Viikonloppu meni Paralympiakomitean nuorten leirillä. Ne on kivoja leirejä, kun sen lisäksi, että pääsee treenaamaan ja saa vähän myös treenikavereita (aika usein minun treenini on kovin yksinäisiä, kun on vain minä +valmentaja), näkee myös muiden lajien edustajia ja muita vammaryhmiä. Joistain urheilijoista oppaani kanssa arvuutellaan yhdessä, mikähän vamma sillä on.
Nuorten pararyhmän leirillä tulee tutuksi koko vammaisurheilun lajikirjo aika mukavasti, vaikkei siellä todellakaan ole kaikista lajeista urheilijoita. Vaikka olen ollut vasta kahdella ko. leirillä, olen oppinut siellä vammaisurheilusta yleensä aika paljon.
Minun osaltani leiri oli kohtalaisen kevyt, kun toipilaalla nilkalla ei vielä voi hyppiä tai juosta. Poljin kuntopyörää, kävin sauvakävelemässä, heittelin kuntoaalloa ja tein lihaskuntotreeniä. Jossain vaiheessa kropassa tuntui, että tämähän on ihan liin kevyttä. Kyllä kuitenkin eilen iltapäivästä kotiin tullessani lihakset totesivat, että jotain tuli tehtyä.
Yksi syy keveyden tunteelle on varmaan siinäkin, että kuntoni ja lihasvoimani on yksinkertaisesti noussut. Sama treeni ja samat treenimäärät tuntuvat nyt ihan helpoilta, vaikka mieli vanhasta tottumuksesta sanookin, että pitäisi olla rankkaa. Ja juu, juoksemattomuus ehkä sekin vaikuttaa. Mutta kerankin oli leiri, jonka jälkeen ei ole penikat kipeät.
Olen tehnyt suunnitellut opintoni niin, että suoritan kandidaatin tutkinnon suositellun kolmen vuoden sijasta viidessä vuodessa. Tämä siksi, että ehdin urheilla enemmän ja valmistautua Rion paralympialaisiin. Mutta oikeasti minua ei jaksaisi tällä hetkellä opiskelu kiinnostaa melkein yhtään, mieluiten vain urheilisin. Enpä taida kuitenkaan voida heittäytyä ihan kokopäiväiseksi urheilijaksi…
Nilkan selvästi löystyneet nivelsiteet ärsyttävät nyt aika rankasti. Pidin tukisidettä pidempään kuin kehotettiin. Viikonloppuna en sitä kuitenkaan enää juurikaan käyttänyt. Lauantaina kuntopalloa heitellessä meni ensin ihan mukavasti, vaikka välillä hyppäsinkin pallon perään ja tulin alas ”kipeälle” nilkalle. Kuitenkin jossain heitossa tukiaskeleni meni ilmeisesti vähän epävarmemmin ja se hieman sattui. Hallilta poispäin kävellessä muljautin nilkkani kipeästi asvaltissa olevassa railossa. Seuraavana päivänä oli siis taas laitettava tukiside, koska muljauttelu tuskin tekee kovin hyvää vielä toipilaille nivelsiteille…
Ärsyttää, kun nilkka menee koko ajan uudestaan ja uudestaan eikä pääse edes kunnolla paranemaan koskaan. Tai eiköhän se nyt tässä välissä (ennen siis kaksi viikkoa sitten tapahtunutta nyrjähdystä) ollut jo ehtinyt parantua. Joka tapauksessa tällainen nilkkavammaisuus vaikeuttaa treenaamista aika paljon. En yhtään nyt tiedä, milloin voin alkaa taas juosta. Rasittavaa. Jos voisi luottaa siihen, että nilkka kuntoutuu ja sen jälkeen siitä ei ole enää vaivaa, tämä tuskin ärsyttäisi niin paljon. Mutta kun asia valitettavasti on enemmänkin päinvastoin. Ehkä minun täytyy vaan loppu ikäni juosta nilkkatuen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti