keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksesta

Olen hakenut 25 000 dollarin Holman Prize -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia the Royal National College for the Blind:iin. RNC:ssä on "Football academy", joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).

Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen kandidaattiblogissa.



Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen... Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.

Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:


Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.

Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.

Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.

Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.

Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.

Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. "Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?" Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.

Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.

Lukiossa sitten... Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.

Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.

Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.

torstaina, lokakuuta 27, 2016

Viisi vinkkiä ruudunlukuohjelmalle saavutettavan webbisivun tekoon

EU:n parlamentti on hyväksynyt direktiivin, jonka mukaan kaikkien julkishallintoon liittyvien verkkosivujen ja sovellusten tulee olla saavutettavia vuoteen 2021 mennessä. Vaikka vaatimus koskee julkishallintoa, saavutettavat palvelut on kilpailuvaltti myös yksityisille. Eikä ole pakko odottaa sinne 2021 vuoteen saakka. Aiheeseen liittyen olin elokuussa juttelemassa Fraktiolla digitaalisten palveluiden saavutettavuudesta. Joku siellä ehdotti, että olisi hienoa, jos jossain olisi listattuna esim viisi tärkeintä seikkaa saavutettavan verkkosivun tekoon. Tässä ne ovat.

Ensin pari sanaa nettisivujen selailusta ruudunlukuohjelmalla.

Ensinäkin, se on todella erilaista kuin näkevänä. Voi ajatella, että ruudunlukuohjelman kanssa verkkosivu on yksiulotteinen taulukko; kaikki sivun sisältö tulee luettavaksi peräkkäin. Sellaisia käsitteitä kuin "oikealla ylhäällä" tai "vasemman reunan valikossa" ei ruudunlukuohjelman käyttäjälle ole olemassa (unohdetaan tässä hetkeksi kosketusnäytön mahdollisuudet). Netissä liikutaan näppäimistön ja näppäinkomentojen avulla, täysin ilman hiirtä.

Sitten niitä vinkkejä.


1. Semanttinen rakenne


Koska html on kehitetty tekstin jäsentämiseen, siitä löytyy elementit otsikoille, taulukoille, listoille yms. Voisi sanoa, että kaikelle sisällölle löytyy oma, semanttinen html-elementtinsä (html5:ssä myös videolle). Käyttäkää niitä! Ruudunlukuohjelmalla on lähes mahdotonta selata verkkosivua, jossa otsikot ei ole koodattu otsikoina (h-elementteinä), vaan tehty kivasti otsikon näköiseksi muotoiluilla. Se ei riitä! Valikon linkkilista on järjettömän paljon helpompi löytää, jos se on oikeasti lista. Niin ja jos vaikkapa ohjeissa puhutaan painikkeesta, on todella hämmentävää ja väärin, jos oikeasti ei löydykään painiketta (button) vaan linkki (a).

Ruudunlukuohjelman kanssa sivuilla liikkuminen onnistuu siis myös tiettyihin elementteihin, aina ei tarvitse lukea sivua järjestyksessä alusta loppuun. Siksi ne semanttiset vastineet ovat niin tärkeitä. Esimerkiksi Googlessa hakukenttään pääsee, kun etsii tekstikentän (yksi näppäin), haun jälkeen hakutulokset löytyy helposti h-tasoina (jälleen yksi näppäin). Myös listat, taulukot, painikkeet, kuvat, linkit.... kaikki elementit on ruudunlukuohjelmalla löydettävissä niitä vastaavilla komennoilla, mikäli ne on koodattu oikein.

2. Lähdekoodin järjestys


Kyllä, sillä on väliä, missä järjestyksessä sivun sisältö on lähdekoodissa/domissa. Vaikka CSS:n avulla elementit saa mukavasti visuaalisesti käytännössä mihin tahansa välittämättä siitä, missä se sijaitsee lähdekoodissa, ruudunlukuohjelma lukee sivua eri tavalla. Siksi sokean käyttäjän käsitys siitä, mikä on "sivun alussa" voi olla täysin eri kuin näkevän. Tärkeintä lähdekoodin järjestyksen kanssa on ne tilanteet, joissa jotain valikon kohdetta painamalla avautuu alivalikko. Jos se ilmestyykin jonnekin aivan muuhun kohtaan sivulla kuin alkuperäinen valikon kohde, on sitä lähes mahdotonta löytää ikinä.

