Kymmenen vuotta

Kymmenen vuotta sitten, tapaninpäivänä 2003, olin perheeni kanssa Tukholmassa. Kun kävelimme sangen lumettomia katuja, näköni sumeni, oikeastaan pimeni, useammin kuin koskaan. Se ei siis ollut minulle ihan vieras asia, että silloin tällöin saattoi maailma hetkeksi pimentyä, mutta se, että sitä tapahtui toistuvasti, oli kummallista. Jossain vaiheessa taisin jopa napata jonkun käsivarresta opastusotteen näiden hetkien varalta.

Seuraava aamu valkeni silmissäni kirkkaana. Kun laiva saapui Helsingin satamaan, oli näkökenttääni laskeutunut kummallinen sumu. Erotin värejä, mutta kaikki oli sumuista. Pitelin kädessäni Jenkki-pakkausta, mutta näin merkin kohdalla vain vihreän läiskän. Ennen kuin lähdimme hytistä keskelle laivasta pois tunkevaa väkijoukkoa, kerroin näköni sumentuneen. Tarvitsin opasta, koska muuten olisin varmaan hukannut perheeni.

Vielä samana päivänä istuin Silmäklinikalla mikroskoopin takana. Huoneessa oli ylilääkäri, pari lääkäriä joille silmäni olivat tutut tapaukset jo pidemmältä ajalta ja vielä joku kandidaatti. Yhteensä viisi lääkäriä tuijottelivat silmiäni vuorotellen. Kukaan ei keksinyt, miksi en yhtäkkiä nähnyt.

Seuraavan viikon ajan näin aamuisin kirkkaasti, mutta 5-10 minuutissa heräämisestä näkö sumeni. Kaikki tekstarit piti siis lukea heti herättyäni. Uudenvuoden ilotulitusraketit olivat epäselviä väriläiskiä. Silmässä oli paljon nestettä, joka ei päässyt kiertämään, joten silmän paine nousi korkeaksi. Laserleikkauksellakoetettiin tehdäjonkinlainen reikä, jotta neste voisi liikkua. Homma epäonnistui, koska laser sattui puudutuksesta huolimatta niin paljon,etten kestänyt kahta ammusta enempää. Sain silmänpainelääkityksen, jonka kanssa kehotettiin syömään banaaneja.

Eilen tuli tasan kymmenen vuotta silmäleikkauksesta, johon päädyttiin laserleikkauksen ”epäonnistuttua”. Leikkauksesta, josta lasken sokeutuneeni. Tosin jälkimmäisestä asiasta voi olla useampaa mieltä: kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen näin vielä hieman lukea ja papereihin minut on merkitty sokeaksi vasta 2007.

Minä sanon kyllä sokeutuneeni silloin. Ennen leikkausta näin kirkkaasti, kirkkaammin kuin moneen kuukauteen. Vaikka olimme ajaneet Tuusulasta Silmäklinikalle ja herääämisestäni oli varmaan vähintään tunti, näköni oli edelleen kirkas ja niin terävä kuin se minulla ikinä saattoi olla. Leikkauksen jälkeen maailma oli yhtä sumua. Ensin ajattelin silmäni olevan vaan vielä puuduksissa leikkauksesta, ettei se ole toipunut siitä. Parin viikon sairasloman jälkeen näkö ei ollut palautunut yhtään ja sanoin, etten voi mennä kouluun, kun en kerta näe lukea. Vasta silloin päätin kokeilla, näkisinkö sittenkin lukea – ja näinhän minä; jos tausta oli musta ja teksti mieluiten keltaista (valkoinenkin kävi, esim. tietokoneella käänsin vain värit toisin päin), erotin kirjaimet. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen menin siis takaisin kouluun ja kykenin aamupäivällä lukemaan keltaista tekstiä mustalta pohjalta. Iltapäivällä teksti oli enää keltaisia läiskiä, joista ei pystynyt mitenkään erottamaan kirjaimia (aamupäivän aineena oli matikka, iltapäivällä enkku. Monet varmaan tietävät, kumpi aineista myöhemminkin on sujunut minulta paremmin kuin se toinen).

Tuona päivänä näkö romahti siis melko nopeasti vielä vähän huonommaksi. Sen jälkeen se vähitellen hiipui. Aluksi erotin väriläiskiä ja hyvillä kontrasteilla varustettuja esineitä toisistaan. Jonkin ajan kuluttua näin valoa ja ehkä valon värin. Sitten enää kirkasta valoa, enkä nykyään sitäkään.

Oman ajanlaskuni mukaan olen ollut siis kymmenen vuotta sokea. Silmänikin juhlisti tätä merkkipäivää olemalla kipeämpi kuin pitkään aikaan.

Muutamat ihmiset, joille kymmenvuotispäivästä mainitsin, kommentoivat asiaa jotenkin siihen tapaan, että ”surullista” tai ”siinä ei ainakaan ole kauheasti juhlimisen aihetta”. Mutta en minä pidä sitä surullisena. Okei, en ehkä hihkunut kymmenen vuotta sitten riemusta, kuten en hihku nytkään. Ei se silti ole surullista. Se on asia, joka tapahtui, ja jonka kanssa olen nyt yhden vuosikymmenen elänyt ja kasvanut. Se on asia, joka ei sellaisenaan herätä minussa suurempia tunteita. Mutta olisin saattanut oikeasti vähän sitä juhlistaakin, jos en olisi ollut Pajulahdessa leirillä.

Silloin kymmenen vuotta sitten, kun näköni meni, olin jonkin aikaa hieman varovaisempi. Tai en ehkä heti. Sen jälkeen, kun olin riittävän monta kertaa juossut päin aukiolevia ovia ja pudonnut kerran sängyn reunalta naama edellä metalliseen tuolinjalkaan, olin jonkin aikaa varovaisempi. Ei siitä mennyt vuottakaan, kun jo juoksin taas muiden perässä ja kiipeilin ja hyppelin (ainakin tietyissä paikoissa). Tämän kymmenen vuoden aikana minulle on tullut ehkä iän myötä jonkinlaista itsesuojeluvaistoa, enkä enää tee ihan sitä kaikkea, mitä joskus. En ehkä enää juoksentele yksin juurakkoisilla metsäpoluilla (tai… mistä sitä tietää) enkä kiipeä ihan joka paikkaan – ainakaan samalla vauhdilla.