laittamaan takkini naulaan, mutta tein sen silti. Mietin ensin pitkään, kehtaanko pyytää häntä vielä pistämään läppärini johdon seinään, sillä akkua ei ollut jäljellä nimeksikään. Koska olin koko matkan viihdykkeeni laskenut vain läppärin varaan, oli pakko kehdata.

Meillä olisi oikeasti ollut huomenna koulupäivä, ”Talvipäivän tapaus”. Yksi 45 minuutin oppitunti, avoimet ovet ja kaiken maailman ilmaisutaitoaineiden esityksiä ja kaikkea. Minuakin pyydettiin runokioskiin kirjoittamaan runoja. Mutta ehei, minä menen Kajaaniin katsomaan Semmareita. Piti kyllä käydä suuri moraalinen keskustelu itseni kanssa siitä, voinko skipata koulupäivän Semmareiden takia. Näemmä voin. Skippasin tänään myös viimeisen tunnin, kun ensin olin koululla viisi tuntia ennen koulun alkua, sillä jotta pystyin lähtemään järkevästi Kajaaniin, oli minun siirrettävä kitaratuntiani ja se sattui menemään koulun kanssa päällekäin. Juu, tiedän olevani taas kovin ahkeralta vaikuttava opiskelija. Mutta ehkä ne viisi ylimääräistä tuntia koululla korvaavat tämän kaiken?

Lippujen hankkiminen Semmareiden konserttiin olikin vähän haastavampi juttu. Tai oikeastaan se sujui minusta yllättävän helposti, mutta oli siinä enemmän mutkia matkassa verrattuna siihen, että olisin ostanut vain kaksi tavallista lippua. Minulla on nyt siis opiskelijalippu ja avustajalippu. Sen verran työtä lippujen hommaamisen eteen tein, että jos olisin unohtanut ne nyt kotiin, olisin hukuttanut itseni junan vessaan. Pakko tarkistaa, että ne varmasti ovat mukana… On ne.

tuli tässä mieleen, että vaikka kuinka elän ihan ”tavallista” elämää, saa tästä paljon huumoria revittyä. Arki on aika hauskaa ja kummallista. Se on myös ihanaa ja mielenkiintoista. Hehee.

”Junan kulkusuunta vaihtuu”, ilmoitti VR-täti kuulutuksessa. ehkä me ei kuitenkaan kuljeta takaisin Helsinkiin…

niin,ne konserttiliput. Koska halusin saada avustajalipun konserttiin, enkä maksaa kahta opiskelijaa, piti asian eteen tehdä hieman työtä. Lippujen hankkiminen vaati kolme puhelua ja käynnin sekä R-kioskilla että Lippupisteen palvelupisteellä. Ensin soitin Lippupisteelle lipunmyyntinumeroon ja tiedustelin mahdollisuutta saada avustajalippu Semmareiden konserttiin. ”En mä tiedä tästä mitään, soita Help deskiin.” Puhelu sinne, siis. ”En mä oikein tiedä… Pyörätuolilaiset saavat saattajan, että eiköhän tämäkin ole mahdollista. Mutta pieni hetki, mä soitan ihmiselle, joka varmaankin tietää.” Hetken kuluttua minut yhdistettiin tälle henkilölle, jonka piti asiasta tietää. ”En ole ihan varma. Pyörätuolilaisille avustajalippu on, että eiköhän se sinullekin saada. Soitan järjestäjälle ja kysyn asiaa. Soitan hetken kuluttua takaisin.” Meni tovi, ja sain puhelun, jossa kerrottiin järjestäjien vastanneen ”totta kai” ja Lippupisteen tyyppi teki minulle lippuvarauksen. Hän sanoi, että voin vaikka samana päivänä käydä hakemassa lippuni Ärrältä.

Kun sitten seuraavalla viikolla jonkun kanssani Ärrään sain, en saanut sieltä lippuja pihalle. ”Nää on jotain erikoislippuja, ne pitää hakea Lippupisteeltä. Mä en pysty niitä täältä tulostamaan.” Jaahas. Ei siis auttanut muuta kuin mennä paria päivää myöhemmin Lippupisteelle. Sieltä sain ongelmitta lippuni – opiskelijan ja ”pyörätuolin avustajan”.

Että tällaista tänään. Vielä on matkaa jäljellä. Voisin vaikka lukea jotain.

Pendolinon langaton netti on hieno juttu, vaikka vähän hitaanloinen onkin.

Pyrogratian hakemusviidakko

2011-01-18T16:56:00.005+02:00

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.

Musiikkia, musiikkia

2011-01-08T20:58:00.003+02:00

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

Hyvää uutta vuotta

2011-01-02T16:40:00.004+02:00

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

2010-12-28T13:11:00.004+02:00

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

Ihmiset ja hyväksyntä

2010-12-21T10:13:00.003+02:00

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

Ihana, kamala talvi

2010-12-09T16:15:00.003+02:00

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.

Musiikkikokemuksia livenä

2010-12-04T23:45:00.006+02:00

Käyn kovin harvoin keikoilla tai konserteissa, mutta nyt viikon sisään on mahtunut kaksi: viikko sitten olin kuuntelemassa Sibelius-viulukilpailujen välierää ja tänään heiluin Tavastialla CMX:n tahdissa. Oli ensimmäinen kerta, kun olin Tavastialla. Ensimmäisenä voin todeta, että kyllä nuo klassisen musiikin konsertit ovat kovin paljon korvaystävällisempiä. Oli minulla seltään tulpat mukana, en ehkä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä itsestäni kuurosokkoa, sen verran sitä saa jo tuollaisissa keikkatilanteissa kokeilla.

Okei, oikeastaan tuo oli ylipäänsä ensimmäisiä kokemiani keikkoja jossain muualla kuin Finlandia-talolla. Olen kahdesti käynyt Pori-jazzeilla ja kerran Ilosaarirockissa, mutta sen lisäksi livemusiikkini on ollut vain tuota klassisempaa puolta. Taas voin sanoa, etten taida olla niin kovin keikkaihmisiä. Minun musiikkikokemukseeni se ihmismassa ja korvia särkevä volumi ei tuo yhtään lisää - ehkä jopa vähentää sitä, kun sanoista ei meinaa saada selvää. En minä silti aio kieltäytyä keikoille lähtemästä, onhan siinä nyt kuitenkin jotain, vaikken minä osaakaan luontevasti hyppiä musiikin tahdissa.

Ilman korvatulppia tärykalvot halkeaa mutta korvatulppien kanssa ulkopuolinen maailma tuntuu ja kuulostaa jotenkin kovin epätodelliselta. Pidin huolta siitä, että minulla oli koko ajan kosketus kaveriini, muuten olisin varmaan hukannut itsenikin sinne. Ulkomaailman epätodellista tuntua ehkä lisäsi sekin, että suljin silmäni. Ei aavistustakaan, miksi. Ihmettelen sitä itsekin. Mikä idea on sokeana sulkea silmät paikassa, jossa ei kuulekaan käytännössä mitään? Minulla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka suuri ihmismassa siellä oli tai minkä kokoinen tila se on. Edessäni seisoi ihminen, jonka käyttämä sampoo tuoksui hyvälle.

En tunne CMX:n tuotantoa kovinkaan tarkkaan, keikalla soitetuista kappaleista ehkä kolme tai neljä oli minulle ennalta oikeasti tuttuja. Yhtäkään en osannut laulaa kovin paljon saati tunnistanut introsta. Viimeisenä enkorena soitettu Matti jäi kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Onneksi Tavastialle saa avustajan ilmaiseksi mukaan, yksin tuosta ei tulisi mitään.

Beautiful blogger

2010-11-26T22:36:00.001+02:00

Lilithea heitti minulle tällaisen haasteen. En taas tiedä, liittyikö tähän joku kuva vai ei - jos liittyi, liittänen sen jälkikäteen.

Ideana on kertoa itsestään seitsemän (7) asiaa ja sen jälkeen haastaa seitsemän (7) ihmistä. Katsotaan, mitä tästä tulee.

1. Olin käytännössä koko peruskoulun ajan syrjitty ja koulukiusattu. Ei se koskaan mitään kovin suurta kiusaamista ollut - lähinnä nimittelyä silloin tällöin ja porukasta ulkopuolelle jättämistä - mutta huomaan edelleen aika-ajoin itsessäni jälkiä koulukiusaamisesta, enimmäkseen hassuina ajatusmalleina sosiaalisissa tilanteissa. Uudessa porukassa olen usein ujo ja minun saattaa olla vaikea käsittää, että ihmiset oikeasti haluavat olla kanssani. Lukio on tehnyt kuitenkin tässä mielessä kovin paljon hyvää. Olen muuttunut aika paljon peruskouluajoista, onneksi.

2. Lisää lukion aikaansaamia muutoksia: vannoin ennen itselleni, jopa ääneen, etten ikinä tule kirjoittamaan runoja, koska runojen kirjoittaminen on tyhmää ja vaikeaa, enkä minä osaa. Kirjallisen ilmaisun 2. kurssi, lyriikkakurssi, käänsi kelkkani. Opin kurssin aikana, että minäkin osaan kirjoittaa runoja. Tulin vahingossa myöhemmilläkin kursseilla kirjoittaneeksi niitä ja tänä syksynä en ole kirjoittanut juuri mitään muuta kuin runoja. Tämän syksyiseen hurahdukseen on tosin syynä muukin kuin killin kurssi puolitoista vuotta sitten. Nyt olen sitten tekemässä kirjallisen ilmaisun lopputyönä ääniteoksen, johon tekstiksi tulee kasa runoja.

3.Minulla on jokseenkin huono ryhti.Seisominen ryhdikkäästi onnistuu vielä, mutta istuminen - ei tule mitään. Lysähdän aina jossain vaiheessa, vaikka kuinka yrittäisin muistuttaa itseäni asiasta. Ala-asteella, kun sokeuduin, ryhtini lysähti oikeasti tosi huonoksi ja kävin pari kertaa fysioterapeutilla, jolta sain kivoja ryhtiliikkeitä. Nyt olen taas alkanut kiinnittää asiaan huomiota, koska huonoryhtisyys saa lihakset jumiutumaan eikä edes tunnu mukavalta. Toisaalta ryhdikkäästi istuminenkaan ei tunnu mukavalta, kun lihakset eivät oikein ole tottuneet siihen. Yhtenä päivänä ryhtiharjoituksia tehdessäni huomasin, että tässä on loputon kierre: lihakset ovat jumissa huonon ryhdin takia ja koska lihakset ovat jumissa, ryhdin suoristaminen ei onnistu. Niinpä aloitin ryhtiharjoitukseni pitkällä ja makoisalla venyttelyllä. En edes muista, milloin olisin venytellyt edellisen kerran.

4. Musiikin lukiodiplomissa on käsittääkseni vähän niin kuin ideana, että opiskelija voi sen avulla näyttää harrastuneisuuttaan ja taitojaan musiikin saralla. Yleensä siis ihmiset tekevät diplomissaan asioita, joita osaa. Olen ehkä hitusen hullu, kun aion tehdä killin lopputyönä tekemääni äänitaideteokseen musiikit itse, eli teen siitä samalla musadiplomin. Hullua se on siksi, etten ole koskaan tehnyt itse musiikkia, ellei joskus 8-vuotiaana säveltämääni ja sanoittamaani Kuka täällä tiskaa -rallatusta lasketa. Lähden siis tekemään lukiodiplomia tekemällä jotain sellaista, jota en ole koskaan ennen tehnyt enkä uskalla luvata osaavani. Ehkä tämä kertoo jotain minusta noin muutenkin.

5. Kun tulin jo suorassa radiolähetyksessä viikko sitten sanoneeksi, niin kai se pitää täälläkin sanoa. Seurustelen.

6. Olen usein kovin laiska ja saamaton - erityisesti verrattuna siihen aktiivisen nuoren kuvaan, joka ihmisillä yleensä minusta on. Ajankäytössäni on suuria puutteita ja siksi monet asiat vain siirtyvät ja siirtyvät. Olen vihdoin tajunnut, että ehkä minulla on hitusen liikaa vapaa-ajan toimintaa ottaen huomioon, että pitäisi käydä koulussa, lukea koulujuttuja myös koulupäivien jälkeen, hoitaa kotia ja käydä niissä harrastuksissa. Joku jää aina tekemättä ja valitettavan usein se joku on kotityöt, kaupassakäynti tai ruuanlaitto.

7. Ja niin, ne harrastukset... Minulla on ollut vähän aina tapana kahmia paljon harrastuksia ja sitten niistä osa aina putoilee matkanvarrella, toiset nopeammin, toiset hitaammin. Tänä syksynä harrastuksiini on kuulunut kitara, viulu, musiikin teoria ja teatteri. Taikuus on jäänyt vähän vähemmälle, valitettavasti. Ensin se jäi, kun luin hissan kirjoituksiin ja sittemmin se on tainnut vaihtua lähinnä parisuhteeseen. En kuitenkaan aio luopua siitä täysin, en tosiaan. Ehkä vielä joskus keskityn siihenkin paremmin. Nyt nuo musiikkijutut ovat vähän vallanneet suuren osan ajankäytöstäni.

Edit: Niin, ne haastettavat ihmiset... Ihan pääsi unohtumaan.

En jaksa haastaa seitsemää, mutta kaksi ajattelin. Kaksi vanhaa tuttua, mutta blogituttuina uusia. Haastaisin siis tähän Miiimun sekä Supernaiivin.

Tänään olen taas julkkis

2010-11-19T08:52:00.005+02:00

Hämmentävää. Jännittää, vähän.

Viikko sitten olin kymmenisen minuuttia radiossa, opastin toimittajaa Pimé Caféssa. Tänään olen radiossa, studiovieraana. "Sä vaikutit niin mukavalta ja hyvin puhuvalta tyypiltä", sanoi tiina von Martens, joka kutsui minut vieraakseen Pimé Café -jutun perusteella. Hassua.

Maanantaina kaveri kysyi minulta, jännittääkö. ei minua silloin jännittänyt ollenkaan, enkä uskonut, että alkaisi edes jännittää. Tänä aamuna herätessäni myönsin itselleni, että ehkä nyt vähän jännittää. Minulla ei ole hajuakaan, mitä tulen reilun parin tunnin päästä puhumaan radiossa. Todennäköisesti puhun läpiä päähäni ja saan hävetä lopun ikääni, hehee. No joo.

En minä nyt oikeasti ole niin hyvä tyyppi, että minut pitäisi ihan muuten vaan kutsua studiovieraaksi. Aion tosin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysyä, miten minusta voi tulla radiotoimittaja.

Tätä menoa tämä julkisuus voi nousta päähän. ehkä tulevaisuutenani on olla turha tyhjäpääjulkkis, josta kirjoitetaan Seiskassa. Hyi. Julkisuus on hassua.

Minulla on sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi. Toivottavasti tämä on vain väsymystä eikä alkusoittoa kuumeelle. Voin tulla kipeäksi vasta 11.12. jälkeen.

Vastuullinen aikuisuus, plääh

2010-11-18T09:50:00.002+02:00

Eilen niskaani rysähti "maailma kaatuu päälle" -ahdistus. Minun pitäisi maksaa laskuja, skannata kirjeitä, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota, opiskella, olla hyvä ja vastuullinen työnantaja, hakea postista matikankirjoja, joita en edes tarvitse mutta jotka olen tilannut, sopia opettajien kanssa koejärjestelyistä ja ensi jakson materiaaleista... En minä vaan jaksa. Mieluummin nukun, syön, soitan ja kirjoitan - teen kaikkea kivaa.

Mietin, miten helppoa oli asua vanhempien kanssa. Minun ei tarvinnut huolehtia kuin oman huoneen siivouksesta. Ruoka tuli valmiina pöytään, laskut maksettiin puolestani. Kirjeitä ei tarvinnut skannata, kun äiti luki ne ja kertoi, jos oli jotain kerrottavaa. Pistekirjapaketit haettiin postista ja tuotiin huoneeseeni. Minä vain opiskelin ja tein kaikkea kivaa, kun työnantajan velvollisuudetkin hoiti äiti.

Kai se on pakko myöntää, että sokkona arjen pyörittäminen vie energiaa. Vähitellen pitäisi oppia pyytämään apua ja käyttämään avustajaa niissä asioissa, joissa se oikeasti helpottaisi elämääni ja saisi minut paremmin jaksamaan tätä tyhmää aikuisuutta. Minä haluaisin mieluummin tehdä asiat itse ja pärjätä itse. On kuitenkin aika typerää hakata päätä seinään, jos apu on kerta lähellä. En osaa olla työnantaja, enkä osaa aikatauluttaa elämäääni edes sen vertaa, että osaisin kertoa avustajalleni riittävän ajoissa, milloin tarvitsen häntä. Tänään päätin, etten skannaa kirjeitäni vaan pyydän avustajani avuksi postin lukuun. Yksi taakka pois harteilta.

Yön yli nukkuminen helpotti ahdistusta eikä tänään tunnu enää niin vaikealta. Siivosin jo aamulla vessan. Käyn viulutunnilla, Iiriksessä yhdessä kokouksessa ja tulen kotiin siivoamaan huoneeni ja keittiön. Voisin ottaa ystävästäni mallia ja laatia itselleni aikataulun siitä, minä päivänä teen mitäkin. Ehkä silloin osaisin paremmin myös avun pyytämisen.

Luin Facebookista, että ulkona on lunta. Täytyy siis varata paikasta toiseen liikkumiseen varmuuden vuoksi enemmän aikaa kuin tavallisesti, koska en tiedä, miten paljon sitä lunta on ja kuinka paljon se tänään vaikeuttaa liikkumista. niinpä lähden nyt kohti Kalliota ja viulutuntia.

Pimeyttä tarjolla

2010-11-11T16:29:00.005+02:00

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.

*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!

Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Kirjoitan

2010-11-02T21:08:00.002+02:00

Humanistilöysäilyjaksossani minulla on ollut suuri ajankäytöllinen ongelma: aikaa on, mutta mitään en saa aikaan. Koko ajan vaan siirrän tekemisiä myöhempään, kun "ehtii ne silloinkin" ja ajattelen vain, että pitäisi tehdä tätä ja pitäisi tehdä tuota. Hengailu ja yleinen haahuilu ei johda mihinkään, eikä ole hyödyllistä. Alkaa vain pänniä sellainen toimettonuus. Keksin ratkaisun tekemättömyyteeni.

Olen ehkä hitusen hullu, mutta lähdin mukaan Nanowrimoon, jossa tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana 50000 sanaa, yhtä ja samaa tarinaa. Olisihan se helppoa, jos kaikki kuukauden aikana kirjoittamat sanat laskettaisiin mukaan, mutta niiden täytyy valitettavasti olla samaa tarinaa. Taidan siis kirjoittaa kaiken vapaa-aikani.

en usko, että pystyn tuohon 50000 sanaan, mutta jos vaikka 25000 saisi kasaan, olisin jo kovin tyytyväinen. Koska aloitin kirjoittamisen päivän myöhässä, vasta tänä aamuna, päivittäinen saldo pitäisi olla 1725 kirjoitettua sanaa. Tänään on vasta 760 sanaa kasassa.

en aio ottaa Nanowrimosta mitään stressiä. Otan tämän harjoituksen kannalta ja testaan, miten hyvin saan luotua tekstiä ilman itsekritiikkiä ja sensuuria. "Muokkaaminen jätetään joulukuulle", kuten nettisivutkin jossain sanoivat. Jos saan luotua toimivaa juonta ja hyviä henkilöhahmoja, on se kaikki hyvin suurta plussaa. Tavoite on vain kirjoittaa.

Nanowrimo ei ole suinkaan ainut, mitä minun pitää tässä kirjoittaa. Työn alla on runoja kaverin synttärilahjaa varten ja kaksi kuunnelmaa, joista toinen on kirjallisen ilmaisun lopputyöteksti. Kirjoittaa siis saan, siistiä! Ehkä opin samalla kirjoittamaan.

*******

Minulla on ollut viime aikoina suuri ongelma keksiä, mistä ihmeestä kirjoitan blogiini. Tämän blogin ideana on ollut - on toivottavasti edelleen - valottaa näkövammaisena elämistä, ihan arkisiakin asioita. Ongelma minulle on syntynyt, koska olen pitänyt itseäni ja elämääni vaan niin normaalina, etten ole enää oikein keksinyt, mistä voin muka kirjoittaa ja mikä muka ketään kiinnostaisi, kun ei tässä mitään kummallista ole. Niinpä ajattelin nyt heittää pallon teille, lukijakuntani: mistä haluat minun kirjoittavan? Mitä sellaista näkövammaisuudessa, sokean arjessa tai muuten vain elämässä on, josta haluaisit kuulla minun versioni?

Esikuva on syntynyt

2010-10-29T10:53:00.000+03:00

Tapasin Aulikki Oksasen.

Näkövammaisten kulttuuripalvelu ja Näkövammaisten kirjastoyhdistys järjestivät kirjailijavierailun, jonka vieraana oli Aulikki Oksanen. Minä lupauduin alustamaan vierailun ja esittelemään Oksasen tietämättä yhtään, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Oli hauskaa tutustua uuteen kirjailijaan ja runoilijaan. Jännitin mielettömästi alustuksen pitämistä; ei siinä mitään, jos pitäisi pitää esitelmä luokalle jostain kirjailijasta, mutta esittele kirjailija niin, että hän itse on paikalla… Pelkäsin sanovani jotain tyhmää tai jättäväni jotain oleellista sanomatta.

Ennen tilaisuuden alkua pääsin juttelemaan Oksasen kanssa. Hän antoi itsestään siinä hetkessä niin sympaattisen, mukavan ja hersyvän kuvan, että jännitykseni laantui melkoisesti. Selitin, että minulla on vain lyhyt esittely siitä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Hän kertoi, mistä aikoo puhua tilaisuudessaan, siinä sivussa tuli kertoneeksi myös tyttärestään ja kysyneeksi ”mikä Sun tarinasi on?”.

Ennen alustukseni pitoa otin vielä kengät pois, sillä villasukilla hiippailu on kovin paljon rennompaa. Aloitin alustukseni kertomalla tiivistäneeni Aulikki Oksasen esittelyn 112 sanaan. ”Hyvin valitut 112 sanaa”, kiitteli vieressä seissyt kirjailija.

Aulikki oksanen on todellakin taiteen moniosaaja. Arvostan hänessä sitä, mitä kaikkea hän on tehnyt ja mitä kaikkea hän edelleenkin tekee. Taide ei ole Aulikissa kuollut 66-vuotiaanakaan. Olin kovin vaikuttunut hänen persoonastaan ja tavastaan katsoa maailmaa.

Aulikki kertoi runoistaan ja lauluistaan, niiden synnystä ja elämästään. Hän puhui meille, kuunteli meitä ja lauloi yhden laulunsa siinä hetkessä, ilman säestystä. Hän teki minuun persoonallaan ja tavallaan olla läsnä niin suuren vaikutuksen, etten osaa edes kuvata sitä kunnolla.

Sain Aulikki Oksasen sähköpostiosoitteen ja aion kirjoittaa hänelle.

Tekemättömyyden kiireisyys

2010-10-26T19:51:00.003+03:00

Kolmen humanistikurssini kanssa minulla on vähemmän koulua ja vähemmän tekemistä kuin koskaan ennen loma-aikojen ulkopuolella. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, soittaa, piirtää... tehdä kaikkea sitä, mihin muuten ei mukamas ole aikaa. Arvatkaapas vaan, mitä minä teen.

Nukun pitkään. On täysin käsittämätöntä, mistä unta oikein riittää, mutta niin vain minä posotan kymmenen tunnin yöunia ja haluaisin vielä jatkaa nukkumista, nukun päikkäreitä suunnitellusti ja suunnittelemattomasti.

Luen: Hesaria, runoja ja romaaneja. Voisin yrittää edes käyttää tätä aikaa hyväksi ja lukea koulukirjoja, mutta e-hei. Minä luen hassua kaunokirjallisuutta, josta en edes osaa oikein päättää, pidänkö siitä. Viikonloppuna luin Turkka Hautalan Salon ja eilen ja tänään Makine Andreïn Maan ja taivaan, niistä pidin. Nyt luen Riikka Ala-harjan Jättiläistä ja tiesin kirjan alusta asti, etten pidä siitä.

Mitä muuta minä teen? En edes osaa sanoa. Mietin, että pitäisi siivota, tiskata ja viedä roskat, pitäisi skannata kirjeitä ja selvittää, miksei huoneessani toimi nettiyhteys. Jotenkin vaan aina aika vilahtaa ohi ja kaikki jää tekemättä. välillä soitan puolitoista tuntia viulua, välillä kirjoitan yhden runon.

Nyt kun olisi kerrankin aikaa, en saa mitään aikaan. Ehkä tämä johtuu pimeydestä, kaamoksesta, ehkä vain yleisestä hengailun tunteesta. Kun koulussa ei tarvitse tehdä mitään, sama vetämättömyys jatkuu kotonakin. Yritän ryhdistäytyä, ottaa härkää sarvista ja saada aikani kulutettua hyödyllisemmin kuin nyt. Se taitaa olla vain itsestäni kiinni, jääkö tämä löysä jakso elämääni vaiheena, jolloin en tehnyt mitään vai vaiheena, jolloin ehdin ihanasti toteuttaa itseäni.

Onneksi on ympärillä ihmisiä, jotka estävät minut täysin vaipumasta kaamosmasennukseen. Onneksi on harrastuksia, joihin on aivan huippua lähteä, vaikka muuten vähän vetämättömältä tuntuu. Onneksi on joka päivä vähintään tunti koulua, niin tulen kurkistaneeksi kotioven ulkopuolelle. Onneksi on tämä elämä, josta voi nauttia joka hetki. Onneksi on aikaa ajattelulle.

*******

keksin aivan mahtavan tuotteen, jossa yhdistyy käsityöt, kierrätys ja luovuus. Tekisi niin mieleni jakaa tämä innovaationi täällä - mutta ei vielä. Ystäväni saa kyseisen tuotteen parin viikon päästä synttärilahjaksi, ehkä muutkin läheiset pääsevät joululahjoina nauttimaan ideastani ja koska tiedän ainakin osan heistä seuraavan kirjoitteluani, en voi jakaa tätä mainiota desing-tuotetta täällä. En vielä. Olen siitä niin kovin innoissani. olen täyttänyt tyhjiä päiviäni tuotetta kehitellen ja valmistellen, puolikkaat lankakerät pääsevät hyvään käyttöön.

päivän pieni seikkailu

2010-10-18T15:27:00.002+03:00

Taksikuski jätti minut tänään väärään paikkaan.

Olin Iiriksessä ruotimassa vuoden kuluttua koittavaa tulevaisuuttani niin pitkään, että oli pakko lähteä kouluun taksilla, jotta varmasti ehdin ajoissa puoli kahdelta alkavalle tunnille. Kerroin kuljettajalle mielestäni aivan selkeästi koulumme osoitteen. Perille päästyämme kuljettaja varmisti vielä: "Olihan se 15? Joo, nyt ollaan ihan tässä edessä."

Maksoin kyydin ja jäin pois, mutta kappas: emme kyllä todellakaan olleet ihan siellä, missä olisi pitänyt. Taksikuski lähti vain suoraan pois paikalta, varmistamatta sen kummemmin, että pääsen perille saakka. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Talon numero oli ilmeisesti se 15, mutta tie vähän eri.