On ihan normaalia, että sivuston "päävalikko" löytyy ensimmäisenä, kun ruudunlukijan kanssa sivulle menee, eikä se ole ollenkaan huono. Silloin alkaa kyllä ottaa jo päähän, jos kaikki mahdolliset valikot ja mainokset ja turhuudet ja epäolennaisuudet tulee vastaan ennen sivun pääasiallista sisältöä. Siis, jos vaikka johonkin lehtijuttuun klikatessani päädyn lukemaan ensin koko lehden sivuston kaikki valikot ja lehden kaikkien muiden artikkeleiden otsikot ja linkit mainostajille ennen kuin pääsen juttuun, jonka halusin lukea, voi hieman ketuttaa.

3. For-attribuutit lomakkeissa


Lomake-elementeissä on sellainen juttu kuin for-attribuutti. Sillä saa näppärästi kerrottua, mikä labeli kuuluu millekin tekstikentälle tai checkboxille. Saattaa tuntua turhalta sellainen, kun kyllähän se lukee siinä vieressä. Niin. Etenkin pitkiä lomakkeita täyttäessä on mukavan helppoa siirtyä lomakkeen kohdasta toiseen pelkästään tabia painamalla. Lomakkeissa, joissa on for- ja id-attribuutit kohdallaan, tämä onkin helppoa ja vaivatonta; seuraavaan elementtiin siirryttäessä ruudunlukuohjelma kertoo, mikä kohta on kyseessä (esim: "sukunimi, tekstikenttä"). Jos forit puuttuu, tiedän päätyneeni vaan tekstikenttään. Sitä onkin sitten kiva miettiä, että mitäs tietoja tähän syötetään.

4. Fokuksen siirto dynaamisilla sivustoilla


On hienoa, että nykyään voi sivulle tuottaa lisää sisältöä ilman, että se täytyy kokonaan ladata uudestaan. Mutta miten sitten ruudunlukuohjelman käyttäjä näkee uuden sisällön? Fokuksen siirto on ratkaisu tähän silloin, kun sisältö on tarpeellista – jos se on vaan vaihtuva mainos, ÄLÄ siirrä fokusta sinne, huh. Jos vaikkapa lomakkeen täytön jälkeen pitää vielä kuitata, että kyllä, todellakin haluan lähettää nämä tiedot ja kuittauspyyntö ilmestyykin vaan jonnekin ruudulla, on ystävällistä siirtää fokus sinne. Muutoin saattaa ruudunlukijalla sivua käyttävä epäillä jo, että mitään ei tapahdu, kun mitään ei tapahdu. Toki myös 2. kohdassa mainitsemani avautuvan alivalikon voisi toteuttaa fokusta siirtämällä, jos ei millään tahdo laittaa sitä lähdekoodissa oikeaan kohtaan. Parhaassa tapauksessa sille sokealle käyttäjälle voi myös kertoa, että hei muuten, siirrettiin sinut sivulla toiseen paikkaan (tähän on olemassa tapoja, jotka ei ilman ruudunlukuohjelmaa näy).

5. Alt-tekstit merkityksellisissä kuvissa


Nykyään on kivaa ja näppärää sekin, että kuvasta voi tehdä "linkin", jota painamalla pääsee jonnekin. Kivaa ja näppärää joo, kunhan muistetaan ne alt-tekstit. Jos sivulle on ihan vaan kuvitukseksi läntätty söpö kuva koirasta, ei siinä ole välttämättä tarpeen olla kovin tarkkaa alt-tekstiä koiran rotuineen, mutta jos kuva on merkityksellinen ja etenkin jos se toimii linkkinä, alt-tekstit ovat äärimmäisen tärkeitä. Kuvitelkaa tilanne, jossa verkko-ostoksen maksamista varten eteen ilmestyy parikymmentä mustaa ruutua, joista valita oikea pankki. No ei nyt ehkä mustia ruutuja, mutta kuvia, joiden alt-tekstinä on "select". Eli siis parikymmentä select-linkkiä, joista sitten arpoa se oikea. Tässä tapauksessa alt-tekstit tyyliin "Osuuspankki", "Nordea", "S-pankki" helpottaisivat elämää melkoisesti.

*******

Presikseni Fraktiolla löytyy YouTubesta. Siellä on reilun tunnin verran asiaa saavutettavuudesta – vaikka silloin taisin vielä puhua väärin esteettömyydestä.

*******

Ruudunlukuohjelmia ja niillä nettisivujen käyttöä on helppo kokeilla. Kaikille alustoille löytyy ilmaisia ohjelmia:

torstaina, maaliskuuta 24, 2016

Joskus avun pyytämisestä hyötyy kaikki

Avun pyytäminen on asia, johon vammaisena ihmisenä on vähän pako tottua. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Aina ei jaksaisi tai haluaisi tuoda esiin sitä omaa rajoitettaan. Viime päivinä olen kuitenkin tajunnut, että voi ollakin kaikille helpompaa, kun vaan avaan suuni.

Jonottaminen esim kahvilassa tai kioskilla on usein vähän haastavaa: ensin pitää tajuta, onko jonoa, sitten pitäisi keksiä, missähän jonon pää mahtaa olla ja vielä tulisi onnistua kulkemaan eteenpäin jonon mukana. Monta kompastuskohtaa, siis. Voi olla, ettei ihmiset niin kovin pahastu siitä, että yksi sokko vähän etuilee jonossa (paitsi jos niillä nyt sattuu olemaan huono päivä jo muutenkin). Vaikka ihmiset eivät siitä pahastuisikaan, ei minusta silti ole mukavaa etuilla – vaikken todellakaan sitä tahallani tekisi.

Yleensä esimerkiksi yliopiston kahvilassa vähän palloilen ja yritän päätellä, onko sitä jonoa vai ei. Se on helpointa tajuta, jos jotkut jonossa juttelevat keskenään. Suomessa kun ollaan, ei sitä aina tapahdu, vaikka kaverin kanssa yhdessä jonotettaisiinkin. Tässä yhtenä päivänä kävin kahdesti kahvilassa: ensimmäisellä kerralla meinasin ensin tyylikkäästi ohittaa varmaan puolet jonosta, kun en tajunnut, että siinä ylipäänsä oli jonoa, saati sitten niin paljon. Lopulta en edes jäänyt jonottamaan, kun oli vähän kiire. Luennon jälkeen tulin uudestaan ja tajusin, että on vähän jonoa. Tajusin myös avata suuni ja kysyä, missä jonon pää on ja se minulle ystävällisesti kerrottiin.

Tässä eräänä päivänä arvelin kuulleeni luentosalissa kaverini. En ollut ensin ihan varma. Yritin kuikuilla ja kääntyillä ja tehdä itseni mahdolisimman näkyväksi, jotta hän huomaisi minut. Ei huomannut. Luentotauolla hän kävi hakemassa kahvia ja jällee yritin tehdä itseni mahdollisimman näkyväksi, jotta hän takaisin tullessaan huomaisi minut ja tulisi luokseni istumaan. No ei huomannut – tai ei halunnut huomata, kuten minä loogisesti entisenä koulukiusattuna asian mielessäni käänsin. Hetken olin jo "no ihan sama, ei sitten", kunnes tajusin, että tietysti minäkin voin tehdä asialle jotain. En ollut ihan varma, millä rivillä kaverini parin muun kanssa oli, joten rohkaisin itseni ja huikkasin: "Hei (nimi). Kuinka monen rivin päässä te musta ootte, jos mäkin tuun sinne?"

Se oli minusta rohkea teko: otin itse kontaktia, mitä vähän sosiaalisia tilanteita pelkäävänä harvoin teen, ja toin vielä ilmi sokeuteni haitan tässä toisten löytämisessä. Kannatti; ilmeni, ettei minua tosiaan oltu huomattu (ei vältelty tahallaan) ja sain luennolle seuraa.

Pyrin aina menemään ajoissa luentosaleihin tai luokkiin, jotta minulla olisi jotain mahdollisuuksia löytää vapaa paikka. Täyteen luokkaan mennessä tuntuu aina vähän hankalalta ruveta kyselemään, että missä oikein olisi tilaa. Eilen jotenkin unohdin tämän hankaluuden täysin ja aavistuksen myöhässä ollessani kysyin heti luokkaan sisään tultuani ensimmäisiltä ihmisiltä, että mistä löydän vapaan paikan. Löytyi.

