torstaina, maaliskuuta 24, 2016

Joskus avun pyytämisestä hyötyy kaikki

Avun pyytäminen on asia, johon vammaisena ihmisenä on vähän pako tottua. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Aina ei jaksaisi tai haluaisi tuoda esiin sitä omaa rajoitettaan. Viime päivinä olen kuitenkin tajunnut, että voi ollakin kaikille helpompaa, kun vaan avaan suuni.

Jonottaminen esim kahvilassa tai kioskilla on usein vähän haastavaa: ensin pitää tajuta, onko jonoa, sitten pitäisi keksiä, missähän jonon pää mahtaa olla ja vielä tulisi onnistua kulkemaan eteenpäin jonon mukana. Monta kompastuskohtaa, siis. Voi olla, ettei ihmiset niin kovin pahastu siitä, että yksi sokko vähän etuilee jonossa (paitsi jos niillä nyt sattuu olemaan huono päivä jo muutenkin). Vaikka ihmiset eivät siitä pahastuisikaan, ei minusta silti ole mukavaa etuilla – vaikken todellakaan sitä tahallani tekisi.

Yleensä esimerkiksi yliopiston kahvilassa vähän palloilen ja yritän päätellä, onko sitä jonoa vai ei. Se on helpointa tajuta, jos jotkut jonossa juttelevat keskenään. Suomessa kun ollaan, ei sitä aina tapahdu, vaikka kaverin kanssa yhdessä jonotettaisiinkin. Tässä yhtenä päivänä kävin kahdesti kahvilassa: ensimmäisellä kerralla meinasin ensin tyylikkäästi ohittaa varmaan puolet jonosta, kun en tajunnut, että siinä ylipäänsä oli jonoa, saati sitten niin paljon. Lopulta en edes jäänyt jonottamaan, kun oli vähän kiire. Luennon jälkeen tulin uudestaan ja tajusin, että on vähän jonoa. Tajusin myös avata suuni ja kysyä, missä jonon pää on ja se minulle ystävällisesti kerrottiin.

Tässä eräänä päivänä arvelin kuulleeni luentosalissa kaverini. En ollut ensin ihan varma. Yritin kuikuilla ja kääntyillä ja tehdä itseni mahdolisimman näkyväksi, jotta hän huomaisi minut. Ei huomannut. Luentotauolla hän kävi hakemassa kahvia ja jällee yritin tehdä itseni mahdollisimman näkyväksi, jotta hän takaisin tullessaan huomaisi minut ja tulisi luokseni istumaan. No ei huomannut – tai ei halunnut huomata, kuten minä loogisesti entisenä koulukiusattuna asian mielessäni käänsin. Hetken olin jo "no ihan sama, ei sitten", kunnes tajusin, että tietysti minäkin voin tehdä asialle jotain. En ollut ihan varma, millä rivillä kaverini parin muun kanssa oli, joten rohkaisin itseni ja huikkasin: "Hei (nimi). Kuinka monen rivin päässä te musta ootte, jos mäkin tuun sinne?"

Se oli minusta rohkea teko: otin itse kontaktia, mitä vähän sosiaalisia tilanteita pelkäävänä harvoin teen, ja toin vielä ilmi sokeuteni haitan tässä toisten löytämisessä. Kannatti; ilmeni, ettei minua tosiaan oltu huomattu (ei vältelty tahallaan) ja sain luennolle seuraa.

Pyrin aina menemään ajoissa luentosaleihin tai luokkiin, jotta minulla olisi jotain mahdollisuuksia löytää vapaa paikka. Täyteen luokkaan mennessä tuntuu aina vähän hankalalta ruveta kyselemään, että missä oikein olisi tilaa. Eilen jotenkin unohdin tämän hankaluuden täysin ja aavistuksen myöhässä ollessani kysyin heti luokkaan sisään tultuani ensimmäisiltä ihmisiltä, että mistä löydän vapaan paikan. Löytyi.

Tajusin, että pienienkin asioiden kohdalla (kuten jonon pää, kavereiden sijainti tai vapaa paikka luentosalissa) avun pyytäminen tekee tilanteista helpompaa sekä minulle että muille. Minun ei tarvitse käyttää hirveästi ylimääräistä energiaa, jotta selviäisin itse ja löytäisin sen jonon pään tai tyhjän tuolin luokasta. Minun ei tarvitse palloilla, säätää, sekoilla ja tuntea itseäni tyhmäksi siksi, etten heti löydä ja selviä. Muiden ei tarvitse miettiä, pitäisikö tuota auttaa, pitäisikö sanoa tai tehdä jotain, kun rehdisti itse kysyn.

Joskus ajattelen myös, etten viitsi vaivata ihmisiä avunpyynnöilläni, että on niillä varmasti muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Pitäisi kuitenkin vaan luottaa ja uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Kun pohdin kotona ääneen, viitsinkö mennä kysymään UniSportin kassalta, voiko joku tulla näyttämään, miten juoksumattoa käytetään (ja missä se on), avomieheni kommentti asiaan oli jotakuinkin: "Tietysti viitsit. Varmasti auttavat mielellään."

Ehkä opin tämän asian nyt ja uskallan paremmin avata suuni erilaisissa tilanteissa.