Kuljin hetken aikaa edes takaisin katua pitkin ajatellen, että jos me ollaan riittävän lähellä Kalliossa, saatan tunnistaa paikan ihan itsenäisesti. Ihmisiä vilisti kovin harvoin ohi ja kaikki taas niin kovaa vauhtia, että niiden pysäyttely olisi ollut vaikeaa. Minulla oli viisi minuuttia tunnin alkuun.

Sormi meni suuhun ja paniikki alkoi vähitellen hieman nostaa päätään. Minähän voisin olla käytännössä ihan missä vain! ennen kuin ehdin hätäpuheluita kenellekään soittaa ja ennen kuin paniikkini kasvoi liian suureksi, joku kadun varteen autonsa pysäköinyt ajoi muutaman metrin lähemmäksi minua ja nousi autosta kysymään, etsinkö jotain. "Öö, tota noin, mä vaan vähän tässä mietin, että missä ihmeessä mahdan olla."

Olin Pengerkadulla. Sain sanallisen opastuksen "sokeaintaloon", Pengerkatu 11:seen,josta pystyin paikallistamaan itseni. Taksikuski ei ollut ajanut kuin parin korttelin harhaan.´

Ehdin tunnille ajoissa, kävelin opettajan kanssa yhtä matkaa ykkösestä kolmoseen.

Kerran aikaisemminkin taksikuski on vienyt minut väärään paikkaan ja häipynyt maisemista. Silloin en todellakaan tiennyt, missä olen. Kalliossa olin, sen verran tiesin. Vaikka pysäytin ohikulkijan ja kysyin häneltä, en osannut paikallistaa itseäni. Kyselin vain sanallisia neuvoja riittävän pitkään, jotta löysin oikeaan paikkaan. Tai oikeastaan loppujen lopuksi minut opastettiin koulullle.

Ristiriitaista on, että molemmilla kerroilla kuljettajat ovat olleet täysin suomalaisia. Ristiriitaista se on siksi, että usein ulkomaalaisen kuskin sattuessa - erityisesti silloin, jos tulen kotiin joskus myöhään ja olen väsynyt - minua hieman pelottaa, mihin päädyn. En haluaisi olla ennakkoluuloinen ulkomaalaistaustaisia kohtaan, mutta jos emme puhu samaa kieltä, en voi sille mitään, että jännitän, ymmärsikö kuljettaja, mihin haluan mennä ja osasiko se kirjoittaa osoitteen oikein navigaattoriin. Kuitenkin olen aina ulkomaalaisten kuskien kanssa päätynyt oikeaan osoitteeseen, he usein vielä jäävät oikeasti varmistamaan, että pääsen perille saakka.

Syksy ja lomaviikko

2010-10-17T18:04:00.003+03:00

Olen ollut tämän viikon syyslomalla. Päätin jo aikoja sitten, etten koskekaan koko viikkoon koulujuttuihin, en edes pitkällä tikulla. Tavoitteen toteuttaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämä on ollut niin löysä, aikatauluton viikko, etten tiedä, milloin viimeksi olisi ollut tällaista.

Olen käynyt katsomassa (kuuntelemassa) Joutsenlampea, lukenut Risto Ahtia, suunnitellut kaverini kanssa kuunnelmaa, pohtinut kirjallisen ilmaisun lopputyötekstiäni (ainut vähänkään kouluun liittyvä asia), keskustellut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, istunut Hesperian puistossa piknikillä, tavannut kavereita, leiponut ja syönyt banaanikakkua, ajatellut tulevaisuuttani... Eilen olin 30-vuotisjuhlissa, tänään olen nukkunut pitkään ja lukenut Harold Bloomia. Viikkoni on ollut rento, rentouttava ja sisällöttömyydessään kovin monisisältöinen.

Välistä löysin itseni miettimästä, mihin oikein aikani katoaa, vaikken tee mitään. Tunsin miltei huonoa omaatuntoa tehottomista päivistäni. Sitten annoin itselleni luvan olla syyslomalla tehoton.

Pidän syksystä. Pidän syksyn tuoksusta, hämäristä illoista, lehtikasoista, ruskan väreistä, vaikken sitä silmin voikaan enää nähdä, viilenevästä ilmasta. Syksy on rauhallinen vuodenaika, juuri sopiva tulevaisuuden ja oman sisäisen taiteilijuuden pohtimiseen.

Olen miettinyt viimeisen puolentoista viikon aikana kohtuu paljon, miksi haluan ilmaista itseäni taiteen keinoin. Miksi minä kirjoitan? Mitä kirjoitan? Miksi taion? Miksi esiinnyn? Mitä haluan sanoa? Mitä minulla on sanottavana? Mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla?

Olen ärsyyntynyt tämän päivän taiteen "viihteellistymisestä", siitä, että kaiken pitää olla valmiiksi pureskeltua, kevyttä hauskaa, jonka vastaanottamiseen ei tarvitse käyttää juuri omaa energiaa. Silti en osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä taiteen pitäisi minusta olla, tai mikä on taiteen ja viihteen ero. Taide ei ole yksiselitteistä. Sillä pitäisi olla jotain sanottavaa, jotain ajatuksia ja tunteita herättävää - ehkä enemmän kuitenkin niitä ajatuksia. Ihmiset ajattelevat liian vähän.

Voisin mennä Orivedelle kirjoittajakurssille, Ugandaan vapaaehtoistyöhön tai EVS:ään - mutten voi. Vuoden päästä koittava tulevaisuuteni, reilun puolen vuoden jakso ilman opiskeluja, on tällä hetkellä mahdollisimman sekavana palapelinä, palikat hajallaan. Ehkä minä vielä joskus tiedän, mitä vuoden kuluttua teen.

Nolouksia

2010-10-13T12:54:00.002+03:00

Joskus sokeuden takia tulee vastaan kovin noloja tilanteita. Useinmiten ne tulee ohittaneeksi vain olankohautuksella, mutta joskus noloudet jäävät kaivertamaan mieltä pidemmäksikin aikaa. Eikä ne silti loppujen lopuksi ole mitään pahoja nolauksia, kunhan vaan vähän nolottaa mokat. Tässä nyt muutama viimeaikainen noloukseni:

Menin Itäkeskuksessa bussiin, kun olin menossa Roihuvuoreen musiikinteoriatunnille. En aina ole ihan varma, tunnistanko Roihuvuoressa pysäkin, jolla minun on jäätävä pois. Niinpä pyydän kuljettajaa sanomaan, milloin pysäkkini tulee.

Astuin siis bussiin, leimasin korttini ja käännyin kuljettajaa kohti.

"Moi."

Vastausta ei kuulunut. Ajattelin kuljettajan olevan vain hiljaisempaa sorttia ja hieman epävarmasti jatkoin:

"Mun pitäisi jäädä pois siinä Kreijarinkujalla..."

Vastausta ei vieläkään kuulunut ja tajusin, ettei siinä olekaan kuljettajaa.

Luikin nopeasti istumaan kuljettajan takana olevalle penkille. Eniten ehkä ärsytti se, ettei etupenkissä istuneet kanssamatkustajat voineet sanoa mitään, vaan antoivat minun kaikessa rahassa nolata itseni puhumalla olemattomalle kuljettajalle.

Toinen "tyhjille seinille" puhuminen kävi koulussa, kun olin menossa kansliaan. Tiedän, ettei kanslian ovi ole auki, ellei siellä ole joku (tosin yhtenä päivänä kanslia oli oikeasti tyhjä ja ovi oli silti auki... Tai ehkä rehtori oli paikalla oman suljetun ovensa takana, en tiedä). Menin siis kanslian avoimesta ovesta sisään, kävelin tiskille ja samalla tervehdin kanslistia. En saanut mitään vastausta. Pyörin hämmentyneenä paikallani ja mietin, että onkohan siellä nyt sitten kuitenkaan ketään.

Hetken pyörittyäni kanslisti puhui, puhelimeen. Hän istui kuunnellessaan aivan hiljaa ja hievahtamatta, niin, etten minä vaan tajunnut hänen olevan paikallla.

Viime viikolla nolotti hiukan, kun sekoitin kaksi ihmistä toisiinsa. Koulun ruokalassa yksi poika jotain jutteli kaverilleni ja kun oli asiansa sanonut, minä kysyin häneltä:

"J, aiotko sä herätä huomenna?"

Syömään kanssani tullut ystäväni kysyi: "Aikooko kuka herätä huomenna?"

"No J."

"Missä se on? Tossa on E."

En ollut ikinä kuvitellutkaan, että olisin voinut sekottaa ne kaksi ihmistä toisiinsa. Niin nyt kuitenkin kävi. Koulussamme on kaksi muuta poikaa, jotka sekoitan kovin helposti toisiinsa, heidän kanssaan olenkin kovin varuillani, enkä puhuttele nimeltä, ellen ole ihan täysin varma. Kuulemma he näyttävätkin melko samanlaisilta ja ystäväni oli aluksi luullut heidän olevan veljeksiä.

*******

Istun Iiriksen aulassa asiakaskoneella. En oikeastaan tiedä, miksi. Olen jo asiani täällä hoitanut ja vain jäin tähän, kun ei minulla ole muutakaan tekemistä. Pariin kertaan olen jo miettinyt, pitäisikö minun ilmaista itseni tässä lähistöllä liikkuneille sokoille, jotka tuntevat minut ja jotka minä tunnen. En ole sanonut kenellekään mitään. Jotenkin nautin siitä, että voin olla paikalla kenenkään tietämättä - ehkä vähän julmaa, mutta ei se mitään. He tosin olivat sen verran kaukana, että vaikka olisivatkin olleet näkeviä, tuskin olisivat minua huomanneet. Kohta taidan kuitenkin tuolle yhdelle kertoa olevani tässä, hän kun on ollut vieressäni valokuvattavana jo jonkin aikaa.

Kirjoitukset ohi, elämä alkaa taas

2010-10-07T19:27:00.002+03:00

Historian kirjoitukset viime perjantaina meni... Ihan hyvin. Mitään tietoteknisiä ongelmia ei ollut, vaikka viimeisenä valvojana ollut rehtori ei ollut ihan tehtäviensä tasalla siinä vaiheessa, kun minun piti tulostaa tehtäväni. Koneella kirjoittaessa tehtävät tulostetaan eri tietokoneelta ja koska minulla ei saanut olla avustajaa mukana (olin unohtanut hakea sellaista oikeutta), oli "kolmosvalvojan" tehtävänä auttaa minua tulostuksessa. Se toinen kone kun ei puhunut.

Ensinäkemältä koe vaikutti helpolta ja mukavalta yleistietoläpinältä. Tarkemman tarkastelun myötä tulin tulokseen, että kai täällä pitää jotain vähän enemmänkin tietää. Kirjoittaminen oli yllättävän mukavaa ja rentoa, kiire minulla ei ollut missään vaiheessa. Olisin ehtinyt kuudessa tunnissa pois ihan helposti, mutta koska minulla kerta on käytettävissä lisäaikaa, niin miksi en sitä hyödyntäisi. Rauhassa kirjoittelin ja pidin välillä taukoja, joiden aikana mietin jotain niin hyödyllistä ja asiaan kuuluvaa kuten kuinka monta sivua pisteillä olevassa tehtävävihossani on (15). Istuin puoli tuntia yliaikaa.

Kotiin tultuani tarkistin heti, olinko muistanut mustan surman ajankohdan oikein. Olin, tai siis en. Ensiksi kirjoitin aivan oikean vuosisadan, mutta sitten aloin kovin epäillä itseäni ja vaihdoin sen vääräksi. Hitusen harmitti. Katsoin myös YLE:n abitreeneistä, mitä ihmiset olivat kyselleet kokeesta ja se hieman vähensi itsevarmuuttani kokeen sujumisesta. Melkein jokaisessa kysymyksessä, joissa ihmiset kysyivät "riittikö, kun mainitsi sitä, tätä ja tuota" en ollut maininnut niistä yleensä kuin ehkä yhden...

Alustavat pisteet tuli jo tällä viikolla. Näillä näkymin sieltä tulee M, saattaa päätyä vielä E:ksi. riiippuu vähän, nouseeko pisteeni YTL:ssä tai laskeeko rajat. Mutta M se ainakin on, ihan varmasti.

*******

Kirjoitusten jälkeen oli suuri huuma ja onni siitä, että aikaansa voi käyttää taas johonkin muuhun kuin pänttäämiseen - paitsi ettei olisi voinut. Meillä oli ja meni koeviikko. Motivaatiota viime perjantain jälkeen lukemiseen ei ollut tippaakaan ja tällä viikolla oli äidinkielen, psykologian ja matikan kokeet.

Äikässä teimme tämän syksyn ylppäripaketista esseet. Minä kirjoitin otsikolla "Bloggaan - olen siis olemassa." Kirjoitimme kurssin aikana kaksi esseetä ja minä tein molemmat tehtävänannosta, jossa oli pelkkä otsikko.

Psykologiaa olisi pitänyt lukea hiukan enemmän. Psyykkisistä itsesäätelykeinoista oman mielenterveyden huolehtimisessa pystyi sentään vielä aika helposti riipimään esseen kasaan, mutta humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskäsityksistä ei niinkään helposti. En odota sen kokeen arvosanalta yhtään mitään hyvää.

Matikankoe meni vielä surkeammin, kun en oikeasti ehtinyt/jaksanut/muistanut lukea siihen yhtään. Koeaamuna yritin nopeasti vilkaista kirjasta jotain, mutta siinä ei taaskaan ollut harjoituskokeita, joten meni sekin lukuyritys puihin. Palautin kokeen tyhjänä, vaikka olisinkin osannut tehdä niitä tehtäviä sen verran, että varmaan läpi olisin päässyt. Nyt voin mennä tekemään kokeen uusinnassa ja jopa lukea tällä kertaa.

