Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.
Mutta se kitaraleiri.
Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.
Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.
Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.
Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.
Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.
Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.
Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).
Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).
Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti