perjantaina, maaliskuuta 15, 2013

"Miten absurdi ongelma!" - Vaatekriisi

Puhuimme eilen ystäväni kanssa siitä, että olisi jo korkea aika päivittää vaatekaapin sisältöä hieman aikuisempaan suuntaan; hupparit ja reisitaskuhousut (kaveri ei sentään sellaisia käytä) eivät saa minua ihan vaikuttamaan aikuiselta. Eteen tulee heti muutama ongelma:

Raha. Vaatekaapin sisällön uusiminen maksaa. Minulla se vaatisi myös aika kovalla kädellä uusimista, sillä en omista kovinkaan montaa pitkähihaista, joka ei olisi huppari. Housujen kanssavähän samaongelma.

Vaatekaupoissa käynti. Sokkona ei niin vaan kiertele vaatekaupoilla katsomassa, jos ehkä löytyisi jotain kivaa jostain. Aina pitää olla näkevä mukana ja jos sitä jonkun kanssa pääsee vaateostoksille, on kyllä jo pakko olla näkemys siitä, mitä hakee. Muuten kaikilla menee hermo. Pelkkä kiertely ei ihan toimi. Ainakaan minä en ole saanut sitä koskaan toimimaan.

Miten ihmiset yleensä pukeutuvat. On helppo sanoa, ettei sillä ole mitään merkitystä, miten muut pukeutuvat – tärkeintä on, että itse viihtyy vaatteissaan ja pukeutuu niin kuin tykkää. Mutta kyllä, sillä on aika iso merkitys, millaisia vaatteita toiset käyttävät. Enhän minä voi muuten tietää, minkä kuvan itsestäni annan, jos minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka yleisesti toiset käyttävät minkäkinlaisia vaatteita. Ja minulla ei ole MITÄÄN käsitystä siitä, miten muut pukeutuvat. Tai on tietysti joku, hyvin pieni ja epävarma, mutta minun tietopohjallani on äärimmäisen vaikea lähteä oikeasti miettimään pukeutumista.

Tiedän, että hupparit on vähän teiniä ja sellainen olo minullekin niistä nykyään tulee. En koe itseäni uskottavaksi Adidas-hupparissa ja reisitaskuhousuissa. Mutta en tiedä, mitä muuta muka voisi pukea ylleni. Ja koska vaatekaapissani – ja aktiivisessa käytössäkin – on oikeasti vaatteita, jotka olen hankkinut yläasteella, pari jopa ala-asteen lopulla, pitäisi asialle jo vähitellen tehdä jotain.

Luen silloin tällöin Cosmopolitania ihan vain siksi, että saisin edes pienen käsityksen nykymuodista. Kuvathan sielläkin ovat pääosassa, mutta sanallistakin selitystä löytyy sen verran, että minulla on pieni aavistus kulloisistakin suuntauksista. Cosmon pukeutumisvinkit ja muotikatsaukset eivät ehkä kuitenkaan ole ihan sitä, miten ihmiset oikeasti pukeutuvat, saati sitten sitä, miten minä haluaisin pukeutua.

Avomieheni mielestä ongelmani on absurdi: "Miten niin sä et tiedä, miten ihmiset pukeutuvat?" No en vaan tiedä!

Tarve jollekin tyylikonsultille – tai vastaavalle – on tällä hetkellä aika suuri. Vaikka se finanssipuoli taitaa oikeasti tulla muutoksen esteeksi ja kuljen samoissa huppareissa vielä kolmikymppisenäkin.

(Heti, kun sanoin, ettei ole enää mitään sanottavaa näkövammaisuudesta, sitä tuleekin lisää.)

maanantaina, maaliskuuta 11, 2013

Mieleenpainuva kohtaaminen

Viikonloppuna sattui sen verran hauska tapaus, että on pakko kertoa.

Istuin ystäväni kanssa eräässä kuppilassa Töölössä. olimme olleet siellä jo jonkin aikaa, kun yhtäkkiä joku koskettaa olkapäähäni ja sanoo:
"Hei, tunnistatko äänestä?"
Ei oikein mitkään kellot soi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun tuntea tämä tyyppi. Vastasin jotain ympäripyöreää, että "Ei nyt kyllä ihan heti muistu mieleen..."

Mies kertoi katsoneensa, kun tulimme sisään, että näytän todella tutulta. Hän sitten oli miettinyt kuumeisesti, mistä tuntee minut. Kunnes loksahti.
"Muistatko sä, kun tavatiin metrossa? Sä tulit kyytiin Hakaniemestä ja olit menossa Rautatieasemalle. Mä autoin sua siellä, otin käsivarresta kiinni ja autoin sua. Sun jotkut pari kaveria odotti siellä tasolla, mihin junat tulee. Se oli ehkä vuos sitten. Muistatko?"

Ei tämä tapahtuma ollut jäänyt kyllä mieleeni yhtään niin vahvasti kuin ko. herralle. Ja luulen, että jos olen tullut Hakaniemestä kyytiin, on tapahtuneesta pidempään kuin vuosi. Sitä en tosin keksi, ketkä kaverit minua ovat odottaneet.

Hämmentävää nähdä, miten vahvasti sellainen kohtaaminen, joka minulle on lähes merkityksetön ja aika jokapäiväinen (siis se, että saan joltakulta tuntemattomalta apua vähän matkaa) on voinut jäädä mieleen. En taatusti muista kaikkia, jotka ovat opastaneet minua joskus elämäni varrella. En ainakaan äänestä – muutenkin menee aina hetki, että oppii tunnistamaan ihmiset. Mutta näemmä olen tehnyt vaikutuksen. Eikä vaikutus ole ollut kovin negatiivinen, kun herra uskalsi tulla puhuttelemaan minua uudemman kerran. Ehkä hän minua auttaessaan opasti ensimmäisen kerran näkövammaista. Ehkä hän nykyään tarjoaa rohkeammin apua sitä tarvitseville.

torstaina, maaliskuuta 07, 2013

Tähän on tultu

Päivitystahtini on hidastunut hidastumistaan. Nykyään tuntuu, ettei minulla kovinkaan usein ole enää mitään uutta sanottavaa näkövammaisena elämisestä. Pari kirjoitusta lojuu luonnoksissa ja joku ajatus muhii vielä päässäni, mutta julkaisuksi asti ne tuntuvat muuttuvan äärimmäisen hitaalla tahdilla.

Sen sijaan urheilu. Siitä riittää ajatuksia ja jotain sanottavaakin. Se täyttää päiväni ja pääni ja tulevaisuuteni. Siinä on myös oma erityisluonteensa, kun sokeana koettaa tehdä itsestään huippu-urheilijaa.

Tämä muutos elämässäni ja ajatuksissani synnytti uuden blogin – selvästi ajatusten jakamisen tarve itsessään on vielä olemassa. Blogialustakin vaihtui, sillä menetin hermoni Bloggeriin, jonka sokkokäytettävyys on viime aikoina vähentynyt suuresti. Nyt minut ja urheilijuuteni kasvutarinan löytää WordPressistä ja Matkalla huipulle -blogista.

En kokonaan aio tätäkään blogia hylätä. Esimerkiksi juttua muutaman Euroopan maan pääkaupungin esteettömyydestä on vielä luvassa. Todennäköisesti silloin tällöin jotain muutakin.
Niin ne ajat muuttuu