Tänään meillä alkoi uusi jakso. Jotenkin olen onnistunut tekemään tästä kovin helpon löysäilyjakson. Tai oikeastaan joku muu on tehnyt sen minulle. Alunperin minulla nimittäin oli tässä jaksossa vielä enkkuakin (englanti 2-kurssi, joka minun on käytävä uudestaan, jotta saan etenemisesteeni pois), mutta joku oli siirtänyt koko kurssin toiseen jaksoon ja minulle ottanut sen kurssin vasta nelosjaksosta. Nyt tässä jaksossa minulla siis on kolme kurssia: uskontoa, psykologiaa ja filosofiaa. Tämä on ensimmäinen jakso koko lukion aikana, kun minulla ei ole matikkaa. Saatan tosin ehkä käydä yhden matikan kurssin itsenäisesti...
Saas nyt nähdä. Humanistipellenäkin on varmaan ihan kivaa yhden jakson verran.

*******

Kitarastani on ollut jo vuosia kansi haljennut, mutta nyt vidhoin vihdoin se kävi kävi huollossa liimattavana. Liikasen kitaraverstas on jossain kummallisella teollisuusalueella Herttoniemessä. Tiistaina kaverini kanssa kun vein kitaraa sinne, kävelimme varmaan puolisen tuntia, ennen kuin löysimme perille. Takaisin tulimme eri reittiä, mutta ei siinä paluumatkassa niin pitkään mennyt. Keskiviikkona kävin hakemassa kitarani korjauksesta avustajan kanssa. Olin ehkä vähän fiksumpi tai halusin vaan säästää aikaa: menimme Herttoniemeen taksilla.

Jotta akustisen kitaransoittoon saisi helposti erilaisia sointivärejä, pitäisi oikean käden kynsiä kasvattaa ja muotoilla ne oikein. Olen kovasti kasvatellut kynsiäni ja oikeasti se soundin ero kynnellisen ja kynnettömän soiton välillä on aika suuri. Senkin heti huomasi, kun kitaraopettajani muotoili kynteni enemmän oikean malliseksi (kyllä, opettajani viilasi kynteni, kahdella tunnilla). Nyt kuitenkin suuri kynsi-projektini on taas ollut aika hyödytön, koska kaksi kolmesta hienosta soittokynnestäni halkesi tällä viikolla. Toinen takertui ilmeisesti repun olkaimeen tms ja toiseen tuli ensin pieni halkeama, josta se sitten levisi. Taas pitää aloittaa kasvattaminen miltei alusta.

Huomenna minulla on koulussa aamunavaus. Soitan siellä kitaraa. Tämä ei stressaa ja jännitä läheskään niin paljon kuin viime keväinen taika-aamunavaus, vaikka kyllä minua hiukan jännittää. Minulta kysyttiin eilen, kuka tulee tekemään minulle valot, salissa kun on yhden musaprokkiksen valot tällä hetkellä ja niihin koskeva tulee kuulemma hirtetyksi. "Valot, mitkä valot? En mä ole sellaisia ajatellutkaan, kun en mää niitä nää." Pohdin jo, josko aamunavaukseni tapahtuisi pimeässä, sillä en halua olla vastuussa kenenkään hirttotuomiosta. Eikä minulle ollut oikeasti tullut mieleenikään, että klassisen kitaran aamunavauksessa pitäisi tai edes voisi olla jotain valoja. En minä osaa ajatella tuollaista. Loppujen lopuksi kysyjä lupasi itse tulla minulle valoja huitomaan, mikäli herää aamulla.
*
******

Tänään olisi Kalliossa Club Libertessä intialainen kitaristi, Phatt. Minua kovin houkuttaisi lähteä sinne, mutten saanut ketään kaveriksi. "Mikset sä mene yksin? Liberte on helppo paikka, kyllä sä siellä pärjäisit", sanoi viuluopettajani, kun tunnin lopuksi mainitsin hänelle tästä. Eh... Jep. En ole koskaan käynyt baarissa - lukuunottamatta laivoja tai hotellien aulabaareja, mutta emme nyt laske niitä - ja pitäisi siis yhtäkkiä lähteä yksin jonnekin ihan oudolle clubille. Vielä vähän pohdin, että lähtisinkö sinne oikeasti. Ehtisin oikein hyvn edelleen. Toisaalta minulla alkaa huomenna kahdeksalta koulu... Jos sitä ensimmäistä tuntia ei olisi, voisin todellakin lähteä. Nyt taidan kuitenkin jättää väliin, vaikka takuulla olisi hauskaa. Se olisi myös ollut hyvä testi taas itselleni siitä, kuinka yksinkin voi pärjätä. Siis, mikäli kaikki olisi sujunut hyvin. Varmasti kadun tätä myöhemmin.

Kaikki tähtää huomiseen

2010-09-30T19:15:00.003+03:00

Huomenna koittaa se suuri päivä, jona minä menen koulumme yläsalin patjavarastoon moneksi tunniksi. Suomeksi sanottuna historian ylioppilaskirjoitukset.

Jännittääkö? Kyllä. Ei tosin enää läheskään niin paljon kuin tänään päivällä.

tänään minulla oli historian kurssikoe, jossa kirjoitin kaksi aivan säälittävän huonoa esseetä. Kokeen jälkeen sain vielä räplätä konetta, joka oli lainattu Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta kirjoituksiani varten. Minun oli tarkoitus varmistaa, että pistenäyttö toimii koneessa mukavasti, koska edellisellä räpläyskerrallani se ei ihan toiminut. Nyt olen kovin kiitollinen siitä, että tämä varmistus tehtiin.

Viime viikolla säädin koneen puhesyntikan asetukset haluamikseni ja koetin pistenäyttöäkin samalla laittaa. sain Jawsin jo ymmärtämään, mikä pistenäyttö sen pitäisi löytää, mutta kone ei sitten ymmärtänyt samaa, koska en voinut yhdistää sitä konetta nettiin, jota kautta olisin saanut pistikseni mukavasti asennettua. Siinä touhuilun lomassa kone yhtäkkiä sammutti itsensä ja uudestaan käynnistyttyään sanoi: "tapahtui peruuttamaton järjestelmävirhe." Öh, anteeksi kuinka... Okei, jälleen uudelleen käynnistettyä kone toimi ihan normaalisti, mutta pistenäytöstä se ei edelleenkään tykännyt.

Tänään minulla oli sitten pistenäytön asennus-CD mukana (tai ei ollut, kuvittelin vaan niin; tämän päivän aikana on selvinnyt myös, ettei se levy sisällä mitään ajureita tai mitään sellaista) ja pääsin yrittämään uudestaan sen asentamista. Koulun atk-vastaava opettaja istui vieressäni, kun asentelin pististä samaan tapaan kuin niin moneen kertaan ennenkin omille koneilleni. Yhtäkkiä tietokonelainaamon läppäri meni tileen. Opettaja yritti painaa alt+ctrl+del, mutta mitään ei tapahtunut. Virtanappula sammutti koneen. Virtanappula sai koneen myös päälle, mutta windowsia ei auki saatu. Kone jopa kyseli - moneen kertaan - käynnistetäänkö Windosindows vikasietotilassa vai normaalisti, mutta vaikka kuinka joka kerta valittiin normaali käynnistys, siitä pidemmälle ei koskaan päästy. ATk-vastaavamme tässä vaiheessa totesi, ettei osaa tehdä koneelle enää yhtään mitään ja soitti ilmeisesti jollekin kaupungin atk-tukihepulle (en tiedä, kuka se tarkalleen oli), joka lupasi tulla paikalle heti, kun pääsee. Minä pääsin syömään.

Syötyäni sain kuulla atk-tuen tulleen koululle, mutta että hän ei ole vielä ehtinyt tehdä koneelle mitään. "Tule puolen tunnin päästä uudestaan." Niinpä luin hetken historiaa ja palasin opettajan huoneen ovelle kyselemään, kuinka kone nyt voi.

Atk-tuki oli saanut koneen toimimaan ja pistenäytön asennettua (yhdisti sen koneen nettiin, mitä minä en saanut tehdä), mutta oli sitä mieltä, että se on huono ja epäluotettava kone. Voinen täysin allekirjoittaa tuon lausunnon kahden vajaan puolituntisen räpläyskerran kerusteella. Vaihtoehtoja oli kolme: haetaan Iiriksestä tietokonelainaamosta uusi kone; asennetaan koulun koneelle tarvittavat ohjelmat tai kirjoitan omalla koneellani, mikäävaatisi koneen täydellistä "tappamista", kuten atk-vastaava opettajamme asian ilmaisi. Minä olisin luottanut omaan koneeseeni eniten, mutta se kuulemma oli viimeinen vaihtoehto. Opettaja tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä kotiin, minä olin kuitenkin halukkaampi pysyttelemään koululla ja varmistamaan, että saan huomiseksi toimivan koneen. Niinpä päädyin taas lukemaan hetkeksi hissaa (okei, luin päivän Hesarin).

Opettajan opastaessa minut pistorasialliseen, rauhalliseen lukupaikkaan tuli atk-tukihenkilö paikalle ja kertoi soittaneensa tietokonelainaamoon. "Mä saan sieltä kohta sähköpostilla ohjelmat, asennetaan ne koulun koneelle. Siinä menee ehkä puoli tuntia." Taas minulle tarjottiin mahdollisuutta mennä kotiin ja atk-tuki otti puhelinnumeroni ylös, jotta voi sitten ilmoittaa imiulle, kun kaikki on ksessa. Halusin kuitenkin vielä jäädä paikalle, jotta saan laitettua puhesyntikan asetukset kivasti, eli käytännössä puhumaan nopeammin. Reilun puolituntisen jälkeen minut haettiin koulun koneen äärelle laittamaan asetukset sellaisiksi kuin ne halusin. Koneessa oli kiinni - toimiva - pistenäyttö ja puheohjelma oli hetkessä varustettu haluamillani asetuksilla, paitsi että siinä ei ollut mikropuhea (suomenkielinen syntetisaattori, joka puhuu paljon mukavemmin kuin Jawsin mukana tuleva eloquence). Taas soitettiin keskusliittoon. Sieltä kysyttiin, sattuisiko minulla olemaan mikropuheen asennuslevyä. On joo, kotona.

Atk-tukihenkilö: "Sä siis haluat sen mikropuheen tähän?"
Minä: "Joo, se olis kovin kiva."
Atk-tuki, puhelimeen: "'Se olis kiva', oli virallinen lausunto."

Lopputuloksena atk-tukihenkilö lähti koulun koneen kanssa Itäkeskukseen Iirikseen (minä ja opettaja lähdimme kotiin) ja kävi tietokonelainaamossa asennuttamassa mikropuheen ja palasi koneen kanssa koululle ja vei sen ilmeisesti valmiiksi kirjoituspaikalleni, patjavarastoon. Tietokonelainaamossa oli vielä varmistettu, että asetukset on kunnossa.

Ylimääräinen tietotekninen stressini poistui. Nyt ei tarvitse enää jännittää kuin sitä, osaanko.

Kävin ostamassa itselleni huomiseksi eväät: viinirypäleitä, karjalanpiirakkaa ja tummaa suklaata. En halunnut 200 gramman suklaalevyä, eikä Alepassa ollut pieniä levyjä kuin Pandalta. Otin sen ja vasta hetken päästä tajusin, että oli muuten huono ostos. Eväissä - kuten vaatteissakaan - ei saa lukea mitään. Pandan suklaa on pakattu vain muoviin, eikä siinä siis ole foliokäärettä, jossa ei olisi tekstiä. Enhän minä mitään tuosta muovin tekstistä voisi hyötyä, mutta säännöt on säännöt. täytynee itse kääräistä suklaa folioon, jonka toivottavasti löydän jostain kaapista.

Loppuillan katson lipa kerran ihmistä. Oli tarkoitus katsoa sitä koko päivä, mutta vähän viimeisen viikkoni lukusuunnitelma petti ja tälle päivälle jäikin muutama kymmenen sivua luettavaksi. Koululla konesäädöissäkin meni hiukan enemmän aikaa, mitä oletin. Minulla oli myös joskus ajatuksena, että ehdin katsoa koko Olipa kerran ihminen -sarjan ennen kirjoituksia, muta utta siihen en ihan nyt kyennyt.

Historiallinen retki ja muuta

2010-09-19T14:44:00.003+03:00

(Historian kirjoituksiin 12 päivää.)

Kävimme eilen historian 5. kurssin (Suomen varhaishistoria) kanssa opintoretkellä Turussa. Alunperin meidän oli käsittääkseni tarkoitus vierailla sekä Turun linnassa että Aboa Vetuksessa, mutta kävimmekin vain linnassa. Ihan kiva, sillä Aboa vetuksessa vierailustani ei ole niin kovin pitkä aika, Turun linnassa olen käynyt joskus lapsena, enkä muista siitä mitään -- tai oikeastaan muistan, yhden portaikon.

Linnassa meillä oli ihan opastettu kierros, mikä oli kovin hyvä juttu. Aluksi minusta opas vaikutti oikein tylsältä ja siltä, että se vaan painaa nappulaa ja alkaa suoltaa ulos ulkoaopeteltua tekstiä, mutta hetken päästä alkoi oppaasta ilmetä myös inhimillisiä piirteitä, eikä se enää tuntunutkaan niin tylsältä tyypiltä. Kierros oli oikein mukava ja valaiseva, kun mukana oli myös hieman sen ajan poliittisia kiistoja eikä vain sitä, kuka/ketkä asuivat linnassa milloinkin ja missä.

Opas: "Tässä alapuolella olevassa vankityrmässä on ollut Turun linnan kuuluisin vanki, ..."
Minä, kaverilleni: "Jaakko-Ilkka! Se mun isoisoisoisoisoisoiso...isä."
Opas: "...nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka. Se onnistui pakenemaan täältä, mutta kukaan ei tarkkaan tiedä, miten. Tarinoita siitä liikkuu kyllä."
Opettaja: "Meillä on täällä Jaakko-Ilkan sukulainen, jos hän tietäisi siitä tarkemmin."
Opas: "Ai, hienoa."
Minä: "Jooo, suoraan alenevassa polvessa jotain 14. polvi. Mutta en mä siitä tiedä, miten se karkas, en ole tullut kysyneeksi."

Siellä oli siis pala myös omaa sukuhistoriaani. Oli oikein hienoa ajatella, että reilut 400 vuotta sitten esi-isäni (isoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisäni) oli ollut samassa paikassa kuin minä silloin. Tai siis okei, jalkojeni alla.

Pääsin hiplaamaan keskiaikaista pöytää, opettajan luvalla. "Tossa lukee 'älä koske', mutta kai Ronja saa koskea." Oli melkoisen kulunut pinta. Yritin myös ottaa selvää vanginvartian muistokiven kaiverruksesta, mutten tajnnut sieltä kuin ristin. 17.10.1825 Iohan Söblom oli kaivertanut nimensä ja jotain muutakin tekstiä lautaseinään. Luin siitä vain hepun nimen, kaverini luki minulle loput. Olen siis päässyt lukemaan alkuperäistä kirjoitusta 1800-luvulta.

Opastuskierroksen päätyttyä katselimme pienen hetken autonomian ajasta kertovaa näyttelyä ja yritimme sitten löytää ulos linnasta, koska meillä oli nälkä. Kiertelimme 45 minuuttia, ennen kuin parin oppaan avustuksella löysimme tien pihalle. Erik XIV:n kyynärpäänjälki jäi näkemättä, mutta esimerkiksi legoista tehty linnan pienoismalli kyllä nähtiin. On siinä jollain ollut väkertämistä.

Turun linnan lähistöltä on vaikea löytää ruokaa, jos ei tahdo maksaa linnan kahviossa riistohintaa. Löysimme yrttimaan, josta maistelimme piparminttua, mäkimeiramia ja paria muuta yrttiä, joiden nimiä en muista. Soitin kahdelle turkulaiselle (siis kaarinalaiselle ja nykyiselle kai salolaiselle) kaverilleni, ennen kuin ruokaa löytyi. Pari muuta ryhmäläistämme oli kävellyt keskustaan Hesburgeriin ja tulleet sieltä bussilla takaisin, kumma kyllä vielä ehtivät ajoissa. Läheskään kaikki eivät olleet löytäneet itselleen ruokaa (eivätkä halunneet maksaa riistohintoja), joten kotimatkalla bussissa taisi olla monta väsynyttä ja nälkäistä lukiolaista.

Turun linna ei ole kovin esteetön ympäristö. Vaikka kuinka minulla oli hyvin opastava kaveri, jonka kanssa liikuin, oli kepistä kerrankin oikeasti hyötyä. Portaat olivat kovin hassun kokoisia ja niitä ilmestyi välillä vähän mistä sattuu. Hieman ennen paluumatkan alkamista kaverini onnistui hajottamaan keppini, kun yritti pistää sen pystyyn keskellä pöytää olevaan päivänvarjokoloon. Kepistäni lähti kärki irti ja kepin viisi palaa (ja kärjen) kasassa pitävä kuminauha jäi kepin sisälle. Jostain kumman syystä kelläkään ei sattunut olemaan virkkuukoukkua mukana, jolla kuminauhan olisi saanut poimittua. Niinpä sain keppini korjattua vasta kotona ja kaverini "joutui" saattamaan minut rautatieasemalta kotiin.

*******

Kävin vasta tänään ensimmäisen kerran yksin läheisessä Alepassamme, kun olin kovin pettynyt Valintatalon tarjontaan. Siellä minua auttamaan tullut myyjä sanoi ensimmäisenä: "Moi, me ollaan tavattu Pukinmäessä, tehtiin siellä sun kanssa sitä leffaakin. Mä olen siirtynyt sieltä tänne." Hitsi, mikä sattuma: vieraassa kaupassa tuttu myyjä! Sanoin hänelle, etten ole vielä oikein oppinut, mistä sieltä löytyy mitäkin ja sain sitten ostosteni yhteydessä selityksen asioiden sijainnista. "Mäkään en ole vielä ihan kaikkea täällä oppinut", sanoi myyjä.

Kassalla oleva myyjä alkoi sitten kertoilla minulle, kuinka siellä kävi monen vuoden ajan yksi sokko opaskoiransa kanssa, mutta nyt hän ei ole enää käynyt, koska lähti Tanskaan opiskelemaan musiikkia. "joo, Riikka, tiedän tyypin. Eikä hän enää siellä Tanskassa ole." Olin itse asiassa käynytkin kerran Riikan kanssa siinä kaupassa.

Viikonloppu kaukana koulusta

2010-09-12T21:07:00.003+03:00

Parin viime viikon ajan olen viettänyt paljon aikaa historian kirjojen parissa. Syynä tietysti on historian ylioppilaskirjoitukset, jotka ovat vajaan kolmen viikon päästä. Olen kyllä hiukan jäljessä, jos aion oikeasti sisäistää sen kaiken... Nämä jäljellä olevat viikot taitavat mennä vielä tiiviimmin historiaan.

Opiskelun lisäksi aikaa menee harrastamiseen. Olen melkoisen ylpeä itsestäni, kun päätin olla menemättä koulun kuoroon. Nyt minulla on joka viikko yksi täysin vapaa arki-ilta. Se tuntuu lähes luksukselta, vaikkakin tulen käyttäneeksi sen mitä suuremmalla todennäköisyydellä opiskelemiseen.

Mutta eihän minun pitänyt koulusta puhua - päin vastoin.

Vietin viikonloppuni Lammilla asuntovaunussa. Tai okei, en koko viikonloppua. Menin sinne vasta lauantaina, koska perjantai-iltana minulla oli kitaratunti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti käyttää luppoaikaani vaunulla historian lukemiseen, mutta kun kaivoin koneen repusta ja avasin Luetuksen - ohjelman, josta kaikki kirjani löytyvät - tulin avanneeni sieltä Virpi Hämeen-anttilan romaanin neljännen historiankurssin kirjan sijaan. Oikeasti minun pitää sitä Hämeen-anttilaakin lukea äidinkielen kurssia varten.

Koko viikonloppu hurahti koskematta koulutehtäviin. Luin romaania, ajattelin, kirjoitin, leikin 2-vuotiaan sijaissiskoni kanssa ja istuin lauantai-iltana/yönä liian pitkään grillikatoksella.

Äitini ja meidän 2-vuotias olivat menneet Lammille jo perjantai-iltana. Äiti oli harrastanut markkinointia puolestani ja kertoillut uusille tuttavuuksilleen, kuinka hänen tyttärensä tulee seuraavana päivänä ja harrastaa taikatemppuja. Niinpä lauantai-iltana karaoketanssien jälkeen grillipaikalle kerääntyi porukka, joka halusi nähdä minut ja taikuuteni. Minua ei suinkaan jännittänyt yhtään... Rehellisesti sanoen en ollut varmaan pariin viikkoon koskenutkaan korttipakkaan, kun olin vain lukenut hissaa. Yhtäkkiä pitikin sitten esiintyä mielenkiintoisissa olosuhteissa.

Aluksi se ei innostanut minua yhtään ja ihmisten keskipisteenä oleminen oli vaivaannuttavaa, kuten kovin usein ennenkin. Siinä hetken korttipakka kädessä istuttuani pääsi kuitenkin esiintyjäminä vauhtiin. Olen oikeasti melko erilainen "lavalla" kuin muuten. Ihan siviilissä saatan olla hiukan ujo ja syrjäänvetäytyvä, etenkin vähän vieraammassa seurassa. Mutta esiintyessä ujoudestani ei tunnu olevan jälkeäkään ja olen vilkas sekä ilmeisen viihdyttävä. Itsekin viihdyn kovin, en voi kiistää. Ex tempore -keikkani poiki mitä luultavimmin uusia keikkoja, ihan sellaisia oikeita.

Taikatemppujeni ja hetken huomion keskipisteenä olemisen jälkeen olin päässyt kummallisesti sisään siihen porukkaan, josta en ollut tavannut äitiäni lukuunottamatta ketään koskaan aikaisemmin. Minulla oli aivan mielettömän hauska ilta, joka vierähti aamuun asti. Menoa ja meininkiä ei häirinnyt lainkaan se, että joukon keski-ikä oli varmaankin lähempänä viittäkymmentä. Minä olin porukan nuorin, vanhin taas oli 70-vuotias. Olen ennenkin todennut tuntevani oloni kovin paljon kotoisammaksi itseäni vanhemmassa porukassa kuin ikäisteni seurassa, nyt se tuli taas todistettua.

Edit:
Hienoa viikonloppureissussani oli myös se, että pääsin viittomaan. Siellä oli yksi mies, joka on ollut töissä Hämeenlinnassa jossain kuurojen palvelutalossa, jossa oli myös kuurosokeita. Jonkun viiittomakielen tasokokeenkin hän oli suorittanut. Niinpä me keskustelimme pitkään viittomalla - tosin niin, että puhuimme saman myös ääneen, koska minun kielitaidollani ei olisi ihan pelkästään viittomilla pärjätty. Hän sitäpaitsi viittoi jotenkin kovin epäselvästi verrattuna siihen, mihin olen tottunut (enkä ole viittonut kuin lähinnä tulkkien kanssa ja edellisestä viittomisesta onkin jo yli vuosi). Epäselviin viittomiin saattoi vaikuttaa myös herran humalatila, mutta toisaalta kaikilla ei muutenkaan ole niin selkeä se 'käsiala'. Opin pari uutta viittomaa lisää ja oikein hauskaa oli.

*******

Kahden viiikon aikana uudessa asunnossa olen ehtinyt jutella naapureiden kanssa jo enemmän kuin vuoden aikana Pukinmäessä yhteensä. Puksussa se oli aina vähän sellaista "moi"-muminaa, jos satuttiin osumaan samaan aikaan hissiin tai ulko-ovelle tai jotain. Täällä minä olen jo ihan oikeasti jutellutkin naapureille, vaikka sekin on ollut aika vähäistä. Yhden englantia puhuvan naapurin kanssa vaihdoimme muutaman sanan rapussa, kun istuin ruokaostosten kanssa oven ulkopuolella - avaimet olivat jääneet kotiin ja veli oli tulossa koulusta. Siitä keskustelusta olen aika iloinen, koska kävin siis - ihan oikeasti - keskustelun englanniksi.

Tänään sitten alaoven ulkopuolella minulle sanottiin: "Aai, naapuri. Mä katoinkin, että meillä on sama suunta. Oltiiin samassa sporassakin." Ei mitään kovin suurta, mutta enemmän kun "moi" ja "kiitos", kun toinen avaa oven.

Uusia asioita

2010-08-31T19:56:00.003+03:00

Olen muutaman viime päivän aikana tehnyt monta uutta asiaa. Yksikään niistä ei ole kovin kummallinen, mutta minulle uusi.

Erään ystäväni kanssa keksimme, että uusien asioiden tekeminen on mielenkiintoista. Niinpä uutta etsiessämme kävimme syömässä libanonilaisessa ravintolassa ja kiipesimme Vuosaaren korkeimmalle kohdalle katsomaan auringonlaskua, josta sain oikein kattavan kuvailun. Yritin "vuorella" olla kovin ystävällinen ja kohtelias ja tarjosin iltakävelyllä olleelle miehelle suklaata, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Söimme siis suklaan kaverin kanssa kahdestaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa musiikinteoriatunnilla. Ryhmä on melko pieni, opettaja mukava ja näkövammani ei tunnu menoa haittaavan, vaikken pystykään - vielä - opetusmateriaalia lukemaan. "Sä taidat olla täysin näkemätön?"

Olen nukkunut kolme yötä uudessa asunnossa. Sunnuntai-iltana taksilla kotiin mennessä piti hetken miettiä, minkä osoitteen suustani päästän. Meinasi tulla vanha. Uudessa asunnossa vaatekaapit ovat isompia ja tilavampia (ja korkeampia, enkä minä yletä läheskään ylös asti), mutta keittiössä säilytystilaa on vähemmän. Luovia ratkaisuja on saanut vähän miettiä. tiskikonetta ei ole, eikä sitä tänne saa, joten käsin tiskaamisen pitänee alkaa taas maistua. tiskiharja ei ole vielä laatikosta esiin pompannut.

Uusia reittejä pitäisi hieman opetella. Tämän uuden asunnon asuinympäristöä opettelin jo ennen tänne muuttamista, mutta vielä olisi opeteltavia asioita. Teoriatunnit ovat Roihuvuoressa ja sinnekin pitäisi kai joskus oppia itse menemään.

Uutta on sekin, että voin ensimmäistä kertaa lainata koulukaverilta kirjaa: olen mukavasti muuton tiimellyksessä hävittänyt historiankirjan, se kun oli vain CD-levyllä oleva äänikirja, joten en ollut sitä koneelle laittanut (muut kirjat ovat e-kirjoja ja niitä voi käyttää vain koneella). Yksi ystäväni lukiossa on Celian asiakas lukihäiriön tms takia (ei sillä lukihäiriötä ollut, mutten muista, mikä juttu se on) ja hän on hankkinut joitain koulukirjoja äänikirjoina. Minun onnekseni häneltä löytyy kadottamani kirja, joten voin lainata sitä häneltä siksi aikaa, kun kopioin sen koneelleni.

******

Flunssa iski. Yritin kovasti sanoa sille, ettei tänne saisi tulla, mutta sanominen ei enää auttanut. tänään koulussa oli jo välillä vähän vaikea keskittyä, mutta enemmän tässä pelottaa, mitä huomisesta oikein tulee. Huomenna on pakko mennä kouluun ainakin aamulla abi-infoon, sen jälkeen voi ehkä vetäytyä kotiin nukkumaan tokkuraista oloa pois. Tämä ei yhtään kuulunut suunnitelmiiini.

*******

viime viikolla kun saimme avaimet uuteen asuntoon ja kävimme tätä ensimmäistä kertaa katsomassa, hämmensin itseäni kulkemalla huoneesta toiseen lähes tulkoon seiniä pitkin. En minä koskaan tee niin. Tulipahan seinät ja huoneiden mittasuhteet kunnolla tutuiksi.

Päivän löytöjä

2010-08-26T22:21:00.002+03:00

Uusissa nappikuulokkeissani lukee vasemmassa kuulokkeessa pistekirjoituksella "l". Ensin kuvittelin pisteiden kuulokkeessa olevan ihan tarkoituksettomia, mutta tänään välähti, että siinä ehkä ihan oikeasti lukee tarkoituksella se l, kun kerta vasen kuuloke on. Varmistin kaverilta, että siinä lukee tavallinenkin l. Oikeassa kuulokkeessa ei ole pisteillä mitään.

Löysimme kaupungilta lehtiroskiksessa soittavan viulistin. Kahden kappaleen välissä juttelimme hänen kanssaan hetken, sitten jäimme roskiksen vieressä oleviin penkkeihin kuuntelemaan ja lukemaan hepun kirjoittamasta kirjasta pätkiä. Hänen etunimensä oli Teemu, sukunimeä en muista. Kirjan nimi on Viulisti kadulla ja se kertoo Teemun kokemuksista kadulla soittamisesta Kiinassa. Taidan lukea kyseisen kirjan oikeasti joskus kokonaan.

******

Saimme avaimet uuteen asuntoon eilen ja tänään on jo jonkin verran tavaraa sinne kuskattu, esimerkiksi sänkyni. Muuttopuuhissa oli äidin ja hänen miesystävänsä lisäksi kolme veljeäni (kaksi sen kanssani muuttavan lisäksi) ja 2-vuotias sijaislapsi. Minun tehtävänä oli viihdyttää pikkuneitiä; katsoimme Nalle Puhia lattialla maaten, piilouduimme sängyn alle ja kaappiiin, leikimme pyörillä liikuteltavalla yöpöydällä ralliautoa ja pyörimme parvekkeella pöydän kanssa ympyrää. "Ja aivosoluja oli...", totesi pikkuveljeni hetken touhuamme katseltuaan. "Tämän jälkeen ei enää kovin montaa." Vanhalla alkoi melkein päässä pyöriä.

******

Tällainen lyhyt pikapäivitys vaan tänään. Huomenna minulla on ensimmäinen kitaratunti musiikkiopiston oppilaana, uudessa paikassa. Vähän jännittää, miten hyvin löydän perille.

Abivuosi alkoi

2010-08-19T20:10:00.003+03:00

Maanantaina alkoi koulu. Kolmas vuosi Kalliossa, joten olen abiturientti - hassua. On outoa ajatella itseään abina, kun kuitenkin on vielä puolitoista vuotta jäljellä, mutta ei kai se minun abiuttani mihinkään vie. Aika on mennyt niin nopeasti... Mutta tarkoituksenani ei ollut nyt haikailla menneiden vuosien perään.

Minulla on tässä jaksossa kaksi matikan kurssia, 11 ja 12. Kävin maanantaina hakemassa postista kaksi pahvilaatikollista matikankirjoja. Niillä oli yhteensä painoa noin 10 kiloa, joten postista piti soittaa veli paikalle kantoavuksi. Yksin niiden kantaminen olisi ollut hitusen haastavaa.

Sain 11 kurssin kirjaa sivulle 76 - kuulostaa vähältä, mutta se on jo aika hyvin. Kovin iloiseksi tulin siitä, että 12 kurssin kirja oli kokonaan. En ole lukion aikana saanut aikaisemmin yhtään matikankirjaa ajoissa kokonaan! Se oli niin hienoa. Nyt osaan myös sanoa, että matikan 12 kurssin kirjani painaa yhteensä 7,2 kiloa. Onneksi minun ei tarvitse kantaa kirjaa mukana kokonaan, vaan pienemmissä osissa. Se on nimittäin pistekirjoituksella jaettu yhdeksään sidokseen.

Pitkän matematiikan 12 kurssi on numeerisia ja algebrallisia menetelmiä, joten siellä pääsee kovin paljon laskemaan rehellisesti käsin, kun laskimesta saatavat likiarvot eivät aina ole riittävän tarkkoja. Muut ryhmästä laskee allekain tai myöhemmin jakokulmassa, mutta kyseiset laskutavat ei pisteillä niin vaan onnistu. Yritin kysellä muilta sokoilta vinkkiä asiaan, mutta pitkän matikan kanssa olen niin harvinainen tapaus, ettei kukaan oikein osannut auttaa. Ainut ehdotettu keino, jonka jo itsekin mahdolliseksi totesin, oli abakuksen - viisihelmisen kiinalaisen helmitaulun - käyttö. Käytin sitä ala-asteella, kun muut laskivat allekain. Siinä on vain se vika, ettei laskun välituloksia tule laitettua yhtään paperille, mikä voi kokeessa haitata opettajaa. Luulin jo joutuvani ostamaan itselleni abakuksen, mutta sain sellaisen kaverilta lainaan. Tuntuu vaan niin hassulta mennä pitkän matikan tunnille helmitaulun kanssa.

Olin laiska, enkä mennyt biologian toiselle kurssille. Meillä Kalliossa on ilmaisutaidon kurssien takia oikeus vähentää pakollisista kursseista maksimissaan kahdeksan kurssia, pienillä ehdoilla tosin. Minun ei siis ole edes käytännössä pakko käydä kyseistä biologian kurssia, sillä voin käyttää vähennysoikeuttani ja saan ilmankin lukiossa vaaditut 75 kurssia helposti täyteen. Toisaalta aihe sinänsä ihan kiinnostaa ja olen kirjankin ostanut. Saattaa olla, että käyn kurssin vielä myöhemmin - onhan minulla tässä aikaa.

Löysin itselleni mukavan uuden avustajan, joka on jopa lukenut pitkän matikan. Tähän mennessä hänellä on ollut kovin vähän työtä ja viikon töissä oltuaan hän tajusi, ettei oikeasti elä pelkästään minun avustamisesta saamillaan rahoilla. Olen siitä hyvin tietoinen, ettei minun avustamiseni itsessään elätä ketään, koska niin vähän käytän avustajaa. Rasitan ehkä liikaakin kavereita sellaisilla asioilla, jotka voisin tehdä avustajan kanssa. Voi siis olla, että joudun pian taas vaihtamaan avustajaa, jos hän päätyy laskelmissaan hakemaan paremmin palkattua hommaa. Harmillista, koska uskon hänen oikeasti olevan todella hyvä tyyppi.

Historian kirjoituksiin on aikaa reilu kuukausi ja olen ottanut itseäni niskasta kiinni lukemisen suhteen. Välillä meinaan vaipua epätoivoon siitä, etten takuulla sisäistä kaikkea asiaa enkä pärjää yhtään, mutta toisinaan on kovin luottavainen olo osaamisestani. Keksimme kaverini kanssa, että voimme katsoa Olipa kerran ihmistä historian kertaamisen tukena, joten päädyin ostamaan kuuden DVD:n boksin kyseistä piirrossarjaa. Olemme ehtineet katsoa vasta 2 DVD:tä, mutta tähän asti on ollut oikein viihdyttävää ja hyödyllistäkin. Uutta tietoa sieltä ei saa, mutta auttaa kovin muistamaan asioita. Olemme molemmat jo todenneet, miten piirretyn kuvat ja tapahtumat vilisee päässä samoista aiheista kirjasta lukiessa. Minä myös hämmensin itseäni muistamalla ainakin kuuden ensimmäisen jakson tapahtumat niin hyvin, että saatoin kertoa noin puoli minuuttia aikaisemmin aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.

*******

Koulun alun lisäksi pinnalla on nyt kovin muuttaminen, taas kerran. Vuokrasopimuksemme päättyy elokuun loppuun ja koska olimme kesällä hitaita hoitamaan asioita (ja saimme HOASilta tietoja vähän myöhässä) vuokraspimuksenvuokrasopimuksen uusiminen ei onnistunut, koska asuntoamme oli tarjottu jo seuraaville. Onneksi saimme HOASilta uuden asuntotarjouksen, aika paljon lähempää meidän molempien kouluja. Veljelläni on muutaman minuutin kävelymatka, minulla noin kymmenen minuutin ratikka- tai bussimatka. En millään jaksaisi pakata tavaroita, mutta kahden viiikon päästä pitäisi jo asua uudessa osoitteessa.

*******

Ensiviikolla on minulla musiiikkiopiston ilmoittautumiset, kun siis sinne sisään pääsin (en muista, sanoinko täällä). Vähän hämmentää itseäni aloittaa musiikkiopistossa 18-vuotiaana, mutta ei se mitään. Pääsen opiskelemaan musiiikin teoriaa.

Taikapäivät 2010

2010-08-02T14:02:00.002+03:00

Taas oli Kouvolassa Taikapäivien vuoro, 30.7-1.8 oli kaupunki täynnä taikaa ja taikureita. Näin parillisina vuosina kesäisin Taikapäivillä on taikureille suunnattujen luentojen lisäksi juniortaikureiden SM-kisat lähi- ja näyttämötaikuudessa, viihdeohjelmien SM-kilpailut sekä yleisötapahtuma Kouvolan kävelykatu Manskilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, etten ikinä uskaltaisi osallistua juniortaikureiden SM-kisoihin. Kuitenkin minut siellä tänä vuonna nähtiin; olihan se pakko, kun oli viimeinen mahdollisuuteni osallistua.

Perjantaina iltapäivällä Taikapäivät pääsivät käynnistymään Rick Merrillin luennolla. Tiedän jääväni luennoilla paljosta paitsi, kun en tajua kaikkea, mitä puhutaan (onneksi avustajana pyörinyt kaveri tulkkasi) enkä näe, mitä lavalla tehdään. Monet luennoitsijat opettavat luennoillaan temppuja, joista minä jään käytännössä täysin osattomaksi, sillä niiden oppiminen pelkän selostuksen perusteella on hieman haastavaa. Etenkin, kun selostusta kääntää ihminen, joka ei itsekään tiedä juurikaan, mitä siellä tapahtuu. Merrillin luennolla olin oikein ylpeä itsestäni tajutessani yhden tempun ilman, että sitä vielä ehdittiin edes selostaa.

Illalla oli close up -show, jossa nautimme ulkomaanelävien taidoista. Chad Long (esintyi suomeksi kahden viikon kieliharjoittelun jälkeen), Rick Merrill, Shoot Ogawa ja Mike Caveney. Upeaa taikuutta pienistä kömmähdyksistä huolimatta. Show'n jälkeen hotellilla oli vuorossa iltasessiot, jotka itse jätin väliin mennessäni harjoittelemaan seuraavan päivän kisaohjelmaa.

Lauantai alkoi omalta osaltani kahdeksan jälkeen, kun menin Kouvolatalolle tutustumaan tarkemmin saliin, jossa kisa pidettäisiin. Muutama muu juniorkisaaja harjoitteli ohjelmansa vielä läpi, mutta minä kieltäydyin sitä tekemästä - ei se enää olisi mihinkään vaikuttanut. Aamupäivän Chad Longin luento oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin, mutta mitään käytännön hyötyä en siitäkään tainnut irti saada.

Sitten tuli niiiden kisojen aika... parin viime viikon aikana tuntemani jännitys ja paniiikki oli oikeastaan lientynyt edellisenä iltana lähes täysin (vaikka harjoittelinkin illalla ohjelmani viimeistä temppua varmaan viiteen kertaan ja se meni vain kerran oikein - siis silloin viidennellä kerralla), mutta aamun aikana jännitin kyllä taas. Kisan alkaessa helpotti huomatessani, kuinka muutkin jännittivät. Olin neljäs kilpailija ja lavalle mennessäni en enää kunnolla tajunnut jännnittäväni, ohjelmani aikana huomasin jännityksen lähinnä käsien tärinästä ja siitä, etten aina ihan ollut selvillä, mitä suustani päästän (minun ei esimerkiksi pitänyt todellakaan sanoa, että se oli synttäripäiväni). Yleisö tuntui nauttivan ja lavalta pois päästyäni olin itsekin aivan vallan tyytyväinen, minulla ainakin oli hauskaa.

Lauantain toinenluento oli Shoot Ogawan. Luento sisälsi jälleen sen verran paljon temppukikkailua, että jäin siitä taas hiukan osattomaksi. Japanilainen Shoot puhui englantia sellaisella korostuksella, että jopa minä tajusin välillä. Ehkä se muistutti suomalaista korostusta.

Iltapäivä ja ilta vietettiin kävelykatu Manskilla viihdeohjelmien SM-kisojen ja Taikapäivien taikayön merkeissä. Viihdeohjelmakilpailuissa oli monta viihdyttävää ja erilaista esitystä ja Taikayössä näimme viihdeohjelmakilpailun finalistien lisäksi ulkomaalaisten vieraiden lyhyet esitykset, saman ruotsalaisen koomikko Janin kuin pari vuotta sitten (enkä muista vieläkään hänen sukunimeään) sekä Jari Tapanaisen kahlittuna puhelinkopin kokoiseen vesisäilyöön. Yösessioissa hotellilla minulle opetettiin yksi oikein mukava temppu, joka oli tullut tempun opettaneelle mieleen, kun hän näki kisaohjelmani. Totesinkin harrastukseni olevan kovin helppo, kun muut keksivät minulle temput ja opettavatkin ne.

