Jotenkin kävi niin, että torstai, joka vielä maanantaina oli täysin tyhjä päivä, olikin lopulta yhtä ryntäilyä ympäri kaupunkia 9-16 ja illallakin oli menoa. Kalenterillani on paha tapa täyttyä lyhyehköllä varoitusajalla. Minuuttiaikataulun takia (ja koska en vaan jaksanut nousta ajoissa aamulla) kuljin matkani lähinnä taksilla. Tähän päivään osui monemoista kuljettajaa.
Kuljettaja 1: Ihan perus kuski, suht nuori ja ihan ok. Eipä paljon juteltu. Kuunneltiin Suomipoppia. Kuski jäi 2,50 euroa tappiolle, koska ei osannut ottaa omavastuuta (en ihmettele, se onkin meillä nykyään ihan yhtä säätöä).
Kuljettaja 2: Mukava eläkeläisherra. Vähän aluksi juteltiin, loppumatka aika hiljaisuudessa. Soitti kaverilleen apuja omavastuun ottamisessa, onnistui siinä lopulta varsin mallikkaasti. Koska kohde oli minulle täysin vieras, pyysin kuskia opastamaan minut hisseille, josta ehkä selviäisin. Opasti kuitenkin oma-aloittteisesti ihan perille oikeaan kerrokseen ja sielläkin mietti kanssani, mihin pitää mennä. Palvelu oli siis oikein hyvää.
Kuljettaja 3: Ensin en meinannut edes tajuta, että olikohan tämä auto nyt taksi, mutta koska minua tultiin kädestä pitäen ohjaamaan auton takapenkille, niin totesin, että taitaa olla. Pieni kielimuuri haittasi matkantekoa ihan alusta asti: piti tavata useampaan kertaan, mihin olen menossa, kun Kumpulaakin luuli Kontulaksi. Ei niissä nyt niin kovin iso ero olekaan. Navigaattorista löytyi kuitenkin oikea osoite ja sinne suunnattiin (onneksi Kumpulaan!). Jokseenkin samasta osoitteesta löytyy useampi yliopiston rakennus, joten selitin aika lähellä kohdetta ollessamme, että menen Physicumiin ja jäisinmielelläni pois portaiden luona. Kuljettaja tyytyväisesti kertoi meidän olevan perillä (ja jäi 2,50 euroa tappiolle) ja opasti minut ovelle. Ei portaita. Ajattelin hetken, että joo, kai sinne pääsee ajamaan myös suoraan ovellekin jostain, mutta käsi ovenkahvalla paljasti, että nyt on kyllä väärä paikka. Siitä seurasi keskustelu:
Minä: ”Tämä ei ole oikea paikka.”
Kuski: ”On on! Gustav Helströmin katu 2, on on oikea paikka, ole hyva.”
Minä: ”Mä tästä ovesta tiedän, että ei ole oikea. Täällä on monta yliopiston rakennusta - -”
Kuljettaja: ”On oikea, on Gustav Helströmin katu.”
Minä: ”Ei ole. Siinä pitäisi olla portaat - -”
Kuljettaja: ”Okei, ole hyva, ole hyva.” (*ohjaa minua takaisin autoon*)
Minä: ”Mä olen menossa siis Physicumiin - -”
Kuljettaja: ”Ole hyva, ole hyva!” (*tunkee minua sinne auton takapenkille*)
Minä: ”Mä olen siis menossa - -”
Kuljettaja: ”Oke, joo, ole hyva, ole hyva.”
Minä: ”Kuuntele, mitä mä yritän sanoa! Mä olen siis menossa Physicumiin. Siinä on kadulta sellaset portaat ylös, niiden luo.”
Kuljettaja: ”Oke, oke. (*puhuu jollekin naiselle*) Missa on (*etsii osoitettanavigaattorilta*) Gustav Helström - -”
Minä: (*syyyyvä huokaus*) ”Mä olen menossa Phsyicumiin. Sitä etsitään.”
Nainen: ”Aa, Physicum. Se on tuo puinen rakennus tuolla, katso, näkyy tuossa. Toisella puolella katua.”
Löytyihän se. Ja ei ollut ensimmäinen kuljettaja, joka tuolla Kmpulassa vähän on sekoillut, mutta ensimmäinen, joka ei ihan oikeasti kuunnellut, mitä minä yritin hänelle sanoa.
Kuljettaja 4: Kaikki meni oikein mallikkaasti ja mukavasti mitään jutustelematta, kunnes tultiin hyvin lähelle määränpäätä. Kuljettaja kysyi, mille ovelle mennään. Sanoin käytännössä kaikkien kelpaavan, koska on tuttu paikka. ”Tässä on tämä C-ovi, metroaseman vieressä. Osaatko sä liikkua siellä sisällä?” Kerroin osaavani, joten kuljettaja: ”Sä näät siis jotain?” No en kyllä nää. Kun näppäilin kortinlukulaitteeseen tunnuslukuni, kuljettaja siitä yltyi kehumaan, miten taitava olen, kun senkin osaan. Koska lähdettiin yliopistolta, hän kysyi, opiskelenko siellä. Kerroin opiskelevani ja sain kuulla olevani niin taitava. Totesin, että toivottavasti minusta ainakin tulee sellainen, siksi opiskelen. ”Ei, kyllä sä olet! Niin sinnikäs. Tolla sinnikkyydellä pärjää vaikka miten pitkälle.” Öö, okei? Mahtoiko hän saada kuvan sinnikkyydestäni ihan vaan siitä, että hyppäsin yliopistolta taksiin, istuin hiljaa puhelinta räpläten koko matkan ja kerroin osaavani liikkua Liikuntamylllyssä? Kuulemma hän ihailee kaikkien näkövammaisten sinnikkyyttä, niitä kun on taksin asiakkaina aika paljon hänellä ollut.
