Itä-Helsingin kokoinen seikkailu

Tänään oli kyllä sellaisia sankarillisia seikkailuja Itä-Helsingissä, että niistä täytyy jo raportoida.

Menin suorittamaan yleisen musiikkitiedon perustason koetta (noin normaalisti yl.musiikkitieto suoritetaan jotakuinkin kahdeksannella luokalla, mutta minä olen vähän jälkeenjäänyt näissä kurssisuorituksissani)ennalta täysin tuntemattomaan paikkaan, Roihuvuoren nuorisotalolle. Tiesin sen olevan Roihuvuoren kirkon vieressä ja kirkon sijainnin tiesin hyvin epämalkaisesti: jokunen sata metriä musiikkiopistolta eteenpäin… No, menin kyllä paikalle taksilla ja taksikuski ja nutan joku työntekijä opastivat yhteistuumin minut oikeaan paikkaan. Suullisen kuulusteluni (vihaan suullisia kuulusteluja) jälkeen minut tenttinyt opettaja ohjasi minut vain nutan ovelle ja kysyi: ”Sä varmaan pärjäät tästä eteenpäin?” Vakuutin pärjääväni ja sanoin soittavani taksin.

Kun hän sitten oli sulkenut oven ja olin yksin pihamaalla, muistin, että pihahan olikin aidattu ja minun pitäisi mennä ensin jostain portista, josta ei autolla voisi tulla. Muistelin, mistä olin mahtanut taksikuskin kanssa tulla ovelle ja lähdin siihen suuntaan – löysin portin ja osasin jopa avata sen.

Aloin siinä sitten kaivaa puhelinta aikeissa soittaa taksi, mutta keksinkin, että kai voisin lähteä julkisilla. Tiesin sen bussin, jolla yleensä menen musiikkiopistolle, menevän myös Roihuvuoren kirkon ohi, eli samalla se menisi nuorisotalonkin ohi. Ei siis muuta kuin BlindSquare esiin ja bussipysäkit hakuun. Löysin pari pysäkkiä, joista BS ei tosin kertonut, mitkä bussit niistä menee. Lähdin joka tapauksessa suunnistamaan pysäkkien suuntaan ja parissa kohtaa hieman epäröityäni ja haparoituani löysin pysäkille. Sitten kaivoinkin Kyyti-sovelluksen, jotta saisin varmistuksen sille, mitä busseja ja milloin kyseiseltä pysäkiltä mahtaisi mennä. Asia ei oikein selvinnyt – en tiennyt, mikä pysäkin numero mahtaa olla – ja sain lähinnä tietooni, että siitä menisi joko 82, jolla olin tottunut kulkemaan, tai 80, jota en koskaan ollut käyttänyt mutta jonka tiesin menevän ainakin jossain vaiheessa Herttoniemen metroasemalle. En ehtinyt saada edes mitään aikataulutietoja esiin, kun bussi ilmestyi pysäkille – kyytiin vaan! (Unohdin kysyä kuskilta, mikä bussi se on.)

Istuskelin bussissa tietämättä linjan numeroa mutta silti onnellisena siitä, että olin ainakin lämpimässä. Melkein heti ymmärsin, ettei bussi ole 82 enkä ole turvallisesti matkalla kohti Itäkeskusta. Seurailin BS:llä, missä mennään ja huolestuin hiukan, kun se ilmoitteli jatkuvasti samoja paikkoja… Taisimme kulkea jonkinlaista ympyrää. Teiden nimet olivat sen verran tutun kuuloisia, että olin varsin luottavainen siitä, että vielä joskus päädyn Herttoniemeen metroasemalle, josta selviäisin kyllä metroon. Vähän tosin se huolestutti, että bussi oli suorastaan aavemaisen tyhjä. Lopulta yhdellä pysäkillä pamahti bussiin lauma ihmisiä.

Ja metroasema löytyi! Edellisestä visiitistäni kyseiselle asemalle oli vierähtänyt jo melkoisesti (ainakin vuosi, varmaan enemmänkin), enkä ollut ihan varma enää paikoista. Seurailin kuitenkin ihmisiä ja käytin korviani, jotta löysin liukuportaat ja pääsin laiturialueelle. Yritin päätellä, kummalta puolelta minun metroni mahtaisi mennä.

