Mieleenpainuva kohtaaminen

Viikonloppuna sattui sen verran hauska tapaus, että on pakko kertoa.

Istuin ystäväni kanssa eräässä kuppilassa Töölössä. olimme olleet siellä jo jonkin aikaa, kun yhtäkkiä joku koskettaa olkapäähäni ja sanoo:
"Hei, tunnistatko äänestä?"
Ei oikein mitkään kellot soi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun tuntea tämä tyyppi. Vastasin jotain ympäripyöreää, että "Ei nyt kyllä ihan heti muistu mieleen..."

Mies kertoi katsoneensa, kun tulimme sisään, että näytän todella tutulta. Hän sitten oli miettinyt kuumeisesti, mistä tuntee minut. Kunnes loksahti.
"Muistatko sä, kun tavatiin metrossa? Sä tulit kyytiin Hakaniemestä ja olit menossa Rautatieasemalle. Mä autoin sua siellä, otin käsivarresta kiinni ja autoin sua. Sun jotkut pari kaveria odotti siellä tasolla, mihin junat tulee. Se oli ehkä vuos sitten. Muistatko?"

Ei tämä tapahtuma ollut jäänyt kyllä mieleeni yhtään niin vahvasti kuin ko. herralle. Ja luulen, että jos olen tullut Hakaniemestä kyytiin, on tapahtuneesta pidempään kuin vuosi. Sitä en tosin keksi, ketkä kaverit minua ovat odottaneet.

Hämmentävää nähdä, miten vahvasti sellainen kohtaaminen, joka minulle on lähes merkityksetön ja aika jokapäiväinen (siis se, että saan joltakulta tuntemattomalta apua vähän matkaa) on voinut jäädä mieleen. En taatusti muista kaikkia, jotka ovat opastaneet minua joskus elämäni varrella. En ainakaan äänestä – muutenkin menee aina hetki, että oppii tunnistamaan ihmiset. Mutta näemmä olen tehnyt vaikutuksen. Eikä vaikutus ole ollut kovin negatiivinen, kun herra uskalsi tulla puhuttelemaan minua uudemman kerran. Ehkä hän minua auttaessaan opasti ensimmäisen kerran näkövammaista. Ehkä hän nykyään tarjoaa rohkeammin apua sitä tarvitseville.