Päivän kulku ja vähän yleisurheilua

Mietin tässä joku päivä tarkemmin, mitä kaikkia asioita ehkä teen eri tavalla kuin näkevät. Tässä siis yhden päivän tarinaa. Todellisuudessa kaikki eivät ole tapahtuneet samana päivänä, mutta samalla viikolla kyllä.

---

Aamulla aloitan pääsykokeisiin lukemisen. Avaan tietokoneesta sosiologian muistiinpanotiedoston ja Daisy-kuuntelulaitteesta Victor Streamista oikean kirjan. Äänikirjani lukija on sentään niin fiksu, että luettelee vierasperäiset nimet ja termit kirjain kirjaimelta, niinpä saan ne muistiinpanoihini kirjattua. Painelen kirjaa pauselle, kirjoitan muistiinpanoja ja jatkan taas.

Teen inventaarion ruokakaappiin ja totean, että kauppaan pitäisi lähteä. Mikaelilla on hommat kesken, niinpä lähden yksin.

Rappukäytävässä tulee ykköskerroksessa vastaan maahanmuuttajaäiti lapsensa kanssa. Lapsi on jo ensimmäisten portaiden puolivälissä, mutta äiti seisoskelee alhaalla. Kun tulen portaat alas, nainen ottaa minua kaiteen loppuessa kädestä. Irrottaudun siitä ja lähden kohti ulko-ovea. Nainen kävelee edelläni ovelle, avaa sen minulle ja pitää sitä auki, että pääsen ulos. Kiitän naista, joka palaa takaisin sisään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta edelleen mietin, minkä ihmeen takia.

Lähimpään kauppaan ei ole pitkä matka. Sinne sisään päästyäni kassalla oleva myyjä moikkaa minua ja lupaa tulla kohta auttamaan. Hän pyytää toisen myyjän kassalle ja lähtee kanssani hakemaan ostoksia. Kassalle päästyämme toinen myyjä laittaa ostokseni kassaan, toinen pakkaa ne minulle valmiiksi reppuun.

Kun pääsen kotiin, aloitan ruuanlaiton. Käyn parista purkista kysymässä Mikaelilta, kumpi on tomaattimurskaa. Suurin osa mausteistamme on maustepurkeissa, joista kuitenkin lähes kaikista puuttuu vielä pistemerkinnät. Niinpä haistelen mausteita ja heittelen vähän mitä sattuu yrttejä ruokaan. Yritän tunnistaa myllyssä olevat valko- ja mustapippurit toisistaan, mutta taisin silti laittaa juuri väärää.

Lähden yleisurheiluharkkoihin Pukinmäkeen. Oikeaan suuntaan menevälle bussipysäkille mennessä pitää ylittää tie. Suuntaan jalkakäytävän reunaan, kun joku tulee kauhuissaan takaani: ”Hei, älä mee autotielle!” Selitän hänelle vain seuraavani kepillä jalkakäytävän reunaa, jotta löytäisin suojatien, kun siinä kohtaa reuna on madallettu. Jään sitten suojatien kohdalle odottelemaan, päästääkö vasemmalta tuleva auto minut yli – ei päästä, muttta seuraava hidastaa.

Itäkeskuksessa minulla on vähän kiireinen vaihto seuraavaan bussiin. Nousen ylös ja olen ryntäämässä bussista ulos, kun käytävän toisella puolella istunut ihminen yhtäkkiä tarraa kyynärpäästäni ja koettaa tukea minua tullessani alas keskikäytävälle. Yritän kohteliaasti irrottautua otteesta, joka lähinnä hidastaa. Kiitän kuljettajaa ja teen parhaani väistellessä ihmisiä, kun kiiruhdan kohti seuraavan bussin pysäkkiä.

Pyydän Pukinmäkeen menevän bussin kuljettajaa kertomaan, milloin ollaan Pukinmäen asemalla. Kuljettaja lupaa sanoa ja menen istumaan hänen taakseen. Parin kymmenen minuutin päästä tunnistan itse oikean pysäkkini, mutta varmistan vielä sen kuljettajalta (tai haluan hänen tajuavan, että tuli jotain unohdettua). Nousen bussipysäkiltä portaat ylös juna-asemalle odottamaan yleisurheiluavustajaani.

Hän ei ole koskaan ennen käynyt Pukinmäessä saati sitten siellä kentällä. Minä olin jo kerran käynyt kentällä, joten osaan kyllä neuvoa, mihin suuntaan mennä, vaikken itsenäisesti löytäisikään kentälle. Yhdessä löydämme perille.

Hyppään pituutta niin, että avustaja laittaa minut seisomaan oikeaan kohtaan ja menee sitten itse hiekkalaatikkoon. Sieltä hän pyytää minua vielä näyttämään suunnan ja sen ollessa suoraan taputtaa ja huutaa äänimerkiksi. Lasken askeleita juostessani ja toivon kovasti ponnistavani oikeasta kohtaa. Parin hypyn jälkeen joku pikkupoika kysyy: ”Miks toi hyppää silmät kiinni?”

