torstaina, heinäkuuta 26, 2012

Kesän kulku

Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.

Mutta se kitaraleiri.

Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.

Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.

Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.

Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.

Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.

Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.

Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).

Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).

Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.

torstaina, heinäkuuta 05, 2012

Opiskelijaelämä, here I come!

Posti toi tiistaina paksun kirjeen, joka kertoi, että syksyllä askeleni suuntaavat Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään lukemaan suomen kieltä (kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeessa en ollut jostain tehtävästä saanut riittävää pistemäärää, mikä hiukan kummastuttaa). Nyt, kun sosiologian tulosten julkistamiseen on vielä vajaat kaksi viikkoa, mietin kovasti, pitäisikö minun vain vastaanottaa tuo opiskelupaikka vai odottaa niitä sosiologian tuloksia. Jos vastaanottaisin paikan nyt, voisin alkaa jo hoitaa kaikkia asioita, joita minun on pakko hoitaa ennen opintojen alkua.

Kun muut opiskelijat voivat mennä yliopistolle orientaatioviikon alussa miltei autuaan tietämättöminä tulevasta ja luottaa, että kyllä kaikki selviää, minun on hoidettava aika monta asiaa sitä ennen.

Täytyy hakea lisää liikkumistaidon tunteja, jotta yliopiston rakennukset tulisivat tutuiksi.

Täytyy suunnitella aika pitkälle, mitä aion opiskella ensimmäisenä vuotenani – ainakin syksyllä, jotta ehdin saada tarvittavat kurssikirjat Celiasta.

Täytyy hakea kuntoutusrahaa Kelasta. Ja selvittää, voinko saada nuoren kuntoutusrahalleni jatkoa, vai onko se pelkkä kura nyt sitten.

Täytyy niin ikään hakea Kelasta uusia apuvälineitä. Nykyinen tietokoneeni alkaa vähitellen olla elinkaarensa lopussa. Apuvälineitä varten pitäisi hakea myös apuvälinekartoitusta, ja siitä minä en tiedä mitään.

Täytyy miettiä, kuinka paljon mahdan tarvita avustajaa opinnoissani ja miten sen hoidan: etsinkö uutta avustajaa vai saako herra M vaan enemmän työtä (voisi mennä hankalaksi, hänkin kun yliopistoon pääsi).

täytyy tehdä vielä ehkä jotain muutakin, johon en ole varautunut. Ainakin kirjoittautua yliopistoon.

Mutta tämä kaikki joutaa kai nyt odottaa, kun elättelen – ehkä turhaan – toiveita siitä, että olisin päässyt myös sosiologiaan. Voin toki aloittaa jo joidenkin Kelan lomakkeiden täytön ja selvittää, mitä kaikkea niissä tulee olla liitteenä. Onneksi on näkövammaisia kavereita, jotka opiskelevat yliopistossa. Voin aina kysyä heiltä, kuinka asiat hoituivat.

Jännäksi opintojen alku menee myös siinä tapauksessa, jos pääsenkin Lontooseen paralympialaisiin. Silloin olen Lontoossa, kun pitäisi olla orjentaatioviikolla yliopistolla. No, turha sitä on miettiä ennen elokuun 1. päivää, jolloin tulee tieto, onko kansainvälinen paralympiakomitea (IBC) myöntänyt minulle villin kortin.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2012

Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.