perjantaina, elokuuta 08, 2008

Helppoahan se oli - liikkumistaidontunti osa 5

No niin, nyt alkaa olla kaikki jo pulkassa.

Toissapäiväisen shokkihoidon jälkeen minut laitettiin jo ihan täysin itsenäisesti liikkeelle. Treffasimme lt-ohjuksenkin kanssa vasta koululla.

Bussia odotellessa minulla on aina sellainen pieni pelko, että mitä jos se bussi ei pysähdykään, vaikka seison kepin kanssa pysäkillä. Tähän mennessä on aina pysähtynyt, kun ei siltä pysäkiltä mene muita busseja ohi. Siis muualle kuin Helsinkiin. Meillä on vilkasta tämä julkinen liikenne Tuusulassa.

Eilen tuli ihan kunnolla kokeiltua, mitä jos ajaakin ohi. Eilinen päivä harjoiteltiinkin niitä ohiajamisia, mutta tarkoitus ei ollut vetää bussilla oikeasti ohi. Niin kuitenkin kävi, vaikka vielä kysyin kuskilta, että oltiinhan nyt oikealla pysäkillä. Tänään kuskia taisi häiritä, kun kyselin jo tosi ajoissa, että onko se Mäkelänrinne tässä kohta. Kaikki eivät vain voi aina muistaa oikeasti jättää minua oikealla kohdalla, niin piti vähän varmistella. Jäin kuitenkin siis oikealla pysäkillä pois. Mäkelänrinteessä minua hivenen häiritsee ne liikennevalot, joita ei meinaa millään kuulla. Vielä kun tänään oli vilkkaan liikenteen lisäksi vesisade, joka häiritsi kuuluvuutta.

Mäkelänkadulla bussikuskit ovat aika... Arvaamattomia. Ei riitä se, ettei millään kuule liikennevaloista, onko se punainen vai vihreä, kun bussit ajavat päin punaisia. Eilen ainakin ajoi, aika reilustikin vielä. Tänään ei sentään niitä kuskeja ollut, mutta ratikkapysäkillä oli sitten joku jotain hyvin vahvasti miestä(tai siis naista) vahvempaa naukkaillut naishenkilö riehumassa. Juu, kello oli jotain kahtakymmentä vaille kymmenen aamulla. Uskon oikeasti, että se täti oli vetänyt vähintään taikasieniä. Sen verran kova meno oli päällä.

Aamulla yksin liikkuminen oli sen verran jännittävää, että ratikan pysäytyskylttiä pitelevä käteni tärisi, ainakin silloin, jos sitä kättä ajatteli. Taikasienitädistä oli kuitenkin se hyöty, että hän hihkaisi "seiska!" niin kovaa, että minäkin tiesin varmasti ratikan numeron. Kuskilta se tuli vielä varmistettua, mutta taikasienien ansiosta minä päädyin varmasti oikeaan ratikkaan, vaikka olikin ihan mieletön liikenteen häly.

Ratikkamatkalla aloin jo vähitellen epäillä, ettei se täti olisikaan oikeasti vetänyt niitä sieniä, koska sen jutut olivat sellaisia. Tuli mieleen, jos sillä onkin joku suuren luokan ratikkanäytelmä menossa. Kunnon performanssitaidetta. Ihmeellinen monologi sillä ainakin oli käynnissä. Mutta kyllä se taisi siitä huolimatta olla käynyt jossain nurkantakana nuuhkimassa. Tai omien sanojensa mukaisesti vetämässä pieniä violetteja pillereitä.

Huolestuttavaa minusta oli, että taikasienitäti jäi samalla pysäkillä poiskin kuin minä. Oli ihan suojelusenkelinäni matkassa. Ainakaan se suojelusenkeli ei ottanut kontaktia minuun, mikä oli ihan mukavaa. Muille se huuteli ja haistatteli, mutta minä sain pysyä erossa sen huudoilta.