Pukinmäestä suuntaan Roihuvuoreen musiikin teoriatunnille. Aikataulu on tällä kertaa hieman tiukka, niinpä minun on pakko lähteä taksilla. Onneksi muistan vielä, missä Pukinmäessä on taksitolppa. Autoja siellä ei tosin näy. Soitan taksikeskukseen, josta luvataan ilmoittaa kuskeille, että Pukinmäessä olisi asiakkaita. Saan odotella aika pitkään ja soittaa vielä uudestaan. Tolpalta soittaessa on vaan se vika, että sitä ei laiteta samanlaisena tilauksena kun muulloin, vaan pelkästään ilmoitetaan, että siellä olisi joku. Myöhästyn teoriatunniltani.

Tunnilla opettaja sanoo jo toivoneensa, etten minä tulisikaan, koska hän on unohtanut tehdä tehtävät minulle sähköisesti meidän kehittämällämme vähän omalaatuisella nuotinkirjoitustavalla. Hän kuitenkin lukee sointuanalyysitehtävässä minulle sointuun kuuluvien nuottien nuottinimet, ja minä kirjoitan pistenäyttöni muistiin vastaukset. Minulta ja parilta muulta puuttuu vielä tutkintokokonaisuudesta melodiasanelu, joten opettaja soittaa pianolla pientä melodiapätkää ja minä kirjoitan sen niin ikään pistenäyttöni muistiin, ihan pistenuotteja käyttäen. Olen melodiasanelussa aika huono, mutta onneksi nyt soitettava melodia on minulle tuttu (ei se oikeasti auta paljonkaan) ja vähitellen opin tunnistamaan luokan pianosta H:n sen kummallisesta räminästä, mikä helpottaa tehtävää huomattavasti. Muita tehtäviä minulta ei puutu ja saan lähteä tunnilta etukäteen muiden jäädessä vielä tekemään jotain tehtäviä luokkaan.

Kotiin menen taas kahdella bussilla, ensin Roihuvuoresta Itäkeskukseen ja sieltä vielä Myllypuroon. Ensimmäinen bussimatka kestää noin kolme minuuttia ja istun jotenkin täysin ajatuksissani, enkä tajua meidän tulevan Itäkeskukseen. Bussi jättää kaikki muut matkustajat pois ja kaartaa metroaseman toiselle puolelle, jolloin minäkin jopa tajuan, että olisi äsken pitänyt jäädä. Kuljettaja pysäyttää ja avaa ovet, mnä menen selittämään nolona: ”Mä en tajunnut, että me oltiin jo Itäkeskuksessa. Ollaanko me nyt kasikakkosen pysäkillä?” Kuljettaja vastaa myöntävästi ja minä tungen kaikkien bussiin sisään tulevien ihmisten välistä ulos ja menen seuraavan bussini pysäkille.

Kotiin päästyäni kirjoitan teoriaopettajalle sähköpostiin tunnilla tekemäni tehtävät. En ole aikaisemmin itse kauheasti kirjoittanut kehittämäämme nuottikirjoitusta, lukea sitä osaan kyllä ihan hyvin, joten nuottien kirjoittamisessa menee jonkin aikaa, kun pitää ihan pohtia, mitenkäs se menikään.

Iltapalaa naamaan ja nukkumaan.

*******

Eilen ja toissapäivänä oli tosiaan parit yleisurheilukisat. Torstaina avasin kisakauteni oikein mallikkaasti, kun ensimmäisellä harjoitushypyllä jotenkin sekosin laskuissa ja jätin kaksi askelta laskematta. Tulin siis alas ennen hiekkalaatikkoa ja onnistuin vielä vääntämään nilkkani niin, ettei se hetkeen kantanut yhtään ja hiukan sattui. Sain myös ”asvaltti-ihottumaa” sääreen. Nilkka teipattiin ja minä hyppäsin kaikki kuusi kisahyppyä ihan hyvin, teipattuna ei nimittäin sattunut. Paransin ennätystäni, mutta tuulilukemat sillä hypyllä olivat vähän liian suuret eikä tuloksesta siis tullut täysin virallista. (Yleisurheiluavustajani äidin mukaan olen ihanan positiivinen; vähän nilkka nyrjähtää – mutta ei se mitään, kyllä minä hyppään!)

Eilisessä kisassa nilkka vielä varmuuden vuoksi teipattiin, vaikka normaali kävely ainakin sujui jo ihan hyvin kivuttomasti. Paransin ennätystäni vähän lisää ja hyppäsin 377 cm, mikä jäi vain kolmen sentin päähän Lontoon A-rajasta. Tässäkin hypyssä oli kuitenkin aavistuksen liikaa tuulta, enkä siis saanut ulkoratojen uutta suomenennätystä nimiini. Kultaa kuitenkin sain ja ihan virallisenkin uuden ennätyksen 361 (ei liikaa tuulta), kun edelinen oli 359. EM-kisoissa otan tavoitteeksi tehdä uuden SE:n.