Sunnuntaina väsytti, vaikka olin mennyt kohtuullisen aikaisin nukkumaan ja sain nukkuakin pidempään kuin edellisenä päivänä. Aamun ensimmäisellä luennolla, jonka Mike Caveney piti, pysyin vielä vallan hyvin hereillä. Caveneyllä oli oikein miellyttävä ja rauhallinen tapa puhua niin, että minäkin pysyin välillä mukana. Luennon jälkeen näimme juniortaikureiden SM-kisojen lavataikuussarjan.

Päivän toinen luento oli Pete Poskiparran ja kielenä oli suomi. Vaikka asia oli kovin mielenkiintoista ja olisin oikeasti halunnut seurata kunnolla, välillä väsytti niin kovin, etten meinannut milllään pysyä hereillä. Ehkä se johtui siitä, kun ei tarvinnut ponnistella ymmmärtääkseen kieltä, saattoi enemmän rentoutua. Iltapäivällä oli vielä amerikkalaisten kaksosten Dan ja Dave Buckin luento, joka oli korttikikkailua - jälleen siis osastoa, joka meni suurimmaksi osaksi minulta ohi. Jotain pientä kuitenkin sieltä sain.

Taikapäivien päätteeksi oli loppugaala, jossa esiintyi kaikkien luennoitsijoiden lisäksi juniortaikureiden lavakilpailuun osallistunut Salla Pyyny sekä Mike Caveneyn vaimo Tina Lenert. Gaala-show'ssa jaettiin myös juniorkilpailuiden palkinnot. Kilpailijoiden vähyyden vuoksi alle 14-vuotiaiden ja alle 18-vuotiaiden sarjat yhdistettiin, joten palkintoja jaettiin vain lähitaikuus- ja lavataikuussarjoissa. Erikoispalkintoja jakoivat Suomen Taikapiiri, Suomen viihdetaitelijat (muistaakseni ainakin se oli se) sekä Suomen taikurit kiertopalkintonsa. Lähitaikuussarjassa jaettiin palkinnot kolmelle parhaalle ja lavataikuudessa kahdelle. Minä tulin lähitaikuussarjassa toiseksi ja kannoin kotiin myös Taikapiirin erikoispalkinnon (hienoa oli, kun Taikapiirin palkinnon ojensi Robert Jägerhorn). Mietin jo siellä, mihin ihmeeseen pokaalini tungen, kun pieni palkintokaappini on jo aivan täynnä urheilumitaleja... Onneksi kaapin päälle mahtui.

Vaikka jäänkin melko paljosta paitsi Taikapäivillä, on siellä silti aina ihan mahtavaa. Nyt olin jo oikeasti kesän aikana miettinyt, että jos lopettaisin koko harrastuksen. Kuitenkin aina muita taikureita nähtyä ja itse jotain tehtyä (=esiinnyttyä) motivaatiota ja intoa riittää taas ihan eri tavalla. Eli ei, en ole lopettamassa taikomista. Se on aika mahtavaa.

Olin kovin otettu kaikista saamistani kiitoksista ja kehuista kisojen jälkeen. Erityisesti ihmiset tuntuivat pitäneen itseironiani määrästä, enkä minä edes tajunnut olevani niin kovin itseironinen. Ehkä se alkaa olla normaalia minulle. Siinä heti kisan jälkeen mukanani ollut kaveri sanoi monen ohikulkiessaan hymyilleen minulle ja nostaneen peukkunsa pystyyn. Kiva, että tekivät niin, mutta enhän minä sitä huomannut... Monet myös sanoivat, etteivät arvanneet minun olevan "niin hyvä". En oikein arvannut minäkään. Se oli aika hassua.

P.s. Turun junassa kuukausi sitten keskiaikamarkkinoille mennessäni minua Pasilassa ja Turussa auttanut mies sattui olemaan myös Gaala-show'ssa. "Onneksi olkoon, Ronja. Mä olen se häirikkö Turun junasta kuukausi sitten", sanoi hän gaalan jälkeen. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän tarkkaan ottaen on, mutta on kyllä maailma pieni!

Elokuvamaailmassa

2010-07-18T21:52:00.004+03:00

Olemme tehneet helmikuusta asti EU:n Youth in Action -ohjelman rahoituksella näkövammaisista nuorista kertovaa noin 20 minuutin pituista DVD-lyhytelokuvaa. Minusta on vähän vahingossa kehkeytynyt projektimme tuottaja, mikä on tässä kesän aikana aiheuttanut hivenen stressiä ja harmaita hiuksia. Mutta onneksi nyt kuvaukset on ohi - ovat olleet jo pari viikkoa - ja saan taas hengittää.

En olisi koskaan kuvitellut, että lyhytelokuvan tekemisessä voisi olla näin paljon vastoinkäymisiä kuin meillä on ollut. Käsikirjoitus tehtiin seitsemän hengen porukalla, mikä ei ole kovin näppärä ryhmäkoko kirjoittamiseen - varsinkaan, kun kaikki asuvat hieman eri puolilla suomea ja kommunikointi on sähköpostitse. Käsikirjoitus ei todellakaan valmistunut annetussa aikataulussa - ihminen, jonka piti viimeistellä se, oli pari viikkoa hiljaa.

Emme siis päässeet aloittamaan kuvauksia aiotulla aikataululla. Stressiä ja viivästystä aiheutti myös kuvauspaikkojen puuttuminen. Elokuvan luokkakohtaus olisi kiva saada kuvattua oikeasti koulussa, mutta koska kuvaukset pääsivät käyntiin vasta juhannusviikolla, on kouluista vaikea saada tiloja käyttöön. Onneksi Sotungin lukio pelasti meidät ahdingosta ja pääsimme polkaisemaan homman käyntiin.

Seuraavana ongelmana olikin sitten avustajien saaminen luokkakohtaukseen. Näyttäisi vähän hölmöltä, jos maantiedontunnilla olisi vain kuusi oppilasta. Vajaan viikon varoitusaika ei yhtään helpottanut ihmisten hommaamista. Vaikka kaikki mahdolliset kanavat oli käytössä - yhden käsikirjoitustiimiläisen kaveri kysyi 40 hengeltä, pääseekö mukaan - homma näytti hyvin epävarmalta. Kaikki olivat joko töissä tai mökillä. Jännitystä ihmisten saamisesta paikalle riitti kuvausta edeltävään iltaan, jolloin päätettiin, että kuvataan joka tapauksessa ja vaikka vaihdellaan ihmisten vaatteita, jotta ne kelpaavat eri kuvakulmissa eri ihmisiksi. Loppujen lopuksi meitä oli ihan riittävästi paikalla, jotta yksi luokka saatiin kasaan.

Kuvauksissa tuli parin viikon tauko, kun ensiksi kuvaaja/ohjaajamme oli viikon lomalla ja sitten käytännössä koko muu leffaporukka viikon leirillä. Kuvaustauon aikana kuitenkin sovittiin seuraavan kuvauksen ajankohdasta ja paikasta, yritettiin kahmia ihmisiä joukkokohtauksiin, kerätä bändin keikkakohtaukseen bändiläisiä ja patistella musiikkivastaavaa tekemään bändille keikalla soitettava kappale loppuun.

Tauon jälkeen päästiin kuvaamaan judotunti Meidokanin dojolle näkövammaisen judokan, Jani Kallungin, ohjauksessa. Leffassa ideana on, että judoryhmä on aivan tavallinen näkevien ryhmä, mutta joukossa vaan sattuu olemaan kaksi näkövammaista. Meidän "näkevien ryhmässä" taisi olla tasan yksi oikeasti näkevä, kun allekirjoittanutkin siellä sujuvasti 'näkevänä' pyöri.

Samalla viikolla kuvasimme tyttöjen liikuntatunnin ja pelasimme jalkapalloa Pihlajamäen ala-asteen kentällä. Etukäteen näytti, että paikalle on tulossa ihan riittävä liikuntaryhmä - vaikka vähän vajaa ehkä onkin , kunnes edellisenä iltana kolme ihmistä ilmoittikin, etteivät he pääse. Kuvausaamuna tuli vielä kaksi peruutusta. Tuottajana oli toooooosi hyvä mieli... Jalkapallossa minäkään en ihan näkevää voinut feikata, joten pääsin äänimieheksi laidalle.

Seuraavalla viikolla oli bändin keikkakohtauksen vuoro. Bändiläiset olivat saaneet kappaleen treenattavaksi noin viikkoa aikaisemmin, paitsi rumpali ja basisti. Rumpali saatiin puikkoihin neljä päivää ennen kuvauksia ja basistin kanssa meni vielä heikommin. Meille oli luvattu yhden ihmisen poikaystävä soittamaan, kun sitten kaksi päivää ennen kuvauksia hän ilmoittaakin, ettei ole tulossa. Onneksi kahden päivän varoitusajalla saatiin taitava kaveri kehiin. Stressitaso oli noina päivinä melkoisen korkealla ja esteestä ilmoittaville avustajille puhelimessa räjähtäminen oli niin lähellä. Keikkakohtauksessa kun yleisöäkin tarvittiin, eikä senkään hankkminen ollut mitään helppoa.

Keikkakohtaus aiheuttaa/aiheutti kuvaaja-ohjaajallemme eniten päänvaivaa editoimisessa (en ole varma, onko hän sen jo editoinut), sillä hieno ajatus playbackina soittamisesta ei oikein käytettävissämme olleilla laitteilla onnistunutkaan. Taustanauhan avulla jokaisesta vedosta olisi saatu yhtä pitkät, kun bändi olisi soittanut nauhan kanssa samaan tahtiin. Hyvä idea muuten, mutta ei bändi soittaessaan mitään taustanauhaa kuule. Niinpä kappaleiden pituuksissa on noin 8 sekunnin eroja. Yleisöäkin oli vain parin rivin verran, joten kuvat lavalta yleisöön päin näyttivät melkoisen hölmöiltä.

Kohtaukset, joissa tarvittiin vain muutamaa näytteljää, eikä ylimääräisiä avustajia, onnistuivat ihan hyvin. Mikrofonissa kohiseva tuuli ja lähellä pörisevä moottoripyörä hieman häiritsivät äänittämistä, eikä kaikilla äänenvoimakkuus meinannut kunnolla riittää. Pukinmäen Alepassa oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä porukkaa, ja yksi myyjäkin pääsi nauhalle.

Viimeisenä kohtauksena kuvasimme kotibileet, jotka olivat väkimäärältään melko pienet. Bileitä varten ostetut muovimukit jäivät edellisten kohtausten kuvaamisesta minun luokseni Pukinmäkeen (kuten ohjaajan käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelmakin), joten kämppäänsä bilekohtaukseen lainannut kaveri kävi lainaamassa mukeja naapurista. Meillä ei myöskään ollut musiikkia, sillä tehostovapaan bilemusiikin etsiminen oli vähän kestänyt. Allekirjoittanut oli myös unohtanut hankkia paikalle Twisterin, joten tekemistä bileissä oli kovin vähän. Saimme kuitenkin kuvattua hengailubileet ihan kiitettävästi (vaikka meidän pientä kalliolaisporukkaamme käskettiinkin pariin kertaan olemaan hiljaa).

Elokuvaprojektissamme on edessä vielä editoiminen, ainakin yhden kappaleen tuottaminen studiolla, mahdollisen kuvailutulkkaamisen järkkääminen ja tekeminen DVD:lle sekä nimen keksiminen. Vai olisiko lyhytelokuvallemme kovin myyvä nimi "Näkövammaisuudesta kertova DVd"? Ensi-iltamme on 10.10.2010 ja elokuva pääsee DVD-levitykseen ainakin koulutusmateriaaliksi, nettilevitystä varten vielä paikka on auki.

Vaikka tämän projektin tekeminen on ollut välillä yllättävänkin rankkaa ja aikaa vievää, olen silti nauttinut siitä suuresti. Käsikirjoittaminen niin isolla porukalla oli rankkaa ja haastavaa ryhmän sisäisten erimielisyyksien ja ristiriitojen takia, mutta lopputulos oli kuitenkin melko palkitseva. Näkevää on ollut hauska feikata käytännössä kaikissa joukkokohtauksissa. Tuottajana pyöriminen on ollut stressaavuudestaan huolimatta oikein mukavaa ja opettavaista, pidin siitä kovin.

"Musta tuntuu siltä, etten mä näe mitään."

2010-07-18T15:18:00.002+03:00

Minulta pääsee välillä ihan spontaanisti vähän hölmöjä lipsahduksia. Joskus olen isoveljeni varoittaessa jostain esteestä todennut: "Kyllä mä sen tiedän, en mä mikään sokee oo." Eilen uimarannalta lähtiessämme suustani lipsahti otsikkoon päässyt lausahdus.

En todellakaan ajattele koko ajan olevani sokea, enkä oikeastaan edes huomaa sitä kunnolla, joten joskus pääsee lipsahtamaan. Eilen sitten ilmeisesti vaan tuli sellainen hetki, "etten nähnyt mitään" ja rannalla olikin yhtäkkiä vaikea seurata muita pelkästään äänen perusteella.

