Kaikki projektit huipentuvat huhtikuussa

Huhtikuuni on mennyt niin tiiviisti parin projektin parissa, että hyvä kun on ehtinyt edes ajatella muuta. Sain jo palautettakin siitä, ettei blogissa ole ainuttakaan tekstiä huhtikuulta. Toisaalta olen myös sanonut, ettei minulla ole enää sanottavaa. (Urheilusta on, vähän enemmän. Ja sitä löytyy täältä)

Mutta ne projektit, jotka ovat vieneet ajatuksiani.

Järjestimme muutaman muun nuoren kanssa viikonlopun täysi-ikäisille näkövammaisille nuorille. Sen suunnittelu aloitettiin jo elokuussa, lokakuun alussa laitettiin hankehakemus Cimoon ja joulukuussa varmistui rahoitus EU:n Youth in Action –ohjelmasta. niinpä me vietimme mahtavan viikonlopun hyvässä seurassa, kuulimme luennon sanattomasta viestinnästä, harjoittelmimme vapauttamaan itsemme tanssilattialla ja samalla opittiin myös muutama hyödyllinen liike, keskustelimme nuorena naisena/miehenä olemisesta ja kasvamisesta, nautimme illasta DJ:n tahdissa ja baarimikon loihtimia drinkkejä juoden, puhuimme haaveista ja niiiden toteuttamismahdollisuuksista…

Minulle viikonloppu oli ensimmäinen oikeasti vastuuohjaajana. Perjantai-iltana oli sellainen olo, että savu nousee korvista ja sunnuntaihin mennessä olen taatusti palasina luentosalin lattialla. Mutta niin ei käynyt. Kun kaikki osallistujat olivat paikalla ja ohjelma pääsi käyntiin, pystyin minäkin jo hieman rentoutumaan. Nautin oikeasti kaikista tapahtuman järjestämiseen liittyvistä vaiheista (paitsi ehkä hakemuksen loppuun vääntämisestä viimeisenä iltana… mutta meillä oli kuulemma hyvä hakemus) ja tapahtumasta itsestään. Nautin siitä niin paljon, että tosissani mietin, pitäisikö suunnata kuitenkin sellaiselle alalle, jossa pääsen rakentelemaan tapahtumia, miettimään aikataulua, matkoja ja majoituksia. Rakentamaan sitä koko palapeliä. Vastaavasti 2010 Askel-lyhytelokuvaa tehdessä ja tuottajan roolissa pyöriessäni tunsin olevani oikeassa elementissä, kun kirjoittelin aikatauluviestejä ja kerroin, mitä kohtauksia kuvataan milloinkin, keiden pitää olla paikalla ja mitkä tavarat mukana. Ehkä minun pitäisikin opiskella kulttuurituottajaksi. Tai rhtyä nuorisosihteeriksi.

Tämänkin projektin kohdalla on tietysti monia asioita, joita olisi voinut ja pitänyt tehdä toisin. On paljon sellaista, josta olen oppinut virheiden kautta. Opin asioita ryhmädynamiikasta ja opin asioita itsestäni, kun vahingossa sujahdin järjestävän ryhmämme johtajan rooliin, vaikkei se tunnukaan minusta yleensä kovin luontevalta – tai vähitellen alkaa ehkä tuntua. Tavallisesti olen hiljainen sivustakatsoja, mutta yhtäkkiä olinkin se moottori ja persuksiin potkija.

Homma ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Olisi loppuraportti kirjoitettava ja arvioitava projektia kokonaisuutena. Arvioinnin avuksi keksime syksyllä kirjoittaa joka kuukausi ylös fiiliksiämme senhetkisestä projektin vaiheesta. Nyt on kyllä myönnettävä, että kirjoittamatta on jäänyt. Pitäisi tässä joku päivä vaan istua alas ja kirjoittaa ylös ajatukset viimeisen puolen vuoden ajalta. Kyllä niitä on sentään ripoteltuina vähän siellä ja täällä.

Toinen aikasyöppö nyt huhtikuussa on ollut näkövammaisteatterin Kuningatar K –näytelmä. Viikko sitten tiistaina oli ensi-ilta, tällä viikolla vielä kaksi näytöstä. Tämänpäiväinen oli ehkä paras, eilen oli paras ylöisö (tai niitä oli eniten). Jokaisen esityksen jälkeen minulla on aina vain vahvempana ja vahvempana sellainen olo, että ”piru vie, me ollaan hyviä”. Ei tarvitse jännittää yhtään, mokaako joku tai meneekö vuorosanat nyt oikein. Voin luottaa lavalla täydellisesti näyttelijäkavereihini ja itseeni ja siihen, että me vedetään hyvin, tapahtui mitä tapahtui. Musiikki soljuu ja ihmiset säteilee.

Jos keskiviikkoiltana ei ole muuta tekemistä, Iiriksessä (Marjaniementie 74) klo 18 on järkyttävän hyvää teatteria. Sama esitys vedetään lauantaina Lahdessa, Lepolassa (Sipurantie 32). Myöhemmin meidät voi nähdä vielä Cross over- ja Parafest-festareilla Kaapelitehtaalla ja Joensuussa.