Opaskoira osa 2 - Esikurssi

Esikurssikutsu tuli muutama viikko ennen kurssia. Onneksi opiskeluissa ei ollut mitään hirveän pakollista, mitä nyt yksi luento jäi väliin. Pystyin siis helposti järjestämään kalenteristani aikaa kurssille Kuopiossa.

Esikurssi jännitti etukäteen paristakin syystä: ensinäkin siksi, että yksin oudossa kaupungissa ja oudossa paikassa. Niin, aika jännittävää. Pakko oli kysellä vähän kaverilta, joka edellisenä keväänä sai koiransa Viiksestä ja oli siis ollut samassa paikassa kurssilla, että millainen se paikka oikein on ja mitenkä siellä mahtaa pärjätä yksin. Sain vakuutteluja, että hyvin se menee.

Toinen jännittävä asia oli sitten ne koirat. Siis ihan oikeasti! Minä en ole ikinä ollut mitenkään erityisen eläinihminen. Ei minulla niitä mitään vastaankaan ole, olen omistanut kaninkin ja sellaista. Mutta en minä sen kaninkaan kanssa koskaan mitään osannut tehdä. En tainnut ikinä ottaa sitä syliin. Eikä meillä ole koskaan ollut koiraa. Tai noin muutenkaan sen kanin lisäksi kauheasti eläimiä, joiden kanssa olisi erityisemmin voinut mitään touhuta. Vai mitä luulette kaloista, kilpikonnista ja kanoista? Koiria olen joskus ihan pelännytkin, vaikka opaskoiria en. Ne kun on yleisesti ottaen niin hyvin koulutettuja ja kilttejä. Mutta en minä osaa kommunikoida koirien kanssa!

Kun kerta Kuopioon asti piti lähteä, pidensin parin päivän reissua menemällä ensin viikonlopuksi kaverille. Sain siellä myös hyvää esimakua koirien kanssa oleskeluun, kun kolmesta koirasta kaksi välillä tuntuivat vähän kilpailevankin huomiostani.

Saavuin kurssipaikalle sunnuntai-iltana. Meitä oli kaksi kurssilaista ja kävi ilmi, että tunsimme toisemme. Toinen haki kolmatta opaskoiraa, kun minä olen ihan tällainen noviisi vaan. Kurssin vetäjät tulivat maanantaina ja siitä se homma sitten lähti.

Ohjelmassa oli parin erilaisen koiran kanssa kävelyä, keskustelua toiveistani ja tarpeistani koiran suhteen ja ”luentoa” koirasta noin ylipäänsä ja koirasta apuvälineenä. Kerran kävin myös kävelemässä pienen lenkin ihan vaan kepin kanssa.

Meidän esikurssillamme olleet koirat olivat molemmat kultaisianoutajia. Olin kerran joskus kai 9-vuotiaana käynyt Vantaan opaskoirakoulun avoimissa ovissa kävelemässäehkä 200 metriä opaskoiran kanssa. Silloin näinkin vielä. Sen enempää kokemusta minulla ei ollut koiran opastuksessa kävelemisestä,enkä ole myöskään ulkoiluttanut koiraahihnassa kai koskaan. Mitä nyt joskus hetken pitänyt jonkun koiran hihnaa paikallammeollessa. Eli totaalisen uusi juttu minulle. Ei siinä silti muu auttanut, kuin valjaat käteen ja menoksi.

Jotkut koirankäyttäjät käyttävät samalla enemmän tai vähemmän myös keppiä. Minä pistin keppini kyllä sivuun. Olen tottunut jos jonkinlaiseen opastustyyliin ihmisoppaiden kanssa (sanon yleensä kaikille, ettei sillä kauheasti ole väliä, miten minua opastaa – tulen mukana) ja siitä oli ehkä apua tässäkin. Minulla ei ollut vaikeuksia seurata koiran liikkeitä, sain siitä jopa kehuja. Koiralle puhuminen tuntui aluksi tosi oudolta, mutta se oli hieno hetki, kun oikeasti koira kuunteli minua ja istui! Enimmäkseen se kyllä selvästi mietti, että pitääkö tuota tyypiä muka uskoa, kun kouluttajakin on tuossa vieressä.

Toinen koirista oli kuulemma opastellut sitä toista kurssilaista hyvin paljon päin esteitä ja kuoppia ja sellaista. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia. Kaikki esteet kierrettiin hienosti ja jopa sadevesikouru näytettiin, että ”älä nyt vaan kompastu tähän”. Komentojani suunnasta ei tosin aina ihan kuunneltu.

Koiran kanssa käveleminen oli siis pääosin varsin positiivinen kokemus. Kuulemma jopa kävelin rennosti. Huonona puolena mainittakoon se, että juoksustakin varsin usein kipeytyvät penikat tulivat tässäkin kipeäksi. Tai lähinnä vasemman jalan, siis koiran puoleisen jalan, penikka kipeytyi. Siitä minua myös varoiteltiin.

Kurssin lopputulemana oli se, ettei ole mitään syytä olla myöntämättä minulle koiraa. Siitä, milloin sellaisen nelijalkaisen apuvälineen voisin saada, ei vielä kauheasti osattu sanoa.

Kurssin jälkeen olen pariin kertaan kysellyt, mikä tilanne mahtaa olla. Facebook-päivitys, jossa kerroin todennäköisesti saavani koiran tämän kevään aikana, keräsi tykkäyksiä enemmän kuin mikään päivitykseni aiemmin. Siitäkin arvio on vielä tarkentunut: mikäli sovin yhteen erään koirayksilön kanssa, jonka lähiaikoina tapaan, tulisi minusta koirallinen ihminen huhtikuussa. Elämme jännittäviä aikoja!