Voin myös sanoa, että on hauskaa pelata Twisteriä niin, ettei minulla ole hajuakaan, missä ne väritäplät on. Tiedän kyllä, missä järjestyksessä mikäkin väri laudalla on, mutta täplän tarkka siainti ei sitten olekaan hallussa. Voisin ihan yhtä hyvin pelata Twisteriä valkoisella lakanalla. Siinä pelin tiimellyksessäkin minulta taas vähän lipsahti. Veli: "Se täplä on varattu." Minä: "Ai, en mä huomannut, kun sun jalka ei ollut kunnolla täplällä." Lipsahdusten jälkeen on aina oikein hauska tajuta, että enhän minä nyt taas voinut tätäkään nähdä.

Mölkky on hauska seurapeli, jossa on helppo olla mukana. Joku vaan aina käy antamassa äänimerkkiä sieltä, missä mölkkypalikat oikein ovat. Onnistuin heittämään 12. Aliasta pelasimme joukolla niin, että minulla oli seurueen islantilainen silminä kuiskaamassa sanoja korvaani.

Pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeen tänään on vuorossa löhöpäivä. Hyvässä ja rennossa seurassa aika lentää.

Kotimaanmatkailua keskiaikaan

2010-07-05T09:36:00.003+03:00

Lauantaina kävin Turun keskiaikaisilla markkinoilla Prognoosin kanssa. En ollut
tavannut häntä aikaisemmin kuin netissä, joten se toi pikkuisen
lisäjännityksen reissuuni: kuka minua oikein olisi turussa vastassa?
Hengissä selvisin, joten en tainnut törmätä viattomia sokkoraukkoja
haalivaan sarjamurhaajaan.

Lähdin Turkuun automaattisesti junalla, eihän junassa yksin
matkustaminen ole lainkaan tuntematon asia. Pari päivää ennen lähtöä
minulle lopulta valkeni, mitä kaikkea junalla reissaamiseen liittyy
ihan oikeasti yksin lähtiessä. aikaisemmin olen ostanut aina lipun
jonkun muun kanssa ja se sama joku muu on opastanut minut oikeaan
junaan ja oikeasta vaunun ovesta sisään. IC- ja Pendolinojunissa
paikkanumerot lukee penkeissä myös pisteillä, joten oman paikan
löytäminen ei ole ongelma. nytt minun kuitenkin oli selvittävä itse
kaikesta lipun ostamisesta junan löytämiseen saakka.

Heitin monen monta ajatusta korkeammille voimille, jotta Pasilan
asemalla olisi kesäisenä lauantaiaamuna ennen yhdeksää oikein monta
avuliasta mummoa, joiden käsipuolessa pääsisin ajoissa oikeaan
paikkaan. Pyyntöni kuultiin ja apua sain, vaikka neljästä auttajasta
vain yksi olikin mummoikäinen.

ensimmäisenä minua auttoi samalla junalla Pasilaan tullut taksikuski,
joka opasti minut lipunmyynnin ovelle. Olisin toki löytänyt sinne
itsekin, mutta nopeammin se näin sujui.

Pasilan lipunmyynnissä on jonotusnumerot, joiden käyttäminen sokkona
on käytännössä mahdotonta. Minua on kehotettu olemaan välittämättä
jonotusnumeroista ja kävelemään vaan suoraan lippuluukulle. En oikein
ehtinyt sitäkään tehdä, kun jo minulle tarjottiin apua. Sain noin
nelikymppisen bisnesnaisen antamaan minulle jonotusnumeron ja
kertomaan lappuni numeron sekä sen, mikä numero sillä hetkellä oli
menossa. ”Joku sitten varmaan osaa kertoa sulle, milloin tulee 11.”
Yritin kovasti laskea kilahduksia, jotta itse tajuaisin numeroni
tulevan. Menin kuitenkin kilahduksissa sekaisin ja sama nainen lipun
ostettuaan kertoi minun numeron tulleen ja neuvoi, mille tiskille
minun pitää mennä. Lipunmyyjä kertoi lipustani vaunun ja paikkanumeron
sekä sen, miltä raiteelta junani lähtee.

Lähdin navigoimaan lipunmyynniltä kohti raidetta kuusi. Yritin kovin
muistella liikkumistaidontunteja, joilla Pasilan asemaa olin
opetellut. en niin usein ollut käyttänyt aseman sen pään raiteita, kun
enemmänkin vain olin tullut lähijunalla raiteelle 1 ja jatkanut matkaa
ratikalla. Taisin näyttää kovin epävarmalta siinä tolppia ja muita
maamerkkejä seuratessani, kun aamun ainut mummoikäinen auttajani
kysyi, minne olen matkalla. Jouduin tosin neuvomaan itse auttajaani,
mistä suunnasta kutosraide löytyy, mutta jälleen pääsin sinne
nopeammin kuin olisin yksin liikkuessani päässyt.

Olin ehtinyt pelätä jo useaan kertaan, etten ehtisi junaani, jos en
löytäisi niin nopeasti asemalla oikeisiin paikkoihin. Kolmen auttajan
voimin olin oikein hyvissä ajoin oikealla laiturilla ja saatoin
hengähtää helpottuneena. Ei sitä helpotusta niin kauaa kestänyt kun
tajusin, etten vielä tiedä, mihin kohtaan vaununi tulee ja miten minä
sen löydän. Olin jo oikein vähällä kysyä kahdelta lähelläni
seisoskelevalta vanhalta tädiltä, osaisivatko he kertoa, mihin kohtaan
suunnilleen kakkosvaunu tulee, kun taas minulle tarjottiin apua.
Toisella puolellani seisova mies kysyi, mihin vaunuun olen menossa.
Arvelimme yhdessä vaununi tulevan suurin piirtein siihen kohtaan,
jossa silloin seisoimme. Ihan niin ei käynyt, mutta ystävällinen mies
opasti minut junan tullessa oikeaan vaunuun ja vielä vaunussa oikealle
paikalle. Rattoisat kaksi tuntiasaattoivat alkaa, kun olin
turvallisesti päässyt lippuni osoittamalle penkille.

Keskiaikaiset markkinat taas olivat aika samaa kauraa kuin kaksi
vuotta sitten. Jotenkin minusta silloin pari vuotta sitten oli paljon
enemmän keskiaikaista meininkiä, tai sitten me silloin kiersimme
lähinnä niitä keskiaikaisia kojuja. Nytkin sain mukavasti hiplailla
kaikkia esineitä myös sellaisissa paikoissa, joissa luki "älä koske".
Vain yksi mies ei oikein antanut koskea kaikkeen - toisaalta ne, mihin
hän kielsi koskemasta, taisi olla jotain myrkyllistä.

Varsijousimies selitti minulle, kuinka varsijousi toimii. En ollut
sitä aikaisemmin oikein ymmärtänyt, mutta nyt sain kattavan selityksen
varsijousen toiminnasta. Tosin miehelle piti erikseen huomauttaa, että
"näytätkö sä hänelle, kun hän on ihan sokea". Juu, selittäminen "tämä
on viritysnaru ja se viritetään tänne" ei hirveästi valaissut. Mutta
kun asiasta sanoi, oli kokemus valaiseva. Toisaalla mies, jonka kanssa
pääsi kokeilemaan kuvioleikkausten tekoa pyöreään puukalikkaan (en
oikeasti tiedä, millä nimellä sitä hommaa pitäisi kutsua) kysyi
Prognoosilta, näenkö minä. Olisin itsekin osannut vastata siihen,
mutta jaah. Hän ei ihan niin hyvin osannutkaan sitten sanoa, mitä
minun kuuluu tehdä, mutta kyllä sen vempeleen polkeminen oli ihan
hauskaa.

Toisilla kojuilla minulle erikseen näytettiiin asioita. Esimerkiksi
muutama korumyyjä antoi korujaan ihan käteen ja saattoi ottaa jostain
kauempaa korun minulle näytille tyyliin: "Musta tämä on hieno, katso
tätä." Nainen, jolla oli paljon erilaisia sarvia, esitteli niitä myös
minulle kovin oma-aloitteisesti. Hän näytti lehmän sarven, jota oli
hionut ja lehmän sarven, jota ei ollut vielä ehtinyt hioa. Muidenkin
eläinten sarvia sain hiplailla.

Kävimme me Prognoosin kanssa myös Aboa Vetuksessa. siellä oli
keskiaikaista äänimaisemaa kuvaava näyttely, jossa minusta hauskinta
oli, kun ääninauhoilla olevat hahmot puhuivat turkua (paitsi
katedraalikoulussa puhuttiin latinaa). Pelailimme kettu-peliä, jonka
sääntöjä kumpikaan ei oikein tajunnut, rakentelimme tiiliseinää ja
minä kokosin vesileilin - vai mikä ämpäri se nyt olikaan.

*******

nyt lähden Nuorisotoimen kesäleirille viikoksi Hauholle. Leiriltä saattaa tulla päivityksiä - en tiedä, onko siellä nettiyhteyttä. Ainakin sen jälkeen saatte raporttia tekemisistäni.

Käsitöiden kuva-antia

2010-07-04T18:26:00.008+03:00

Tänään Blogger on minulle suosiollinen ja sain lisättyä kuvat ongelmitta. En tiedä, mikä vika Bloggerilla oikein oli viikko sitten, kun mitään ei tapahtunut. Mutta nyt saatte nauttia pienompelimoni tuotteista - kesämekko on edelleen hiukan kesken, pitää ostaa siihen vetoketju ja nappeja.

Toivottavasti kuvien alt-tekstit ja kuvatekstit menevät oikein, sillä kuvia ei oltu mitenkään ihmeellisesti nimetty, jotta tunnistaisin niitä. toivon vain, että muistan, mikä oli mikäkin. Jos menee väärin, koettakaa olla välittämättä. Minäkään en välitä.

Tämä sininen kaapu on minulle itselleni. Vyön kohdalla iski laiskuus, enkä jaksanut ommella reunoja, kuten toisen kaavun vyöhön. toisaalta tuo vihreä kangas on vähemmän purkautuvaa sorttia kuin sininen. Samasta sinisestä kankaasta olen tekemässä "historiallista" kesämekkoani ja jämätilkuista kokosin kolmiohuivin päähineeksi.

Vihreä kaapu tulee ystävälleni, mutta hän ei nyt kuitenkaan komeile kuvissa. Harmikseni huomasin kangaskaupasta tullessani, että vihreä kangas on aika paljon mukavampi päällä kuin sininen... Mutta koska olin ajatellut jo vihreän ystävälleni ja sinisen itselleni, en tietenkään voinut enää vaihtaa.

Tämä laukku rakentui siis kaksista vanhoista housuistani. En ole vieläkään jaksanut ommella laukkuun nappeja. Tästä puolesta pidän itse enemmän, mutta jos haluaa vaihtelua...

...Voi laukun kääntää ympäri. Luin jostain vetoketjujen olevan muodissa tänä keväänä kengissä, joten päätin niiden olevan muodissa myös laukuissa. Tämän puolen housujen kuvittelin olevan tummemman vihreät, mutta mutta... Hyvin ne silti laukkuun sopivat. Läppä on samalla myös kunnianosoitus ja muistutus kankaan entisestä elämästä.

Kuvat: avustajani

Kesän viettoa ja kuvailtuja taide-elämyksiä

2010-06-27T18:21:00.003+03:00

Hiljaista on ollut, myönnetään. Tämän hiljaisuuden aikana olen tosin saanut taas muutaman lukijan lisää, kivaa.

Majoitin tuossa kaveriani puolentoista viikon ajan, kun hän tuli kauempaa kanssani samaan työpaikkaan. Kaverin ollessa kylässä jäi vähän blogin päivittelyt vähemmälle.

Kun kaveri lähti juhannuksen alla takaisin kotiin, lähdin minä Pohjanmaalle "sukutilalle" Perämaahan. Oli oikein mukava syödä kunnon kotiruokaa, jonka raaka-aineena oli melko pitkälti luomu ja lähiruoka. Pääsin syömään nokkosvohluja, jonka nokkoset olivat omasta pihasta ja maitona käsittelemätön lehmänmaito. Sitä "aitoa" lehmän maitoa tuli juotua myös aika paljon. Siinä oli hivenen eroa tavallisesti kotona juomaani rasvattomaan maitoon. Olisin viihtynyt Etelä-Pohojanmaalla kyllä pirempäänkin, vaikka siellä oli meleko paljon niitä mäkärääsiä ja hyttyysiä.

Pari viikkoa sitten radiossa joku kertoi isästään, joka on sukututkija. Hän sanoi, että jos isältä kysyy jostain tyypistä, että mitenkäs se nyt olikaan sukua, saa oikein pitkän ja lavean selityksen sukuhistoriasta. Meidän isä on harrastanut sukututkimusjuttuja vuosikausia, enkä osannut heti yhdistää tuota häneen. Mutta eilen, kun kysyin isän isän sisaruksia - en muistanut niiden kaikkien nimiä - sain kovin pitkän ja yksityiskohtaisen selvityksen sekä isän isän että isän äidin puoleisista suvuista. Avuksi otettiin myös läppärillä olevat tiedot. En valita, itsehän kysyin. Se oli sitäpaitsi minusta ihan mielenkiintoista.

*******

Minä olen vihdoin ja vihdoin saanut valokuvautettua ompelutyöni ja kuvat jopa ovat koneellani, mutta niiden laittaminen blogiin ei näemmä onnistunutkaan. En tiedä miksi, mutta en jostain syystä pysty klikkaamaan "lisää kuva" -kohtaa, enkä tietenkään muista kuvan html-koodia. Yritän saada kuvat jossain välissä tännekin saakka, siksi ne otatin.

*******

Pari viikkoa sitten olin Cross Over -festareilla katsomassa kuvailtua burleski-esitystä. Siitä sekä kuvaillusta Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvasta tulee juttua myöhemmin. Nyt minulla on hirvittävä nälkä - Perämaassa tottui syömään paljon ja hyvää, joten nyt kotona nälkä yllättää.

Töitä, töitä ja käsitöitä

2010-06-12T00:49:00.003+03:00

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.

Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.