Kun metro sitten tuli niille raiteille, jotka päättelin omakseni, hyppäsin kyytiin. Seuraavaan asemaan mennessä huomasin, ettei siellä kuulunut kuulutuksia. Lisää jännitystä siis: olenkohan varmasti oikeaan suuntaan menevässä metrossa? Ja meneekö tämä Vuosaareen vai Mellunmäkeen – ajattelin jäädä pois Myllypurossa (yksi asema Itäkeskuksesta Mellunmäen suuntaan)? Itäkeskuksen kohdalla minulle varmistui, että suunta oli oikea, kun jotkut puhuivat Itiksestä. Hyppäsin varmuuden vuoksi pois, koska en halunnut joutua Puotilaan (asema Itiksestä Vuosaaren suuntaan) ja Itiksen asemalla ainakin kuulisin kuulutuksista, mihin seuraava metro menee.

Olin laiturialueella sen verran pitkällä, etten meinannut kuulla kuulutuksia. Höristelin siis vain korviani, sillä en myöskään halunnut mennä lähemmäs kaiuttimia – Myllypuron asemalla olisi parasta olla junan peräpäässä, että tulee mahdollisimman vähän kävelyä laiturialueella. Höristelemällä selvisi, että seuraava juna menisi Vuosaareen – eli se, josta olin hypännyt pois, olisi mennyt oikeaan suuntaan. Eipä minulla mikään kiire ollut, niinpä odottelin kiltisti seuraavaa metroa.

Pääsin Myllypuroon ja selvisin putoamatta metroasemalta ylös. Eilen kävin opettelemassa liikkumistaidonohjaajan kanssa vihdoin valmistunutta ostariamme ja halusin pistää vasta oppimani taidot koetukselle ja käydä S-marketissa (olin myös saanut Mikaelilta listan, mitä hän tarvitsisi vielä vlljenpoikani synttärileivonnaisiin). Metroaseman läheiset suojatiet ovat sokkona vähän haastavia, koska niiden kohdalla reunat ovat täysin madallettu ja silotettu, eikä sokkona ole juuri mitään mahdollisuuksia huomata, missä kävelytie loppuu ja autotie alkaa. Jotta minä sen huomaisin, pitää vähän kiertää sivusta ja kuunnella ja olla äärimmäisen tarkkana. Tällä kertaa sattui myös ystävällinen maahanmuuttajamies, joka kertoi, että voin mennä suoraan yli.

Ostarille päästyäni piti enää selvitä halki laajan aukion, jossa ei ole mitään hyviä maamerkkejä sokolle (siellä menee poikittaissuunnassa hieman erilaisista laatoista tehtyjä raitoja – jos ne vain menisivät pitkittäin, niistä voisi jopa olla sokkona jotain apua). S-marketin löytäminen sujui ongelmitta ja pääsin testaamaan, kuinka palvelualtista kyseisen kaupan henkilökunta on. Oli siis ensimmäinen kerta, kun siellä kävin yksin.

Apua sain, ostokset tuli tehtyä (sisälsivät myös tarjouksessa olevaa Aino-suklaajäätelöä ja Fazerin joulusuklaalevyn) ja enää oli haasteena löytää ostarilta kotiin. Taas oli ylitettävänä laajahko aukio, mutta minä löysin, kotiovelle kommelluksitta.

Summa summarrum: en eksynyt kertaakaan, vaikka kuljin ennalta tuntemattomalla ja vasta eilen opitulla reitillä. Itseluottamus vieraissakin paikoissa selviämiseen kohosi taas muutaman pykälän. Parantamistakin toiminnassani olisi: muutamissa tilanteissa olisi voinut kysyä apua, niin olisi ehkä selvinnyt pienemmällä päänvaivalla ja nopeammin. Mutta kyllä se näinkin meni, eikä minulla ollut mitään kiirettä mihinkään.