Että sellaista tänään. Vamma ei tee ihmisestä sinnikästä. Minä en koe olevani sinnikäs. Elän ihan normaalia arkea. Toki toisinaan on päiviä, että sängystä nouseminen vaatii pientä sinnikkyyttä, koska väsyttää liikaa. Koiran kanssa niitä päiviä voi tulla useammin.
Ja niin, minulle saa muuten sanoa ”nähdään”. Minäkin sanon.
Viimeistään tämä kirjoitus osoittaa varsin aukottomasti, että Helsingin taksikuskeille asetetut kielivaatimukset ovat aivan liian alhaiset. Taksin toimenkuvaan kuuluu saattaa asiakas perille asti, eikä siihen useinkaan riitä vain auttava kielitaito - ei etenkään kuljetuspalveluasiakkaiden, kuten näkövammaisten kanssa. Minun päähäni ei mahdu, millä perusteella taksin toimilupa voidaan myöntää henkilölle, jonka kielitaidolla ei selvitä edes näin yksinkertaisesta ja tavallisesta tilanteesta. Tämä ei ole suinkaan ainut kertomus lajissaan: minulle, Helsingissä hyvin satunnaisesti taksia käyttävälle ulkopaikkakuntalaiselle, on vastaavia tapauksia sattunut kohdalle useita.
VastaaPoistaMun on nyt pakko kommentoida tuohon "näkövammaiset on niin sinikkäitä" juttuun. Mun luokalla oli gymnasiumissa näkövammainen poikan(olen asunut tällöin ulkomailla, joten tätä juttua ei voi yhdistää kehenkään suomalaiseen :D) yleisesti ottaen tämä poika (kutsutaan häntä nyt Marcoksi) oli ihan samanarvoinen opiskelija kuin me muutkin ja meille oppilaille se hänen näkövamma oli ihan arkipäivää. Mutta sitten meille tuli etiikan tunnneille sijainen, joka meni ihan sekaisin siitä että Marco oli sokea. Marcon ei enää tarvinnut tehdä mitään ja jos hän teki jotain (esim. saapui kouluun ajallaan, niinkun oli tehnyt kaikki ne edeltävät 7,5 vuotta) meidän sijainen oli ihan innoissaan. Me muut oppilaat oltiin ihan ihmeissämme tästä kun oltiin totuttu siihen että kokeissa vaaditaan muutaakin kun ajoissa paikalla olemista. Mutta Marco vasta olikin ihmeissään, kun ei hänen yhtäkkiä oletettu niillä tunneilla tekevän mitään.
VastaaPoistaJa tosiaan ollaan tämän Marcon kanssa tosi hyviä frendejä ja mäkin oon monta kertaa kuullut kun ihmiset äimistelee ihan ääneen että miten Marco onkin niin reipas ja sinnikäs ja käsittämättömän positiivinen, vaikkei nää. Multa taas Marcon kaverina vietiin täysin oikeus valittaa ikinä mistään koska "sähän kumminkin näät, sulla on asiat hyvin". Se on vaan niin outoa kun itse tietää että näkövammaiset on ihan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin, niin ei mahtunut mun ajatusmaailmaan tollanen patronizing (en tiedä tätä sanaa suomeksi)ja se että sokeista tehdään jotain supersankareita.
En tiedä voisko Suomessa edes käydä noin, toivon todella että ei.
Tuukka, mulle on äärimmäisen harvoin osunut kuskia, jonka kielitaidon taso on tuota luokkaa, etten saa edes selitettyä, mihin olen menossa. "Parasta" oli kuitenkin ehkä se, ettei kuski meinannut uskoa minua siitä, että olaan väärässä paikassa. :D
VastaaPoistaAnonyymi: Vähän tuon kaltaista kyllä Suomessakin voi varsin hyvin tapahtua... Mutta ihan noin pitkälle harvemmin ehkä menee, ettei mitään tarttisi tehdä. Ehkä vaatimustaso laskee helposti jokusen asteen. En oikein ikinä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, kun ihmiset pitävät mun perusarkeani jotenkin hirveän suurena sankaritekona ja ihailtavana. Onhan se hienoa, että voin kaupungillakin kulkea ja kaikkea! Tänäänkin metroasemalla joku tyyppi vaan randomisti sanoi ihailevansa sitä, miten hyvin kuljen. Seuraavassa lauseessa se kertoi olleensa samassa bussissa kanssani ja miettineensä, osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois...