Junailua lähialueella

Matkustin viime viikolla pitkästä aikaa yksin lähijunalla pidemmälle kuin Espooseen tai Vantaalle, jonne pääsen HSL:n matkakortillani. Julkisen liikenteen esteettömyydestä on viime aikoina puhuttu paljon, joten tässä kertomus siitä, miten esteetöntä (lähi)junamatkustaminen sokeana onkaan.

Lähdin junaan Pasilasta, koska ensinäkin se on minulle lähin juna-asema ja toiseksi siellä on vähän helpompi suunnistaa laitureille kuin Helsingin päärautatieasemalla. Minulla oli sen verran vähän aikaa junan lähtöön, että piti päättää, hankinko itselleni ruokaa vaiostanko lipun lipunmyynnistä. Päädyin jälkimmäiseen, koska se on käytännössä ainut vaihtoehto lipun ostoon täysin yksin matkustaessa. Nyt joku miettii, että miten niin: saahan niitä lippuja automaatista ja sieltä junastakin ostamalla.

Lippuautomaattia ei yksinkertaisesti pysty käyttämään, jos ei näe, mitä ruudulla lukee. Tätä tuskin tarvitsee enempää selittää. Automaatit olisi kyllä varmasti tehtävissä saavutettaviksi myös näkövammaisille, sen verran pitkällä tämä teknologiakehitys meillä kuitenkin on. No, mutta automaatilta ostaminen ei vaan ole mahdollista.

Lähijunassa lippuja myydään vaunuissa, jotka ”on merkitty lipunmyyntitunnuksin”. Mistä minä tiedän, mikä vaunu on sellainen? Oikein: en yhtään mistään. Voin toki toivoa, että laiturilla on joku kiva ihminen, jolta voin asiaa kysyä. Tai voin yrittää tuurilla löytää lipunmyyntivaunun. Jos onnistuisinkin päätymään oikeaan vaunuun, ei ne lipunostonhaasteet siihen lopu. Kaukojunissa konnari vaunuun astuessaan ilmoittaatulostaan jakyselee ihmisiltä lippuja. Lähijunissa ne vaan paahtavat eteenpäin ja lippua tarvitsevat ihmisetpysäyttävät heidät. Minä en voi tietää, kuka käytävällä kulkevista ihmisistä mahtaa olla konduktööri. Jos joku muu vaunussa ostaa lippua ennen minua, voin ehkä mahdollisesti tuurilla ja todella paljon keskittymällä onnistua pysäyttämään konnarin sen jälkeen, mutta kovin luotettavaa se ei ole. Muutaman kerran olen matkustanut liputta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole onnistunut pysäyttämään konnaria.

Siispä minä menin Pasilassa lipunmyyntiin. Siellä on jonotusnumerosysteemi. Saattaisin toki löytää sen laitteen, josta jonotusnumeron saa, mutta en tietäisi, mikä numero minulla on tai mikä numero on menossa. Hetken hengailin lipunmyynnissä, kunnes yksi lipunmyyjä kutsui minut tiskilleen. Jos sitä ei olisi siinä tapahtunut, olisin tunkenut toiselle tiskille edellisen asiakkaan lähdettyä (ja hieman ohitellut jonossa, mikä ei itsestäni ikinä ole kovin kivaa tehdä). Sain ostettua lipun ja minulle kerrottiin myös, miltä raiteelta junani lähtee. Jos en olisi mennyt ostamaan lippua lipunmyynnistä, junan lähtöraiteen selvittämiseen olisi pitänyt onnistua pysäyttämään joku ihminen asemalta ja toivoa, että se ihminen ymmärtää suomea sen verran, että saisin raiteen selville. Voin myös sanoa, että juna-asemilla ihmisillä tuppaa usein olemaan niin kova kiire, että niiden pysäyttely ei ole helppoa.

Junan lähtöön oli muutama minuutti aikaa. Lähdin suunnistamaan lähtölaiturille ja vähän törmäilin asemalle hiljattain ilmenstyneen Subwayn pöytiin… Olin niitä kiertämässä, kun minulle lipun myynyt herra tuli vielä kysymään, että tarvitsenko apua sinne laiturille löytämiseen. Otin avun ihan kernaasti vastaan. Olisin minä itsekin sen laiturin löytänyt, mutta helpottihan se, kun joku vei suoraan laiturille vieville portaille.

Ihan yleisesti junamatkustamisen suurin haaste sokkona on minusta se, ettei junien lähtölaitureita lue muualla kuin niissä näyttötauluissa. Se ei ole haaste pelkästään sokoille, vaan myös heikkonäköisten, jotka saattavat hyvinkin selvitä lipun ostamisesta automaatista, on vaikea niitä näyttöjä korkeuksista tiirailla. Tietysti sitten sen oikean laiturin löytäminenkin voi olla vaikeaa, mutta jos edes tietäisi, minne lähteä.