maanantaina, helmikuuta 27, 2012

Nöyryyttävä kauppareissu

Pidän meidän lähikauppana olevasta Siwasta, koska se on niin pieni (vain yksi kassa), että kun astun ovesta sisään, kassalla oleva myyjä ei voi olla huomaamatta minua. Niinpä saan helposti ja nopeasti jonkun auttamaan itseäni ostoksissa, vaikka välillä siellä onkin töissä vain yksi myyjä ja siksi vähäsen joudun odottelemaan. Kivaa Siwassa on myös se, että siellä on mukavia myyjiä. Erityisesti yksi miesmyyjä oli aika hauska, mutta hänet olen nähnyt vain kerran ja selvän auktoriteettiasemansa takia epäilen häntä myymäläpäälliköksi.

Perjantaina kauppareissuni ei sujunut aivan niin mallikkaasti.

Astuin kauppaan sisään ja jäin seisomaan heti oven sisäpuolelle. Myyjä ei sanonut mitään ja tajusin, että melkein kaikki muutkin myllypurolaiset olivat päättäneet tulla samaan aikaan kauppaan. Niinpä odottelin rauhassa, että kassalla oleva ruuhka vähän vähenisi. Ihmettelin kuitenkin vähän sitä, miksei tämä minulle vieras myyjä edes kysynyt, tarvitsenko apua tai jotain, vaikka hän aivan varmasti oli nähnyt minut siinä, kun poistuville asiakkaille sanoi ”näkemiin” tms.

Kun ruuhka väheni, uskaltauduin vihdoin sanomaan, että tarvitsisin vähän apua ostosten teossa. "Joo, öö, mä voin tulla. Mun täytyy sitten aina tulla tähän kassalle, jos joku asiakas tulee."

Myyjä tuli kassan takaa, meni ohitseni kohti hyllyjä, enkä minä ehtinyt päästä opastuksessa mukaan. Kävelin perässä ja kerroin tarvitsevani banaania ja perunoita.

"Perunat on… Öö, täällä. Tuu vielä vähän eteenpäin. Siinä ne on, sun edessä."

Jep.

"Voisitko sä siis ottaa niitä?" tarkensin myyjälle, joka ryntäsikin kassalle palvelemaan toista asiakasta. Minä jäin vähän hölmönä seisomaan hyllyjen väliin.

Myyjä palasi ja otti niitä perunoita puolestani. Kysyin, onko hän yksin töissä, kun kukaan muu ei voi mennä kassalle. Ei, oli sielläpari muutakin.

Banaaneja hän ei löytänyt. Hän kulki hevi-osastolla edes takaisin, muttei löytänyt. Selitti vielä olevansa ensimmäistä päivää siellä töissä. Lopulta hän meni takahuoneeseen kysymään, missä banaanit on.

Toinen myyjä tuli täyttämään banaanilaatikkoa, joka olikin tyhjentynyt. Minua auttanut myyjä meni taas kassalle. Tämä takahuoneesta tullut myyjä kysyi, auttaako hän minua. Kassalla oleva myyjä vakuutti auttavansa. (Banaanilaatikon täyttänyt myyjä puhuu aika huonoa suomea ja joskus koetti auttaa minua, mutta kielimuuri oli liian suuri ja hän haki silloin suomenkielisen myyjän tilalle.)

Tästä eteenpäin homma toimi ihan kohtalaisesti, vaikka olikin aika haastavaa kulkea myyjän perässä ja olla törmäämättä hyllyihin. Minä myös neuvoin myyjälle, mistä kuohukerma mahtaisi löytyä.

Kassalle tullessamme se huonoa suomea puhuva myyjä vaihtui minua auttamaan, kun tämä uusi myyjä meni taas kassalle, eikä esim. laittanut ostoksiani korista hihnalle.

Koin tuon ostosreissun itseni kannalta melko nöyryyttäväksi, kun ensin seisoin tyhmänä melkein kymmenen minuuttia odottamassa, että saisinko apua vai en, ja myöhemmin seisoskelin pari kertaa hölmönä hevi-osastolla itsekseni. Kyllä, olisin voinut avata suuni kauppaan tullessa aikaisemmin. Ehkä pitää ottaa tavaksi huikata "moi" heti kauppaan astuessani.

Arvelen, että myyjä todellakin oli huomannut minun seisoskelun, mutta koska ei tiennyt, kuinka kanssani pitäisi toimia, päätti olla välittämättä koko asiasta. Nöyryyttävää oloani helpottaa vähän se ajatus, että myyjäkin todennäköisesti hieman häpesi.

Koin itseni myös vähempiarvoiseksi asiakkaaksi, kun minut niin vain hyljättiin keskelle kauppaa, että voitaisiin palvella toisia asiakkaita. Toiset myyjät jättävät ne muut asiakkaat kassalle odottamaan. En minä toki sitäkään vaadi, mutta tuntui tyhmältä seisoskella siellä.

*******

Mikael palasi perjantaina Tokiosta. Tuliaisiksi hän toi suklaan lisäksi myös noin puolitoista tuntia äänityksiä paikan päältä. "Kun et sä saisi valokuvista mitään irti."

Tokio kuulosti äänitysten perusteella hyvin unenomaiselta ja surrealistiselta. Ei kai ihmiset ihan oikeasti voi leikkiä seuraleikkejä puistossa? Siis myös aikuiset.

*******

Eilen roskia viedessäni tajusin jotenkin kummasti onnistuneeni välttämään kyseisen homman siihen saakka koko lumisena kautena. Meillä ei ole roskakatosta, vaan sellaisia pyöreitä pömpeleitä, jotka ovat osin maan alla. Löydän roskikset lähinnä maanmuotojen perusteella – ne ovat vähän korkeammalla kuin muu piha. Nyt siitä ei oikeastaan ollut apua.

Toisena apukeinona olen käyttänyt kuuntelemista, koska niin isot pömpelit kyllä myös kuulee. Siitäkään ei tuntunut olevan apua, kun kaikkialla oli korkeita lumikinoksia.

Lähinnä tuurilla löysin kinoksesta yhden roskiksen kannen. Siitä suuntaamalla löysin seuraavan kannen. Sain roskat vietyä ja löysin vielä takaisinkin, vaikka vähän arvelutti.

tiistaina, helmikuuta 21, 2012

Hemmottelua ja hämmentymistä

Jos kerran on pakko sairastaa yksin kotona, ilman ketään, joka voisi vähän passata ja hemmotella (sitä ei kyllä ole minulle tehty aikoihin), täytyy hoitaa hemmottelupuoli itse. Tässä minun ratkaisuni siihen:

1. Linnoittaudu sänkyyn – mieluiten mahdollisimman suureen. minä tällaisena lyhytkasvuisena olen voinut köllötellä parisängyssä miten päin tahansa.
2. Kun helposti saatavilla oleva ruoka loppuu kaapista (minun tapauksessani pinaattiletut) tai kyllästyt saman ruuan syömiseen, tilaa pitsa kotiin kannettuna. Okei, minä tilasin kanafileitä ranskalaisilla.
3. Lue kirjoja. Paljon. Mieluiten ehkä kuuntele, koska samalla voi lojua missä asennossa tahansa silmät kiinni.
4. Aina sängystä jaksaa sen verran nousta, että kykenee valmistamaan helpon, nopean ja maittavan suklaakakun mikrossa. Tee se ja syö sängyssä(murusista viis) samalla, kun luet kirjaa.
5. Kun et jaksa syödä enempää kuin yhden pitsan ja kaupassa olisi pakko käydä, mutta millään ei jaksa rämpiä lumihangessa, käytä Alepan Kauppakassipalvelua. Ruokaostokset kätevästi ovellesi.

Lukemistani kirjoista melko suuri osa on ollut romanttista hömppää. Aavistuksen nolottaa, mutta kai sairaana saa lukea sellaista, johon ei suurta aivotoimintaa tarvitse... Ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Englantiin sijoittuva hömppä on sentään siveellistä, toisin kuin Nora Roberts.

Se suklaakakku oli oikeasti aika hyvää, vaikka mikrossa valmistettu kakku kuulostaakin epäilyttävältä ja vaikka se olisi ehkä kaivannut kaverikseen kermavaahtoa, eikä suklaakuorrutuskaan olisi pahitteeksi… Mutta ohje meni jotakuinkin näin:

3 dl vehnäjouhoja
1,5 dl sokeria
3 rkl kaakaojouhetta
2 tl leivinjauhetta
3 munaa
200 g juoksevaa tai sulatettua margariinia

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää joukkoon munat ja rasva, sekoita. Laita mikronkestävään vuokaan ja mikroon täydelle teholle, kuumenna noin 5 minuuttia (minulla taisi mennä 6). Nauti!

Hömppäromaanien (olen minä lukenut muutakin, kuten Rosa Liksomin Hytti nro 6) lukeminen sai minutkin kirjoittamaan. Lauantaina kirjoitin yhden runon, mutta en ollut vielä tallentanut sitä kun koneeni päätti tilttailla pari kertaa, enkä enää saanut sitä palautettua. Ehkä kirjoitan sen vielä joku kerta uudestaan, ellen vallan unohda, mitä olin kirjoittamassa. Mutta toissayönä valvoessani aloin myös kirjoittaa romaania. Ehkä todennäköisempää on, että se jää muutaman sivun raakileeksi tai siitä tulee novelli, mutta oli miten oli, alku on omasta mielestäni ihan lupaava. Minulla ei tosin ole minkään väristä aavistusta siitä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.

Käytin toisen kerran elämässäni kauppakassipalvelua, viimeksikin olin kipeänä. Se on muuten ihan kätevä, mutta toimitusajat eivät yllä aivan pitsa-kebab-ravintoloiden kotiinkuljetuksen tasolle, vaan ostoksia saa odotellajonkin tovin pidempään. Se loppusumma, jonka Visaelektronillani rappukäytävässä maksoin, oli euron suurempi kuin se, jonka netissä hyväksyin. Olin jo menossa laittamaan tulenkatkuista palautetta Kauppakassin asiakaspalveluun muistaessani, että olin itse ruksinut nettitilausta tehdessäni ruudun, jossa kysyttiin oikeutta vaihtaa tuotevastaavaan, jos juuri haluttua ei olisi saatavilla. Broilerin fileesuikalepaketin muovikassista kaivaessani totesinkin sen pakkauksen muodon perusteella olevan Kariniemen, eikä Raimbow’n. Ei siis liene ihme, että loppusumma kasvoi vähäsen.

******

Hämmennyksiä on tässä parin päivän sisällä sattunut parikin: toinen minulle, toinen minun aiheuttama. Tai se minulle sattunut hämmennys hämmensi kyllä myös toista osapuolta.

Kanafileitä minulle kuskannut mies toi mukanaan kaksi limsavaihtoehtoa, koska minun valitsemaani limua ei ollut tarjolla. Otin hänen käsistään ruokapaketin ja ensimmäisen käteen osuneen pullon, kun hän sanoi, että voisin valita, kumman limun otan. "Sen tai tän kokiksen."

"Mikä tää siis on?" kysyin kädessäni olevasta pullosta, kun en edes sen muodosta tunnistanut.

Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei tuo mies ollut tajunnut minun olevan sokea ennen tuota kysymystä. Aiheutin selkeän hämmentymisen hetken hänelle. Mutta sain sentään tietää pitäväni kädessä Jaffaa, joten otin mieluummin sen kokiksen.

Eilen minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Vastasin koko nimelläni ja toisessa päässä tuli hetken hiljaista.

"Ö, eikö tää ole [äitini nimi]? Mikä on [äitini] numero?"

Minä naurahdin hämillisenä, kun soittaja ei esitellyt itseään lainkaan. Aloin sitten luetella numeroa ja siitäkös vastapuoli hämmentyi:

"Ootas… Mä… Kirjotan sen tähän."

Luetellessani ulkomuistista numeron, kuulin korvassani, kuinka sitä naputeltiin puhelimeen. Mies kiitti (edelleenkään en tiennyt, kuka hän on) ja lopetti puhelun.

Menin sitten selvittämään soittajan henkilöllisyyttä numeropalvelusta, etten vaan taas olisi lähettänyt puhelinmyyjiä pahaa-aavistamattoman äitini riesaksi. En ehtinyt lähettää viestiä, kun jo sama soittaja soitti minulle uudestaan… Vastasin. Puhelimesta ei kuulunut mitään. Huutelin haloota. Edelleen hiljaista. Syy oli jumiutuneessa puhelimessani.

Käynnistin puhelimen uudestaan, selvitin soittajan henkilöllisyyden (ei hajuakaan, kuka tyyppi on, mutta ehkä äiti tunsi hänet) ja toivoin, että hän sai kaipaamansa henkilön kiinni.

Välillä on riesaa siitä, että numeroni löytyy numerotiedustelusta äitini nimellä ja yllättävän moni, joka yrittää äidilleni soittaa, soittaa ensin minulle. Useinmiten ne ovat puhelinmyyjiä.

*******

Huomenna on varmaankin jo pakko tehdä niitä kotitöitä, joita suunnittelin tämän ylhäisen yksinäisen viikkoni ratoksi touhuilla, jottei ulkomailta palaavan Mikaelin tarvitse palata sikolättiin. Tänään aloitinkin jo pyykinpesulla, vielä pitäisi vaan laittaa ne pyykit kuivumaan. Tiskaaminen, imuroiminen ja vessan lavuaarin hajulukon puhdistus olisivat vielä edessä, ainakin. Minä olen meidän taloudessamme ennenkin tehnyt näitä ’miehisiä’ kotitöitä (mm. korjannut keittiön kaapin saranan, ostanut ja vaihtanut uudet lamput (vaikken edes näe sitä valoa) ja koonnut keittiön pöydän silloin, kun se tuli), niinpä hajulukon puhdistus kuulunee sekin minulle. Ei edes ole ensimmäinen kerta.

lauantaina, helmikuuta 18, 2012

Loma-ajan tylsyys ja jotain muuta pientä

Etelä-Suomessa nautitaan hiihtolomasta. Vaikka minun arkeni on silkkaa lomaa, tämä yleinen hiihtolomakin vaikuttaa siihen melko paljon. Ensinäkin kaikista harrastuksista on lomaa, kun musiikkiopistossa noudatetaan koulujen loma-aikoja ja yleisurheiluvalmentaja lennähtää Amerikkaan. Toiseksi olen viikon yksin kotona ensimmäisen kerran sitten… no aika pitkään aikaan – Mikael lennähti perheensä kanssa Tokioon.

Onneksi ensi viikolla on sentään nuorten paralympiaryhmän leiri torstaista sunnuntaihin. Ei tarvitse siis aivan toimettomana olla koko viikkoa. Voisin myös yrittää neuloa miljoonaa keskeneräistä työtäni vähän eteenpäin. Sekin on kivaa, että saan tehdä aivan mitä ruokaa ikinä vaan itse tahdon.

Vähemmän kivaa on, että viime yönä ja tänä aamuna minulle nousi kuumetta. Se on eilisillasta (köh, yötä se oli, kun kotiuduin) vaan koko ajan noussut. Suurella mielenkiinnolla olen seurannut tätä kehitystä ja mittaillut kuumetta vähän turhankin usein. Hetki sitten se vasta kipusi sinne 37 asteeseen, vaikka kovin kuumeinen olo olikin jo puoli astetta vähemmällä lämmöllä. Toivottavasti se ei tästä enää kauheasti nouse, jos jo nyt alan olla sekaisin.

Näin viime yönä unta, jossa minulla oli suu välillä niin kuiva, etten meinannut saada sitä edes kunnolla auki. Kieli oli tarttunut kitalakeen eikä puhummisesta tullut mitään. Uskon alitajuntani halunneen kertoa, että voisin harkita juovani.

Toisessa unessa taas pystyin itse säätelemään tapahtumia. Analysoin niitä ensin kovasti – ”ei kai tuo aio hypätä ikkunasta? Siellä on paloportaat, käytäthän niitä” – ja uni kääntyi mieleni mukaiseksi. Aivan kaikkeen en pystynyt vaikuttamaan, tai sitten en halunnut.

Eilisistä yleisurheilutreeneistä on vähän lihakset kipeinä. Venyttelyä varten pitäisi lämmitellä, jottei lihakset revähdä liian kovista venytyksistä. En ole oikein ikinä jaksanut lämmitellä vain siksi, että vähän venytän kipeää paikkaa. Ehkä nyt kuumeisena ei tarvitsisikaan, kun jo valmiiksi koko kehoa kuumottaa. ;)

Kävin tässä alkuviikosta kaverini kanssa uimassa. Jo Mäkelänrinteen uimahallin löytäminen oli seikkailu sinänsä, muttei siitä nyt sen enempää. Kävimme kylmäaltaalla uimisen perään (minä vähän uittelin jalkojani) ja pidimme keppejä siinä altaan reunalla istuessa käsissämme. Joku ohikulkeva lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi tekee noilla sauvoilla?" Ongimmme, tietty!

tiistaina, helmikuuta 07, 2012

Keittiöpuuhia

Tein tässä viikonloppuna ensimmäisen kerran itse mokkapaloja. Joskus muinoin ala-asteella (vai olisiko ollut jopa eskarissa?) olin mukana tekemässä mokkapaloja, mutta meillä kotona niitä ei juurikaan ole harrastettu.

Meillä ei juoda kahvia, yhtään. Viimeksi hotellissa yöpyessäni nappasin yhden murukahvipötkön mukaani, jotta voin ”sitten joskus” tehdä mokkapaloja. Nyt sille tuli siis käyttöä.

Pohjan taikina oli sen verran jämäkkää, ettei se mukavasti valunutkaan tasaisesti pellille, kuten vaikka pannukakku- tai –pullataikina, mutta myös sen verran löysää, että sen levittely käsin ei oikein olisi sujunut. Taikinan levittely oli sen verran haastavaa, että pyysin Mikaelin tekemään sen loppuun, jotta tulisi edes melkein tasaista.

Muistan hämärästi lukeneeni joskus jostain jonkun mokkapalaohjeen, jossa kuorrutteeseen laitettava kahvi lisätään kylmänä. Koska käyttämäni ohje ei sanonut kahvin lämpötilasta mitään, ajattelin noudattaa hämärää muistikuvaani. Pieleenhän se meni. Kuorute jähmettyi jo kulhoon ja se piti sieltä käsin taputellen levittää pohjan päälle. Maussa ei ollut mitään vikaa kuitenkaan, mutta nonparelleja ei saanut pysymään pinnalla.

Parin viime viikon aikana olen siis vihdoin oppinut käyttämään meidän kaasu-uunia. Olin jo aikaisemmin sytytellyt sitä, mutta asteista ei ollut aavistustakaan. Nytkin käytän sitä lähinnä mutu-tuntumalla: tiedän, missä on suurin ja missä pienin aste, siltä väliltä arvon.

Mikael teki viikonloppuna ruokaa ja pyysi minua pilkkomaan sipulit loppuun. Vaihdoin hänen käyttämänsä ison veitsen pienempään, koska sillä on mielestäni parempi leikata. Hetken kuluttua minut kuitenkin käskettiin pois: ”Anna mä leikkaan, kun sä oot noin hidas.”

Kyllä, olen hidas leikkaamaan. Aina jos teen ruokaa, joka vaatii paljon vihannesten tms leikkelyä, minulla menee sen valmistamiseen reilusti enemmän aikaa kuin arvioitu valmistusaika on. Olen tupannut syyttää siitä huonoja veitsiä: erityisesti lantun leikkaaminen huonolla veitsellä on raivostuttavaa. Mutta ehkä sipulin kohdalla en voi pelkästään huonoa veistä syyttää. Jos tarkkoja ollaan, taidan nykyään jauhelihankin ruskistaessa ensin pilkkoa sipulin ja laittaa vasta sitten lihan pannulle, koska muuten se ehtii jo ruskistua ennen kuin sipuli pääsee mukaan. On kai siis vaan myönnettävä, että olen hidas pilkkomaan. Johtuuko se sitten sokeudesta – en tiedä.



Keittiöömme tuli viikonlopun aikana myös magneetti-veitsiteline seinään, kun isäni ystävällisesti sen kävi kiinnittämässä, ja kello, jolle sain ihan itse hakata taulukoukun paikalleen.

*******

Viime viikolla ystäväni muutti omaan kotiin vanhempiensa luota. Hän hankki kasan uusia huonekaluja Ikeasta ja minä sain kerrankin olla oikeasti avuksi jonkun muutossa - omissakin muutoissani olen lähinnä ollut lapsenvahtina tyyliin "pidä se poissa jaloista ja pysy itse poissa jaloista". Nyt sain kasailla huonekaluja (se on kivaa!) yo-lahjaksi saamallani akkuporakoneella. Porakone tosin antoi minulle pari mojovaa tälliä, otsaan ja leukaan. Pääsin myös kantamaan sohvaa viidenteen kerrokseen (kädet oli pari päivää jumissa) ja löysin ensimäisen kerran sellaisia Ikea-huonekaluja, joita en osanutkaan kasata illman ohjeita. Väitän tosin edelleen, että jos vain olisin nähnyt ne ensin kasattuna, olisin osannut koota ongelmitta. Minulla ei kuitenkaan välillä ollut mitään aavistusta, miltä niiden pitäisi valmiina näyttää.