Tajusin, että pienienkin asioiden kohdalla (kuten jonon pää, kavereiden sijainti tai vapaa paikka luentosalissa) avun pyytäminen tekee tilanteista helpompaa sekä minulle että muille. Minun ei tarvitse käyttää hirveästi ylimääräistä energiaa, jotta selviäisin itse ja löytäisin sen jonon pään tai tyhjän tuolin luokasta. Minun ei tarvitse palloilla, säätää, sekoilla ja tuntea itseäni tyhmäksi siksi, etten heti löydä ja selviä. Muiden ei tarvitse miettiä, pitäisikö tuota auttaa, pitäisikö sanoa tai tehdä jotain, kun rehdisti itse kysyn.

Joskus ajattelen myös, etten viitsi vaivata ihmisiä avunpyynnöilläni, että on niillä varmasti muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Pitäisi kuitenkin vaan luottaa ja uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Kun pohdin kotona ääneen, viitsinkö mennä kysymään UniSportin kassalta, voiko joku tulla näyttämään, miten juoksumattoa käytetään (ja missä se on), avomieheni kommentti asiaan oli jotakuinkin: "Tietysti viitsit. Varmasti auttavat mielellään."

Ehkä opin tämän asian nyt ja uskallan paremmin avata suuni erilaisissa tilanteissa.

perjantaina, helmikuuta 05, 2016

Videopostaus: Apuvälinekavalkadi

Nyt, kuulkaas! Videopostaus!

Jo varmaan blogini ammoisista ajoista, 2008, minun on pitänyt esitellä käyttämiäni apuvälineitä. Parempi kai sekin myöhään kuin...

Kuvasin tämän videon jo noin vuosi sitten, viime maaliskuussa. Sen julkituominen vaatikin sitten näemmä vähän pidemmän ajan. Tässä välissä olen esim. oppinut käyttämään Macia paremmin, joten videon editoiminen iMoviella onnistui jokseenkin. Tarvitsin kyllä (ainakin vielä) myös näkevää apua, mutta tässä se nyt on!

GoPron huonon äänenlaadun takia äänet on äänitetty erikseen Zoomillla. Jossain kohtaa unohdin kiikuttaa Zoomia mukanani, joten vähän kauempaa sitten puhe kuuluu. Mutta pitäisi kuulua.

torstaina, marraskuuta 19, 2015

Opaskoira osa 7 - Puolen vuoden mittainen taival

Keskustelin ensimmäisen kerran opaskoirasta HUSin liikkumistaidonohjaajan kanssa kesällä 2013. Tuolloin totesi hän, että liikun niin hyvin kepin kanssa, ettei koirasta olisi minulle välttämättä merkittävää hyötyä ja kehotti siis pohtimaan asiaa vielä. Vuoden pohdin ja otin yhteyttä - vaihtuneeseen - HUSin liikkumistaidonohjaajaan. Siitä se täälläkin raportoitu prosessi koiran saamiseksi lähti.

Kotipaikkakoulutuksen alkuun Viiksen kouluttaja kysyi, olenko edelleen sitä mieltä, että tahdon liikkua opaskoiran kanssa, vaikka olen näppärä liikkuja muutenkin. Hän myös totesi, ettei koirasta luopuminen olisi mikään katastrofi. Tuolloin olin sitä mieltä, että tahdon.

Nyt yhteistyökurssin alusta on reilut 7 kuukautta. Kuukausi sitten tein päätöksen, ettei opaskoira ole minulle paras liikkumisen apuväline. Puoli vuotta yhteistä taivaltamme mustan labbiksen kanssa siis kesti.

Puoli vuotta voi olla joidenkuiden mielestä lyhyt aika tulla tuollaiseen johtopäätökseen. Minulle kesällä sanoi pari, että kannattaa nyt se vuosi koiran kanssa liikkua ja katsoa sitten. Minä en usko, että tilanne - lähinnä omat ajatukseni - olisi puoli vuotta myöhemmin eri. Koira toki olisi vähän kehittynyt ja ehkä oma kepinkäyttörutiini vähentynyt niin, että siksikin koiran kanssa liikkuminen tuntuisi helpommalta.

