En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.