Muuttopuuhissa

Terveisiä muuttolaatikoiden keskeltä. Muutan jo neljänteen osoitteeseen Helsingissä. Ehdinhän tällä kertaa asua hulppeat puolitoista vuotta Myllypurossa. Huomenna minusta tulee kalliolainen.

Tästä muutosta aikaisempia helpomman tekee se, että Kallion kulmat ovat lukioajoilta jo valmiiksi tuttuja. Osaan siis liikkua kotioveni ulkopuolella heti. SE on aika positiivista.

Ja taas muuttolaatikoiden pakkauksen pariin… (Kuinka niin jätän asiat viimetinkaan?)

Kaikki projektit huipentuvat huhtikuussa

Huhtikuuni on mennyt niin tiiviisti parin projektin parissa, että hyvä kun on ehtinyt edes ajatella muuta. Sain jo palautettakin siitä, ettei blogissa ole ainuttakaan tekstiä huhtikuulta. Toisaalta olen myös sanonut, ettei minulla ole enää sanottavaa. (Urheilusta on, vähän enemmän. Ja sitä löytyy täältä)

Mutta ne projektit, jotka ovat vieneet ajatuksiani.

Järjestimme muutaman muun nuoren kanssa viikonlopun täysi-ikäisille näkövammaisille nuorille. Sen suunnittelu aloitettiin jo elokuussa, lokakuun alussa laitettiin hankehakemus Cimoon ja joulukuussa varmistui rahoitus EU:n Youth in Action –ohjelmasta. niinpä me vietimme mahtavan viikonlopun hyvässä seurassa, kuulimme luennon sanattomasta viestinnästä, harjoittelmimme vapauttamaan itsemme tanssilattialla ja samalla opittiin myös muutama hyödyllinen liike, keskustelimme nuorena naisena/miehenä olemisesta ja kasvamisesta, nautimme illasta DJ:n tahdissa ja baarimikon loihtimia drinkkejä juoden, puhuimme haaveista ja niiiden toteuttamismahdollisuuksista…

Minulle viikonloppu oli ensimmäinen oikeasti vastuuohjaajana. Perjantai-iltana oli sellainen olo, että savu nousee korvista ja sunnuntaihin mennessä olen taatusti palasina luentosalin lattialla. Mutta niin ei käynyt. Kun kaikki osallistujat olivat paikalla ja ohjelma pääsi käyntiin, pystyin minäkin jo hieman rentoutumaan. Nautin oikeasti kaikista tapahtuman järjestämiseen liittyvistä vaiheista (paitsi ehkä hakemuksen loppuun vääntämisestä viimeisenä iltana… mutta meillä oli kuulemma hyvä hakemus) ja tapahtumasta itsestään. Nautin siitä niin paljon, että tosissani mietin, pitäisikö suunnata kuitenkin sellaiselle alalle, jossa pääsen rakentelemaan tapahtumia, miettimään aikataulua, matkoja ja majoituksia. Rakentamaan sitä koko palapeliä. Vastaavasti 2010 Askel-lyhytelokuvaa tehdessä ja tuottajan roolissa pyöriessäni tunsin olevani oikeassa elementissä, kun kirjoittelin aikatauluviestejä ja kerroin, mitä kohtauksia kuvataan milloinkin, keiden pitää olla paikalla ja mitkä tavarat mukana. Ehkä minun pitäisikin opiskella kulttuurituottajaksi. Tai rhtyä nuorisosihteeriksi.

Tämänkin projektin kohdalla on tietysti monia asioita, joita olisi voinut ja pitänyt tehdä toisin. On paljon sellaista, josta olen oppinut virheiden kautta. Opin asioita ryhmädynamiikasta ja opin asioita itsestäni, kun vahingossa sujahdin järjestävän ryhmämme johtajan rooliin, vaikkei se tunnukaan minusta yleensä kovin luontevalta – tai vähitellen alkaa ehkä tuntua. Tavallisesti olen hiljainen sivustakatsoja, mutta yhtäkkiä olinkin se moottori ja persuksiin potkija.

Homma ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Olisi loppuraportti kirjoitettava ja arvioitava projektia kokonaisuutena. Arvioinnin avuksi keksime syksyllä kirjoittaa joka kuukausi ylös fiiliksiämme senhetkisestä projektin vaiheesta. Nyt on kyllä myönnettävä, että kirjoittamatta on jäänyt. Pitäisi tässä joku päivä vaan istua alas ja kirjoittaa ylös ajatukset viimeisen puolen vuoden ajalta. Kyllä niitä on sentään ripoteltuina vähän siellä ja täällä.

Toinen aikasyöppö nyt huhtikuussa on ollut näkövammaisteatterin Kuningatar K –näytelmä. Viikko sitten tiistaina oli ensi-ilta, tällä viikolla vielä kaksi näytöstä. Tämänpäiväinen oli ehkä paras, eilen oli paras ylöisö (tai niitä oli eniten). Jokaisen esityksen jälkeen minulla on aina vain vahvempana ja vahvempana sellainen olo, että ”piru vie, me ollaan hyviä”. Ei tarvitse jännittää yhtään, mokaako joku tai meneekö vuorosanat nyt oikein. Voin luottaa lavalla täydellisesti näyttelijäkavereihini ja itseeni ja siihen, että me vedetään hyvin, tapahtui mitä tapahtui. Musiikki soljuu ja ihmiset säteilee.

Jos keskiviikkoiltana ei ole muuta tekemistä, Iiriksessä (Marjaniementie 74) klo 18 on järkyttävän hyvää teatteria. Sama esitys vedetään lauantaina Lahdessa, Lepolassa (Sipurantie 32). Myöhemmin meidät voi nähdä vielä Cross over- ja Parafest-festareilla Kaapelitehtaalla ja Joensuussa.

"Miten absurdi ongelma!" - Vaatekriisi

Puhuimme eilen ystäväni kanssa siitä, että olisi jo korkea aika päivittää vaatekaapin sisältöä hieman aikuisempaan suuntaan; hupparit ja reisitaskuhousut (kaveri ei sentään sellaisia käytä) eivät saa minua ihan vaikuttamaan aikuiselta. Eteen tulee heti muutama ongelma:

Raha. Vaatekaapin sisällön uusiminen maksaa. Minulla se vaatisi myös aika kovalla kädellä uusimista, sillä en omista kovinkaan montaa pitkähihaista, joka ei olisi huppari. Housujen kanssavähän samaongelma.

Vaatekaupoissa käynti. Sokkona ei niin vaan kiertele vaatekaupoilla katsomassa, jos ehkä löytyisi jotain kivaa jostain. Aina pitää olla näkevä mukana ja jos sitä jonkun kanssa pääsee vaateostoksille, on kyllä jo pakko olla näkemys siitä, mitä hakee. Muuten kaikilla menee hermo. Pelkkä kiertely ei ihan toimi. Ainakaan minä en ole saanut sitä koskaan toimimaan.

Miten ihmiset yleensä pukeutuvat. On helppo sanoa, ettei sillä ole mitään merkitystä, miten muut pukeutuvat – tärkeintä on, että itse viihtyy vaatteissaan ja pukeutuu niin kuin tykkää. Mutta kyllä, sillä on aika iso merkitys, millaisia vaatteita toiset käyttävät. Enhän minä voi muuten tietää, minkä kuvan itsestäni annan, jos minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka yleisesti toiset käyttävät minkäkinlaisia vaatteita. Ja minulla ei ole MITÄÄN käsitystä siitä, miten muut pukeutuvat. Tai on tietysti joku, hyvin pieni ja epävarma, mutta minun tietopohjallani on äärimmäisen vaikea lähteä oikeasti miettimään pukeutumista.

Tiedän, että hupparit on vähän teiniä ja sellainen olo minullekin niistä nykyään tulee. En koe itseäni uskottavaksi Adidas-hupparissa ja reisitaskuhousuissa. Mutta en tiedä, mitä muuta muka voisi pukea ylleni. Ja koska vaatekaapissani – ja aktiivisessa käytössäkin – on oikeasti vaatteita, jotka olen hankkinut yläasteella, pari jopa ala-asteen lopulla, pitäisi asialle jo vähitellen tehdä jotain.

Luen silloin tällöin Cosmopolitania ihan vain siksi, että saisin edes pienen käsityksen nykymuodista. Kuvathan sielläkin ovat pääosassa, mutta sanallistakin selitystä löytyy sen verran, että minulla on pieni aavistus kulloisistakin suuntauksista. Cosmon pukeutumisvinkit ja muotikatsaukset eivät ehkä kuitenkaan ole ihan sitä, miten ihmiset oikeasti pukeutuvat, saati sitten sitä, miten minä haluaisin pukeutua.

Avomieheni mielestä ongelmani on absurdi: "Miten niin sä et tiedä, miten ihmiset pukeutuvat?" No en vaan tiedä!

Tarve jollekin tyylikonsultille – tai vastaavalle – on tällä hetkellä aika suuri. Vaikka se finanssipuoli taitaa oikeasti tulla muutoksen esteeksi ja kuljen samoissa huppareissa vielä kolmikymppisenäkin.

(Heti, kun sanoin, ettei ole enää mitään sanottavaa näkövammaisuudesta, sitä tuleekin lisää.)

Mieleenpainuva kohtaaminen

Viikonloppuna sattui sen verran hauska tapaus, että on pakko kertoa.

Istuin ystäväni kanssa eräässä kuppilassa Töölössä. olimme olleet siellä jo jonkin aikaa, kun yhtäkkiä joku koskettaa olkapäähäni ja sanoo:
"Hei, tunnistatko äänestä?"
Ei oikein mitkään kellot soi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun tuntea tämä tyyppi. Vastasin jotain ympäripyöreää, että "Ei nyt kyllä ihan heti muistu mieleen..."

Mies kertoi katsoneensa, kun tulimme sisään, että näytän todella tutulta. Hän sitten oli miettinyt kuumeisesti, mistä tuntee minut. Kunnes loksahti.
"Muistatko sä, kun tavatiin metrossa? Sä tulit kyytiin Hakaniemestä ja olit menossa Rautatieasemalle. Mä autoin sua siellä, otin käsivarresta kiinni ja autoin sua. Sun jotkut pari kaveria odotti siellä tasolla, mihin junat tulee. Se oli ehkä vuos sitten. Muistatko?"

Ei tämä tapahtuma ollut jäänyt kyllä mieleeni yhtään niin vahvasti kuin ko. herralle. Ja luulen, että jos olen tullut Hakaniemestä kyytiin, on tapahtuneesta pidempään kuin vuosi. Sitä en tosin keksi, ketkä kaverit minua ovat odottaneet.

Hämmentävää nähdä, miten vahvasti sellainen kohtaaminen, joka minulle on lähes merkityksetön ja aika jokapäiväinen (siis se, että saan joltakulta tuntemattomalta apua vähän matkaa) on voinut jäädä mieleen. En taatusti muista kaikkia, jotka ovat opastaneet minua joskus elämäni varrella. En ainakaan äänestä – muutenkin menee aina hetki, että oppii tunnistamaan ihmiset. Mutta näemmä olen tehnyt vaikutuksen. Eikä vaikutus ole ollut kovin negatiivinen, kun herra uskalsi tulla puhuttelemaan minua uudemman kerran. Ehkä hän minua auttaessaan opasti ensimmäisen kerran näkövammaista. Ehkä hän nykyään tarjoaa rohkeammin apua sitä tarvitseville.

Tähän on tultu

Päivitystahtini on hidastunut hidastumistaan. Nykyään tuntuu, ettei minulla kovinkaan usein ole enää mitään uutta sanottavaa näkövammaisena elämisestä. Pari kirjoitusta lojuu luonnoksissa ja joku ajatus muhii vielä päässäni, mutta julkaisuksi asti ne tuntuvat muuttuvan äärimmäisen hitaalla tahdilla.

Sen sijaan urheilu. Siitä riittää ajatuksia ja jotain sanottavaakin. Se täyttää päiväni ja pääni ja tulevaisuuteni. Siinä on myös oma erityisluonteensa, kun sokeana koettaa tehdä itsestään huippu-urheilijaa.

Tämä muutos elämässäni ja ajatuksissani synnytti uuden blogin – selvästi ajatusten jakamisen tarve itsessään on vielä olemassa. Blogialustakin vaihtui, sillä menetin hermoni Bloggeriin, jonka sokkokäytettävyys on viime aikoina vähentynyt suuresti. Nyt minut ja urheilijuuteni kasvutarinan löytää WordPressistä ja Matkalla huipulle -blogista.

En kokonaan aio tätäkään blogia hylätä. Esimerkiksi juttua muutaman Euroopan maan pääkaupungin esteettömyydestä on vielä luvassa. Todennäköisesti silloin tällöin jotain muutakin.
Niin ne ajat muuttuu

Haaste ja tunnustus

Karhutar haastoi minut. Ja, kuten hänkin, en liitä kuvaa mukaa, jos sellainen mahtoi olla alkuperäisessä haasteessa.

Karhuttaren haasteessa on tarkoitus kertoa kahdeksan sattumanvaraista asiaa itsestään ja haastaa hommaan mukaan kahdeksan blogia. Olen vastaavan haasteen tehnyt ainakin kerran aikaisemmin, joskus kaaaaaauan sitten, joten nyt on kai hyvä aika uusia homma.

1. Olen hillitön makeahiiri. Tänään en ole tainnut vielä syödä mitään makeaa, yllätys kyllä. Viikonlopun risteilyreissulta taitaa lähteä karkkia matkaan...

2. Surullisenkuuluisa nilkkani on tätä nykyä niin löysä, että joudun teippaamaan sen urheiluteipillä jokaisiin harjoituksiin. Käytän noin rullan teippiä (13,60 e/kpl) viikossa. Toivon pääseväni nilkan nivelsiteiden kiristysleikkaukseen, sillä puolessa vuodessa teippini tulevat maksamaan yli 700 euroa.

3. Inhoan maksalaatikkoa. Joskus pienenä olen pitänyt siitä, mutta nykyään hajukin yököttää.

4. olen yllätyksekseni ja täysin vastoin periaatteitani oppinut melkein juomaan kahvia. Tai ehkä lähinnä sietämään kahvin makua. Sunnuntaina Pariisissa join cappuccinon - kun laittoi riittävästi sokeria, se oli ihan hyvää. Mustana en usko ikinä kykeneväni siihen.

5. Tulisin hulluksi ilman liikuntaa. Sen huomaa heti, kun on muutamankin päivän treenitauko: mieliala matelee pohjamudissa eikä mikään kiinnosta.

6. Kengän numeroni on 34-35. Tukipohjallisten kanssa olen jopa päässyt jo kenkäkauppojen naistenosastolle, kun koko pitää olla 36.

7. Vihaan tiskaamista. Meille ei taida saada tiskikonetta.

8. Värjäsin joululomalla hiukseni.

Huh! En meinannut millään keksiä kahdeksaa asiaa. Enkä ainakaan keksi kahdeksaa blogia, sillä aktiivisesti lukemani blogit ovat kaikki saaneet tämän haasteen aika lähiaikoina. Eli napatkoon ken haluaa. :)

*******

Neiti Nomad taas antoi minulle tunnustuksen. Kiitos! Kuvaa saatte käydä ihailemassa hänen blogissaan. Tiedän sellaisen olevan, mutten osaa kopioida sitä...

*******

Kävin viikonvaihteessa Keski-Euroopassa. Matkaraporttia saatte kuvien kera, kunhan saan jonkun näkeväisen kanssa kuvat ulos kamerastani.

Loman jälkeen

Uusi lukukausi on alkanut ja minulla on taas uusia ja vanhoja ahdistuksen ja ongelman aiheita. Suurin osa niistä liittyy – kuten minun kohdallani aika monta kertaa aieminkin – opiskelun sosiaaliseen puoleen.

Suunnittelin syksyllä opintoni varsin löysätahtiseksi, jotta urheilulle jäisi enemmän aikaa. Minulla on koko kevätlukukauden aikana 4 kurssia, luentoja kolmena päivänä viikossa. Neljä kurssia, joilla jokaisella on eri luennoitsija ja jokainen luennoitsija on minulle uusi.

Rakastan kotimaisen kirjallisuuden kurssiani. Massaluentoja, jossa diat on netissä ja suorituksena esseesuoritus. Minun ei tarvitse edes ilmaista luennoitsijalle koko kurssin aikana näkövammaani. Porukkaa on niin paljon, etten pistä silmään. Pääsen aidosti olemaan samalla tasolla muiden opiskelijoiden kanssa.

Sitten on kaksi muutakin kurssia, joissa on massaluentoja ja diat – jossain vaiheessa – löytyvät netistä. Toisella kurssilla viimeisessä periodissa on ryhmäopetusta, jolloin viimeistään pistän silmään. Etenkin, kun vastaan tullee litteraatteja, joita en välttämättä pysty kunnolla lukemaan. Ja sitten tenttien järjestämisessä ainakin käy ilmi, että olen erilainen.

Kolmas massaluentokurssi on vain luentokurssi, joka päättyy tenttiin. Sen luenoitsija tosin jo eilen sai havaita näkövammani, kun kävin kysymässä, tuleeko minun kahdsta varmasta poissaolostani ongelmia – kun en haluaisi tehdä kirjatenttiä. Näkövammaisten kirjastosta ei tainnut löytyä yhtään sen kurssin kirjatenttivaatimuksissa olevaa kirjaa. Mutta tälläkin kurssilla kaikki todennäköisesti sujuu jouhevasti ja ilman suurempia ongelmia.

Mutta neljäs kurssi. Se on ryhmäopetusta. Viimeistään nyt tajuan, miten paljon enemmän pidän niistä massaluennoista.

En ole varma, mikä on kurssillamme oleva käytäntö: pitääkö viitata vai saako kommentoida viittaamatta? Seurauksena istun hiljaa, kun puheenvuoron ottaminen jännittää ja ahdistaa liikaa. Entä jos kuitenkin toimin väärällä tavalla? Vaikka lehtori kysyy jotain, minä en vahingossakaan näytä siltä, että haluaisin vastata – eihän se edes tiedä minun nimeäni, jotta voisi sillä tavoin kertoa vastausvuorostani.

Luennon lopuksi rohkaistuin kysymään, mikä on ”tämä kirja”, josta pitää lukea ensi kertaan pari lukua ja joka on opettajan kädessä. Siitä seurasikin keskustelu: ”Meidän pitääkin varmaan jutella siitä, millasia vaikeuksia tämä sulle tuottaa. Mä en ihan ymmärrä, miten sä selviät tästä kurssista. Mä en osannut odottaa… Miten sä pärjäät täällä?”

Eikä siinä vielä.

Syksyllä seurasin, kuten lukiossa muutama vuosi aiemmin, miten ihmiset löytävät kavereita ja muodostavat porukoita ja niillä on kivaa yhdessä. Parhaiten sen huomasi nyt, loman jälkeen.

Jokaisella kurssilla minulla on joku tuttu, jonka kanssa olen ollut enemmänkin tekemisissä. Kukaan ei ole sanonut ”Kiva nähdä Ronja, miten loma meni?” tai ”Moi pitkästä aikaa, mitä kuuluu?”. Ympäriltä näitä keskusteluja kuulee. Neljästä luennosta yhdellä tuttu kertoi, että hänen vieressään olisi tilaa (tai oikeastaan pisti puolet rivistä siirtymään yhden pykälän eteenpäin). Maanantain luennolle menin viime tingassa ja joku satunnainen opiskelija pääsi etsimään minulle täpötäydestä luentosalista paikkaa. En tiedä, kuka hän oli – ei oltu tavattu aiemmin.

Luennon aikana tai jälkeen kuulen, miten paljon siellä olisi ollut tuttuja, joiden viereen olisin voinut mennä istumaan. Sen sijaan istun yksin ympärilläni tyhjää tai ventovieraita.

Loppusyksystä tilanne kaiken tällaisen suhteen oli parempi. Nyt on taas kasvatettava luonnetta ja vain uskallettava. Mutten jaksaisi sitä, miten paljon uskallusta kaikki vaatii. Suunnattoman paljon. Paljon enemmän, mitä kuuluisi. Jos olisin vain vähän rohkeampi, vähän sosiaalisempi ja vähän enemmän erilainen. Tai samanlainen.

Ps. Onneksi niiden kurssien sisältö sentään on mielenkiintoista.

Vaatimaton orkesterikeikka

Viime sunnuntaina valtasi musiikkitalon Concerto Grosso - suuri soitto. Olin noin nelisensadan muun muusikonuransa eri vaiheessa olevan soittajan kanssa siellä. Pääsin aloittamaan orkesterisoittourani melko messevästi Musiikkitalon konserttisalista. Tosin minun soittimellani ura tulee kyllä olemaan aika vaatimaton... (Ei nyt lasketa sitä kitaraorkesteria.)

Sokkona orkesterissa soittamisessa on muutamia haasteita. Yksi niistä on se, ettei kapellimestaria näe. Yleensä ei siis voi tietää, milloin aloitetaan taikka missä tempossa mahdetaan soittaa. No, sitten toiselle äänelle ehtinee. Meillä oli yksi kiva kappale, joka alkoi neljällä rummun skulla – minäkin tiesin, milloin lähdetään!

Meillä oli aika paljon kulkemista lavalle ja sieltä pois, koska läheskään koko konserttia ei kaikki soittaneet. Välissä oli kappaleita pienemmille kokoonpanoille. Liikkumiset saatiin kohdaltanikin melko sujuvasti menemään, kun mennessä olin opettajani opastuksessa, tullessa vieruskaverin. En oikeastaan tiedä, miksen myös mennyt sen vieruskaverin kanssa lavalle. Edellisen päivän harjoituksissa harjoitussalissa asettelumme lavalla oli hieman erilainen ja tunnelma vielä konserttisalia aavistuksen tiiviimpi. Siinä kitaristien paikoille mennessä potkin melkein kaikkia nuottitelineitä ja meinasin kaadella niitä. Pelkäsin siis etukäteen, että aivan taatusti kaadan puolet ohittamistani nuottitelineistä konsertissa. Mutta eipä ollutkaan pelkoa, sillä istuimme takana pitkänä rivinä ja minä olin takana olevan korokkeen etureunassa, enkä sinne mennessä kohdannut ainuttakaan nuottitelinettä. En onnistunut kaatamaan telinettä edes vieruskaveriltani (joka muuten ilmeni myös suomen kielen fuksiksi, hohoo).

Ja sitten. Yksi yhteissoittamisen stressaavimmista asioista, nimittäin kumartaminen. Orkesterissa pitäisi kumartaa samaan aikaan. Lukion kuorossa se meni vielä helposti, kun seistiin poikkeuksetta niin tiiviisti, että toisista kyllä tunsi, milloin kumarrellaan. Kitaroiden kanssa ei olla niin tiiviisti. Musiikkitalo toi tähän vielä lisähaasteen sillä, että yleisöä on myös takana; pitää kumartaa kahteen eri suuntaan. Kiitos jälleen vierustoverilleni, joka kertoi, milloin piti kääntyä. Kumartelin sitten kuitenkin vähän väärään aikaan… Tai lähinnä en kumartanut, vaan tein pienimuotoisen nyökäyksen päälläni, ja senkin varmaan väärään aikaan. Eipä tainnut näyttää siellä kolmensadan muun kumartavan joukossa miltään. Ehkä täytyy vähän harjoitella.

Suurin ongelma sokkona orkesterissa soittamiselle on kuitenkin stemmojen opettelu. Kun ei näe lukea nuotteja ja teoksen äänitteestä, sieltä orkesterin joukosta, voi olla vähän vaikea kuulla omaa stemmaa. Meillä onneksi tässä projektissa oli koko syksy aikaa opetella. Minun, kun en niitä nuotteja näe, on pitänyt sitten opetella ulkoa. Välillä alkoi olla jo vähän muistikapasiteettiongelmia, sillä barokkiorkesterikappaleiden lisäksi on ollut opeteltavana omia soolokappalleita ja muutama kitaraorkesterikappale kitaraopettajani oppilaiden yhteissoittojuttuihin. Mutta kyllä minä aika hyvin opin. Viimeisen kappaleen opettelin (tai tarkistin tai jotain sinnepäin) siinä konserttipäivänä…

Se vaan harmittaa, etten tule koskaan tietämään, miltä me oikeasti kuulostimme. Sinne orkesterin takariviin ei kovin hyvin kuullut itse. Muutamia treeniäänityksiä on, mutta vain musiikkiopistomme orkesteritreeneistä, eli aika paljon pienemmällä porukalla.

