Meitä on moneksi

Yksi on hyvä matematiikassa, toisella on pettämätön värisilmä. Joku soittaa kuulemansa melodian tuosta noin vain, joku toinen rakentaa käsillään kauniita esineitä. Kolmas osaa sujuvasti useita kieliä ja neljännellä on hillitön lavakarisma.

Osa asioista on opittavissa, toiset saadaan syntymälahjoina. Nekin taidot, jotka kortteja jaettaessa jäivät vähiin, voivat elämän myötä kehittyä. Mutta jokaisella on oma vahvuutensa, jokainen on jossain hyvä. Kaikkien ei tarvitse tai kuulukaan osata samoja asioita.

Jonkun vahvuudet näkyvät käytännön asioissa, jonkun toisen taas enemmän teoriassa. Mutta jokaisella on omat vahvuutensa, jotka pitää tunnistaa ja hyödyntää. Ei vähiten oman itsensä vuoksi.

Vaikka kukaan ei voi olla hyvä kaikessa eivätkä kaikki voi olla hyviä samoissa asioissa, minua ärsyttää ja harmittaa oman osaamattomuuden selittäminen jollain ominaisuudella, jolla ei oikeasti ole asian kanssa mitään tekemistä. On turha sanoa, ettei ymmärrä laitteista mitään, koska on nainen. Tai että miehenä ei kykene tekemään käsitöitä. On surullista, jos perustellaan asioiden heikompaa osaamista aivan toissijaisilla ominaisuuksilla.

Näkövammaisten keskuudessa tätä näkee harmittavan usein. Jonkun mielestä pankkiautomaatilta rahan nostaminen itsenäisesti ei ole mahdollista sokeana (paitsi juuri ja juuri nyt, kun on puhuvia automaatteja – jopa Suomessa). Jollekulle on aina toitotettu, ettei hän voi selviytyä itsenäisesti ruuanlaitosta, koska keittiö on niin vaarallinen paikka näkövammaiselle. Joku taas ajattelee, ettei pärjää itsenäisesti julkisissa liikennevälineissä, eikä uskalla edes yrittää. Valitettavasti ajatukset kumpuavat monesti ympäristön syöttämistä ajatusmalleista ja ennakkoluuloista.

Jos sitten tulee joku näkövammainen, joka kertoo tekevänsä tätä kaikkea päivittäin, saa hän negatiivisen ”supersokko”-leiman otsaansa hyvin nopeasti. Siitä maineesta voi olla vaikea päästä eroon.

Minä en ymmärrä miksi. En ymmärrä, miksei toisten esimerkkiä voisi pitää kannustavana ja rohkaisevana. Miksei silloin voisi ajatella, että ”jos tuokin pystyy ja osaa, niin kyllä minäkin opin!” Niin minä olen aina ajatellut. Ajattelen yhä. Vaikka yleisesti ottaen en pidä enää juuri mitään mahdottomana sokealle, tulee edelleen aika-ajoin sellaisia hetkiä, jolloin joku toinen on tehnyt jotain mahtavaa ja vaikeasti saavutettavaa. Niistä hetkistä saan voimaa ja halua tehdä itsekin uusia asioita, kokea kaikkea hienoa ja tavoitella unelmia, joita jotkut toiset pitävät kohdallani mahdottomina.

Voisin vaikka joskus hypätä moottoripyörällä, kuten Matt.