Selvisin siis hengissä ja ilman mitään sen suurempia sählinkejä koululle asti (ja kuten voitte päätellä, olen selvinnyt hengissä kotiinkin ;D ). Minä pääsin esittelemään koulun tilat äidilleni ja avustajalleni, joka on nyt muuten virallisesti avustajani, kun saatiin työsopparit tehtyä.

Kotiin päin ratikkamatka sujui jälleen ihan hyvin, nyt ei enää edes jännittänyt yhtään niin paljon. Onneksi on mukavia ratikkakuskeja, jotka vielä muistavatkin, missä minä jään pois.

Ensimmäinen kerta, kun bussipysäkillä oli joku muukin Hyrylään menevä. Onneksi hän ilmaisikin sen, niin minun ei tarvinnut pitää ihan hirveän kauaa kylttiäni ilmassa. Siinä oli nimittäin melkoisen pitkä odotusaika. Sain vielä kaiken kukkuraksi seuraa sille odotusajalle, joten vähän vaikuttaa siltä, että näitä pysäkkituttuja saattaa tulla vielä tulevaisuudessa enemmänkin.

Vaikka minä alkuviikosta olin ihan kauhuissani koko julkisesta liikenteestä, ei se tänään tuntunut edes yhtään ongelmalta. LT-ohjukseni vielä teki suuren paljastuksen Hyrylään päästyäni, että hän oli oikeasti tarkkaillut minua koko matkan. En vain tiennyt sitä. Loisto agentti. Toisaalta sokon tarkkaileminen ei taida olla niin kovin vaikeaa...

3 kommenttia:

Lilithea kirjoitti...

Kulta pieni, olen sinusta tosi ylpeä. Minunkin pitäisi aloittaa koulureittini opetteleminen, jotta osaan sitten hypätä oikeaan bussiin keskustasta. Tajusin tässä, että niin, minunhan pitää ensin mennä täältä bussilla keskustaan ja keskustasta sitten sairaalan kulmalle. Tampereen sisäisen bussiliikenne on ollut minulle tähän asti varsin mysteeri, mutta onneksi olen kulkenut Sampola-keskustori -väliä bussilla, kun on ollut kiire harjoituksiin/bussiin/en ole halunnut kastua sateessa. TAMK on siinä aika lähellä, joten harrastuksiinkin on lyhyt matka. Täytyy opetella kävelyreittikin. Hassua, että minun pitää oikeasti opetella reittejä. En ole koskaan ajatellut, että minun niitä pitäisi opetella, kun kerran näenkin vielä. Hm... yllättävää tämä elämä, vaikka melkein 20 vuotta sitä en katseltu.

Varmasti sinulle vielä sattuu kaikenlaisia kommelluksia julkisten kanssa, mutta nehän ovat vain kokemuksia - seikkailuja - enkä epäile, ettetkö osaisi nauraa niille, pikku vieteritapiirini.

Ronja kirjoitti...

Pöh, mikään vieteritapiiri ole. Minä juuri ajattelin, että saavat varmaan helsinkiläiset tuttavani kokea minut ensimmäistä kertaa hysteerisenä, kun soitan niille paniikissa: "Mä olen täällä... Täällä... Jossain! Miten täältä pääsee pois?!" Jep.

Ei sinun siis auta muuta kuin kilauttaa kaverille (LT-ohjukselle) ja pyytää tunteja. Ai niin, niitä pitää ehkä anoakin sossuntädeiltä. Ehdottaisin siis, että tarttuisit toimeen mahdollisimman pian. Paitsi että sinähän et tietysti mitään LT-ohjuksia käytä. :)

Lilithea kirjoitti...

Mistä arvasit? Minä mitään ohjuksia tarvitse reittien opettelemiseen. Menen itse tutkimaan, jotta tiukan paikan tullen pysyn aikataulussa enkä eksy. Ohjuksia käytetään asioiden tuhoamiseen.