Jos näkisin, voisin varmasti päästä vielä soittamaan tuollaiseen isoon orkesteriin (en kyllä taatusti enää ikinä noin isoon). Näin sokkona on varmaan tyydyttävä soolosoittoon ja pieniin kamariorkesteriryhmiin. Muutenkaan soitinvalintani eivät ihan hirveästi orkesterisoittoon aja, paitsi sitten ehkä luutulla barokkiorkesteriin. Mutta enpä taida kyetä.

*******

Opin tällä viikolla lukemaan pistetabulatuureja, eli voin saada netistä aika pljon musiikkia itselleni luettavaan muotoon. vielä kun oppisi tuota ohjelmaa käyttämään kunnolla.

*******

Tänään on käytävä kaupassa, etten ihan nälkään kuole. Saa nähd, löydänkö lumihangesta mitään vai kuolenko nälkään siinä matkalla. Taidan kokeilla lähikauppaa, enkä ostarin isompia kauppoja. jotain mahdollisuuksia selvitä reissusta. Enkä edes tiedä, miten paljon siellä on lunta, kun vietin eilisen päivän vahingossa kokonaan sisätiloissa.

Edit:
Korjasin toimimattoman linkin. Enkä löytänyt kauppaan, koska lumitöitä ei oltu tehty muualla kuin talomme pihassa. En löytänyt kohtaa, josta olisin voinut ylittää tien ja olisin löytänyt hiekkatielle. Palasin kotiin ja tilasin kebabin.

Edit 2:
Argh, ei se linkki näköjään vieläkään toimi. Linkin osoite on (jos tahdotte välttämättä sinne klikkailla): www.fibo.fi/orkesteri/taustatietoja/concerto-grosso-suuri-soitto.html

Olipa kerran...

…nilkka, joka nyrjähti. Sitten se nyrjähti uudestaan ja uudestaan, taas uudestaan.

Ja sitten sen nilkan omistajaa jo otti aika pahasti päähän.

jos olisi rahaa, menisin yksityiselle, sillä muutoin ketään ei tunnu kiinnostavan tutkia nilkkaani kovin tarkkaan. Minusta jossain on jo vikaa, jos saan kävelyvauhdissa tukisiteen kanssa nyrjäytettyä nilkan, kun astun alas 2 cm patjalta.

Tähän kyllä vaikuttaa olennaisestit myös sokeus. Kun en näe näitä pieniä korkeuseroja, aivot eivät lähetä mihinkään viestiä siitä, että lihaksia pitäisi käyttää vähän eri tavalla. Ja kun kuvittelen käveleväni tasaisella ja yhtäkkiä onkin joku pieni epätasaisuus, kuten (madallettu) rotvalli, patja, laattojen välissä tai asvaltissa rko, saan nilkkani väännettyä.

YTHS:n tätiä ei tänään kiinnostanut kuin se, onko nilkkani murtunut. No ei ole. Sain vain kehotuksen soittaa huomenna uudestaan, jos on turvotusta, kipuä ja varaaminen ei onnistu. Sitä päivää saa odotella, etten minä pysty varaamaan kipeälle jalalle – entä sitten, jos vähän sattuu…

Tahtoisin nilkkani kuntoon, koska TAHDON treenata. Olisi ihan kiva, jos joku joskus viitsisi tutkia sitä enemmänkin kuin sen verran, että ”on turvoksissa, pistetään tukiside ja syä kipulääkettä”.

Jos liikuttelen käsin nilkkaani ja vertaan sitä toisen nilkan liikkumiseen, tuntuu siltä,ettei nilkan nivel ole juuri yhtään paikallaan. Se vaan heiluu ja lonksuuu.

Nyt saa kärsiä siitä, ettei ole tullut hankittua tapaturmavakuutusta riittävän aikaisin…

Urheilujuttuja

Viikonloppu meni Paralympiakomitean nuorten leirillä. Ne on kivoja leirejä, kun sen lisäksi, että pääsee treenaamaan ja saa vähän myös treenikavereita (aika usein minun treenini on kovin yksinäisiä, kun on vain minä +valmentaja), näkee myös muiden lajien edustajia ja muita vammaryhmiä. Joistain urheilijoista oppaani kanssa arvuutellaan yhdessä, mikähän vamma sillä on.

Nuorten pararyhmän leirillä tulee tutuksi koko vammaisurheilun lajikirjo aika mukavasti, vaikkei siellä todellakaan ole kaikista lajeista urheilijoita. Vaikka olen ollut vasta kahdella ko. leirillä, olen oppinut siellä vammaisurheilusta yleensä aika paljon.

Minun osaltani leiri oli kohtalaisen kevyt, kun toipilaalla nilkalla ei vielä voi hyppiä tai juosta. Poljin kuntopyörää, kävin sauvakävelemässä, heittelin kuntoaalloa ja tein lihaskuntotreeniä. Jossain vaiheessa kropassa tuntui, että tämähän on ihan liin kevyttä. Kyllä kuitenkin eilen iltapäivästä kotiin tullessani lihakset totesivat, että jotain tuli tehtyä.

Yksi syy keveyden tunteelle on varmaan siinäkin, että kuntoni ja lihasvoimani on yksinkertaisesti noussut. Sama treeni ja samat treenimäärät tuntuvat nyt ihan helpoilta, vaikka mieli vanhasta tottumuksesta sanookin, että pitäisi olla rankkaa. Ja juu, juoksemattomuus ehkä sekin vaikuttaa. Mutta kerankin oli leiri, jonka jälkeen ei ole penikat kipeät.

Olen tehnyt suunnitellut opintoni niin, että suoritan kandidaatin tutkinnon suositellun kolmen vuoden sijasta viidessä vuodessa. Tämä siksi, että ehdin urheilla enemmän ja valmistautua Rion paralympialaisiin. Mutta oikeasti minua ei jaksaisi tällä hetkellä opiskelu kiinnostaa melkein yhtään, mieluiten vain urheilisin. Enpä taida kuitenkaan voida heittäytyä ihan kokopäiväiseksi urheilijaksi…

Nilkan selvästi löystyneet nivelsiteet ärsyttävät nyt aika rankasti. Pidin tukisidettä pidempään kuin kehotettiin. Viikonloppuna en sitä kuitenkaan enää juurikaan käyttänyt. Lauantaina kuntopalloa heitellessä meni ensin ihan mukavasti, vaikka välillä hyppäsinkin pallon perään ja tulin alas ”kipeälle” nilkalle. Kuitenkin jossain heitossa tukiaskeleni meni ilmeisesti vähän epävarmemmin ja se hieman sattui. Hallilta poispäin kävellessä muljautin nilkkani kipeästi asvaltissa olevassa railossa. Seuraavana päivänä oli siis taas laitettava tukiside, koska muljauttelu tuskin tekee kovin hyvää vielä toipilaille nivelsiteille…

Ärsyttää, kun nilkka menee koko ajan uudestaan ja uudestaan eikä pääse edes kunnolla paranemaan koskaan. Tai eiköhän se nyt tässä välissä (ennen siis kaksi viikkoa sitten tapahtunutta nyrjähdystä) ollut jo ehtinyt parantua. Joka tapauksessa tällainen nilkkavammaisuus vaikeuttaa treenaamista aika paljon. En yhtään nyt tiedä, milloin voin alkaa taas juosta. Rasittavaa. Jos voisi luottaa siihen, että nilkka kuntoutuu ja sen jälkeen siitä ei ole enää vaivaa, tämä tuskin ärsyttäisi niin paljon. Mutta kun asia valitettavasti on enemmänkin päinvastoin. Ehkä minun täytyy vaan loppu ikäni juosta nilkkatuen kanssa.