Keittiöpuuhia

Tein tässä viikonloppuna ensimmäisen kerran itse mokkapaloja. Joskus muinoin ala-asteella (vai olisiko ollut jopa eskarissa?) olin mukana tekemässä mokkapaloja, mutta meillä kotona niitä ei juurikaan ole harrastettu.

Meillä ei juoda kahvia, yhtään. Viimeksi hotellissa yöpyessäni nappasin yhden murukahvipötkön mukaani, jotta voin ”sitten joskus” tehdä mokkapaloja. Nyt sille tuli siis käyttöä.

Pohjan taikina oli sen verran jämäkkää, ettei se mukavasti valunutkaan tasaisesti pellille, kuten vaikka pannukakku- tai –pullataikina, mutta myös sen verran löysää, että sen levittely käsin ei oikein olisi sujunut. Taikinan levittely oli sen verran haastavaa, että pyysin Mikaelin tekemään sen loppuun, jotta tulisi edes melkein tasaista.

Muistan hämärästi lukeneeni joskus jostain jonkun mokkapalaohjeen, jossa kuorrutteeseen laitettava kahvi lisätään kylmänä. Koska käyttämäni ohje ei sanonut kahvin lämpötilasta mitään, ajattelin noudattaa hämärää muistikuvaani. Pieleenhän se meni. Kuorute jähmettyi jo kulhoon ja se piti sieltä käsin taputellen levittää pohjan päälle. Maussa ei ollut mitään vikaa kuitenkaan, mutta nonparelleja ei saanut pysymään pinnalla.

Parin viime viikon aikana olen siis vihdoin oppinut käyttämään meidän kaasu-uunia. Olin jo aikaisemmin sytytellyt sitä, mutta asteista ei ollut aavistustakaan. Nytkin käytän sitä lähinnä mutu-tuntumalla: tiedän, missä on suurin ja missä pienin aste, siltä väliltä arvon.

Mikael teki viikonloppuna ruokaa ja pyysi minua pilkkomaan sipulit loppuun. Vaihdoin hänen käyttämänsä ison veitsen pienempään, koska sillä on mielestäni parempi leikata. Hetken kuluttua minut kuitenkin käskettiin pois: ”Anna mä leikkaan, kun sä oot noin hidas.”

Kyllä, olen hidas leikkaamaan. Aina jos teen ruokaa, joka vaatii paljon vihannesten tms leikkelyä, minulla menee sen valmistamiseen reilusti enemmän aikaa kuin arvioitu valmistusaika on. Olen tupannut syyttää siitä huonoja veitsiä: erityisesti lantun leikkaaminen huonolla veitsellä on raivostuttavaa. Mutta ehkä sipulin kohdalla en voi pelkästään huonoa veistä syyttää. Jos tarkkoja ollaan, taidan nykyään jauhelihankin ruskistaessa ensin pilkkoa sipulin ja laittaa vasta sitten lihan pannulle, koska muuten se ehtii jo ruskistua ennen kuin sipuli pääsee mukaan. On kai siis vaan myönnettävä, että olen hidas pilkkomaan. Johtuuko se sitten sokeudesta – en tiedä.



Keittiöömme tuli viikonlopun aikana myös magneetti-veitsiteline seinään, kun isäni ystävällisesti sen kävi kiinnittämässä, ja kello, jolle sain ihan itse hakata taulukoukun paikalleen.

*******

Viime viikolla ystäväni muutti omaan kotiin vanhempiensa luota. Hän hankki kasan uusia huonekaluja Ikeasta ja minä sain kerrankin olla oikeasti avuksi jonkun muutossa - omissakin muutoissani olen lähinnä ollut lapsenvahtina tyyliin "pidä se poissa jaloista ja pysy itse poissa jaloista". Nyt sain kasailla huonekaluja (se on kivaa!) yo-lahjaksi saamallani akkuporakoneella. Porakone tosin antoi minulle pari mojovaa tälliä, otsaan ja leukaan. Pääsin myös kantamaan sohvaa viidenteen kerrokseen (kädet oli pari päivää jumissa) ja löysin ensimäisen kerran sellaisia Ikea-huonekaluja, joita en osanutkaan kasata illman ohjeita. Väitän tosin edelleen, että jos vain olisin nähnyt ne ensin kasattuna, olisin osannut koota ongelmitta. Minulla ei kuitenkaan välillä ollut mitään aavistusta, miltä niiden pitäisi valmiina näyttää.

Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

Yleisurheilukuulumisia ja vähän jalkavaivoja

Olin torstaista sunnuntaihin Pajulahdessa yleisurheiluleirillä ja Sm-hallikisoissa. Tunsin itseni urheilijaksi, vaikkei leiri mennytkään aivan suunnitellusti.

Pajulahdessa oli samaan aikaan kansainväliset Pajulahti Gamesit, joten lyöttäydyin menomatkalla parin maalipalloilijan matkaan ja pääsin osin siivellä perille saakka (Itäkeskuksesta ehtii junaan rautatieasemalle, vaikka metro lähtisi 20 minuuttia ennen junan lähtöä, testattu on). Pari muuta yleisurheilijaa oli tullut Pajulahteen jo aikaisemmin ja minun tullessa olivat treenaamassa. Soittelin niille ja mietin, mitä ihmettä teen, kun ei ollut hajuakaan leirin ohjelmasta tai aikataulusta tai mistään, missä muut ovat. Lopulta toiset löytyivät ja pääsin hommasta enemmän kartalle. Minulta jäi torstai-iltana treenit tekemättä, mutta söin ruokaa senkin edestä. Avannossakin kävin pulahtamassa ja uittamassa jalkoja.

Koska oma oppaani oli tulossa leirille vasta perjantaina iltapäivästä, aamutreenin aloittelin leirin juoksu- ja hyppyvalmentajan kanssa. Alkuverkassa alkoivat muutaman päivän kipeilleet penikat jumiutua oikein kunnolla, myös pohkeen alaosa ilmaisi olemassaolonsa kipeästi. Vähän alkoi jo seisominenkin sattua.

Pari kertaa juoksin noin 20 metrin matkan polvennostojuoksua ja yritin epätoivoisesti tajuta itselleni uutta liikettä, kun penikkakipu yltyi sietämättömäksi. Kyykin katsomassa muiden jalkoja, jotta ymmärtäisin, miten se liike, jonka nimeäkään en enää muista, tehdään ja kipu vain yltyi. Treenit jäivät minun osaltani sitten oikeastaan siihen.

Makasin jäiden kanssa ja yritin saada kipua jaloissa vähän lieventymään. Kun pahin kipu oli aavistuksen helpottanut, kävin heittelemässä kuntopalloa ja kävelemässä aitoja. Loppuverkka olikin taas paljain jaloin kumirouheella kävelyä.

Iltapäivästä leirillä mukana ollut fysioterapeutti hieroi penikoitani ja käsittelyn lopuksi katsoi jalkojeni asentoa. Molemmissa jaloissa oli lievää virheasentoa, yliprotaatiota, toisessa enemmän, toisessa vähän vähemmän. Fyssari suositteli tukipohjallisten ostoa.

Iltatreenissä oli pakko kokeilla, onnistuuko kevyt hölkkä hieronnan jälkeen… Ei kovin hyvin. Tein taas vähän juttuja pallolla ja sellaista jalkatreeniä, jossa ei tule juurikaan tärähdyksiä jaloille. Pari vauhditonta pituushyppyä piti kuitenkin käydä tekemässä. Ja kun oli melkein tyhjä kumirouhekenttä, kärrynnpyöriäkin heittelin. Illalla taas saunaan ja jalkoja uittamaan avantoon, se teki penikoille hyvää.

Lauantaina en enää edes yrittänyt juosta, vaikka kovasti mieli teki. Piti vähän säästellä jalkoja sunnuntain kisaa varten. Tehtiin lihaskuntoa kuntopallon kanssa ja käveltiin Pajulahdesta Nastolan keskustaan, noin 6 km edestakainen matka. Vielä lauantai-iltanakin tuli käytyä saunassa ja avannossa. Muuten päivä menikin hengaillessa ja syödessä.

Koko sunnuntaiaamun mietin, juoksenko kisoissa 60 metriä vai en. Penikoiden kannalta olisi hyvä, jos en juoksisi, ja se saattaisi parantaa pituushypyn tulosta, jos ei ole penikat jo valmiiksi aivan jumissa. Halusin kuitenkin juosta ja kun valmentajaltani asiaa kysyin, vastaus oli: "totta kai juokset!"

Niin sitä sitten juostiin, vaikka sattuikin. Ennen lähtöä pidin jaloissa jäitä, heti juoksun jälkeen pistin jäät takaisin. Siten siitä selvittiin ja henkilökohtaisia ennätyksiä tuli rikottua molemmissa lajeissa: 60 m 9.72 s ja pituus 359 cm (Lontoon A-rajaan enää 21 cm). Kilpakumppanini pisti kuitenkin aavistuksen paremmaksi ja tuomisina oli kaksi hopeamitalia. Kisa oli kuitenkin melko kova, juoksussa ero oli vain yhden sadasosan.

Tänään aamulla penikat olivat jälleen raivostuttavan kipeät, vaikka olin illalla pistänyt niihin jäätä. Kylmä-kuuma-hoito jäi kuitenkin tekemättä ja se mitä ilmeisimmin kostautui. Aamupäivästä googlettelin tukipohjallisia ja kävin sitten sellaiset ostamassa Puhoksen Intersportissa olevasta Footbalance-pisteestä. Katsotaan, miltä niillä kävely tuntuu. Odotukset ovat korkealla. Toivottavasti penikkakivut helpottuvat uusien pohjallisten myötä.

Edit: Olen nyt jo jonkin verran päässyt kävelemään pohjallisten kanssa ulkona ja se on ihanaa! Vaikka penikat ovat vielä jokseenkin jumissa, uusien pohjallisten kanssa kävellessä ei satu. Sen sijaan sisällä ilman kenkiä käveleminen vähän sattuu.

Viktoriaanisessa Englannissa

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa larppaamassa. Peli sijoittui 1800-luvun Englantiin ja liittyy erääseen kuunnelmaprojektiin, jossa olen mukana. Se oli siis täysin yksityinen peli, sokkoporukalla. Puvuissa ja muussa rekvisiitassa ei kovin tarkkaa aitoutta haettu, tärkeintä oli tunnelma ja hauskanpito.

Vaikkei vaatetuksen viktoriaanisuuden asteella ollutkaan väliä, tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pukeuduin vanhojentanssipukuuni. Ei sekään nyt mitenkään aito viktoriaaninen puku ole, mutta olipahan korsetti ja pitkästi helmaa. Aamulla vaatteita päälle kiskoessani mietin, ettei 1800-luvulla vielä tunnettu nylon-sukkahousuja, mutta mitä väliä. Yllätin myös itseni vääntämällä kohtalaisen nutturan noin vartissa – hiukseni ovat kyllä ehkä jo liiankin pitkät nutturaan, se ei meinaa pysyä ylhäällä. Koska minulla ei kamarineitoa ole ja korsetin kiristäminen yksin on kohtalaisen vaikeaa, miltei mahdotonta, Mikael sai siinä avittaa. "Mitä taksikuskikin ajattelee", hän kommentoi nauhoja kiskoessaan.

Taksikuskin ajatuksista en tiedä, mutta sanoin sentään hänelle olevani menossa larppaamaan. Tuntui niin kummalliselta mennä Iirikseen sellaisessa asussa, että piti sitä jotenkin selittää.

Pelasin 25-vuotiasta miss Diana Scottia, perheensä vanhinta tytärtä, jonka sulhasen uskottiin hukkuneen paria vuotta aiemmin. Pelissä vietettiin Miranda-sisaren 12-vuotissyntymäpäivää ja samalla isän kuolemasta oli kulunut vuosi, kun hän kaiken tiedon mukaan oli riistänyt itseltään hengen Mirandan edellisenä syntymäpäivänä.

Tämä oli ensimmäinen historiallinen pelini ja nautin siitä kovasti. Pelinjohtajamme – ja kuunnelmamme käsikirjoittaja ja ohjaaja – oli luonut oikein mehukkaita juonia. Kun salaisuudet paljastettiin pelin jälkeen, selvisi hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä en osannut aavistellakaan. Koska peli oli yksityinen ja kertaluontoinen, saamme myös nähdä toistemme hahmoprofiilit näin jälkikäteen. Se on kiehtovaa!

Vaikka aikakauteen kuuluikin nuorten "hentojen kukkasten" pyörtyily, en kuukahtanut kertaakaan. Aihettakin olisi toki ollut, eihän nyt ihan joka päivä sisko vie sulhaskandidaattia nenän edestä. Mutta toisaalta ei se enää siinä vaiheessa ollutkaan niin kovin merkittävää…

Larppikipinä taisi pienesti syttyä uudestaan.

*******

Ensi viikon sunnuntaina on SM-hallikisat. Olen nyt tällä kilpailuihin valmistavalla harjoituskaudella noudattanut myös valmentajan kehoittamaa ruokailutapaa: pienempiä annoksia kerralla ja vähän useammin. Tässä on vaan se vika, että on jatkuvasti nälkä.

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Ja taas radiossa...

Huomenna YleX:llä puhutaan elämän tarkoituksesta. Minä olen siellä.

Toimittaja törmäsi nimeeni aivan ”hakuammunnalla” syksyn ylioppilaita selatessaan, päätyi FB-profiiliini ja sieltä blogiini. Minusta on siistiä, että kerrankin minut pyydetään johonkin ensisijaisesti jonain muuna kuin pelkkänä sokeana: nyt olen tuore ylioppilas.

Sain toimittajalta ohjeet, kuinka päästä YleX:n studiolle. Ohjeet eivät olleet ihan niin yksityiskohtaiset, että olisin täysin luottavainen perillepääsystäni. Taidan siis varata hieman enemmän aikaa menomatkaan ja toivoa, että vastaan kävelee joku yleläinen, jota voi nykäistä hihasta. Saa siis nähdä, olenko sittenkään huomenna suorassa lähetyksessä vai en. Jännittävää.

(Yle-verosta pitänee kaiketi tässä vaiheessa edes sananen sanoa: minä maksan sitä ihan mieluusti ja mukisematta, tv-maksuakaan kun en ole joutunut tähän mennessä maksamaan, koska sitä värkkiä en omista. Mutta mitenkäs kuurosokeat, jotka eivät oikeasti kuluta eivätkä pysty kuluttamaan Ylen palveluita?)

Neulonta alkaa taas maittaa

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

Urheilijan vaivat

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)