Miksi minä sitten päätin luopua opaskoirasta puolen vuoden jälkeen?

Siihen on monta syytä. Minulla ollut koira oli ehkä paras mahdollinen, joka minulle oltaisiin voitu valita. Se, etten halunnut jatkaa koirallista elämää, ei siis tippaakaan johtunut kyseisestä koirasta: Birgi on mukava koira ja oli hyvin osaava opas heti alkuun.

Halusin opaskoiran siksi, että se etsisi minulle suojateitä, ovia ja portaita tilanteissa, joissa niiden löytäminen pelkän kepin kanssa on vaikeampaa. Etsihän se, ihan kiitettävästi (vaikka välillä ei sitten oikein millään). Kuitenkin hyöty niissä tilanteissa ei ollut lopultakaan niin suuri, että olisin sitä hirveästi kepittelyä kätevämmäksi kokenut.

Isoin hyöty opaskoirasta liikkumisessa oli erikoistilanteet, siis yllättävät esteet, kuten katutyöt. Niiden ohittaminen koiran kanssa toimi sujuvammin. Mutta: ne ovat erikoistilanteita. Vaikka Helsingissä asunkin, ei katutöitä tai vastaavia osu päivittäin reiteille.

Yleensä liikkuessani en kokenut saavani koirasta juurikaan hyötyä kepin kanssa kulkemiseen verrattuna. Usein se oli vähän hidasteena: liikkumiseen piti varata enemmän aikaa, koska koira piti käyttää tarpeillaan; piti varautua siihen, että jokin kohta täytyy ottaa uudestaan (jos portaita tms ei heti näytetty kunnolla); koira saattoi olla sitä mieltä, että tänään ei viitsitäkään kulkea ripeästi. Minulla on turhan usein tapana lähteä aavistuksen viime tinkaan, mikä koiran kanssa kulkiessa johtikin sitten myöhästelyihin.

Oli tilanteita ja päiviä, jolloin totesin, että nyt on vaan helpompi lähteä ilman koiraa. Esimerkiksi lähikauppaan en mennyt kertaakaan koiran kanssa. Matka sinne on lyhyt, mutta matkan varrella on viisi suojatietä ja yhdet portaat, joiden kaikkien kohdalla koira pysähtyy. Kepin kanssa pystyn jo kauempaa tekemään ratkaisun, pysähdynkö suojatien kohdalla, jos olen varma, ettei autoja tule. Lyhyt matka koiran kanssa olisi siis kestänyt pysähtelyineen paljon kauemmin. Tai jos minulla oli vähän kiire ratikkaan, saatoin jättää koiran kotiin, koska yksin pystyin vaikuttamaan paremmin siihen, mitä vauhtia kuljen.

Kaiken tämän pienen haittapuolen olisi varmasti sietänyt paremmin, jos pitäisi koirista. Minä en siis ole koiraihminen. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä oppinut koirista paljon ja olen oppinut niistä pitämäänkin. En ole myöskään ainut ei-koiraihminen, jonka mielestä Birgi on kiva - noin niin kuin koiraksi. Ajattelin, että voisin oppia enemmän koiraihmiseksi. Että joskus aamulenkit on kivoja, karvat ei haittaa ja koira ei nenääni haise vaan tuoksuu. Ainakaan puolessa vuodessa näitä muutoksia minussa ei tapahtunut.

Ajattelin myös etukäteen, että koiran kanssa sitten liikun enemmän kävellen joka paikkaan, jotta sen lenkitys tapahtuu siinä samalla, eikä minun tarvitse lähteä erikseen käyttämään koiraa lenkeillä, koska siihen minulla ei olisi aikaa eikä kiinnostusta. Kesällä tämä vielä toimikin ihan hyvin, mutta syksyn ja arjen koittaessa tajusin, miten paljon minulla onkin päiviä, jolloin olen vaan kotona opiskelemassa, enkä lähde mihinkään. Niinä päivinä olisi pitänyt lähteä erikseen käyttämään opastani pidemmällä lenkillä. Ei jaksa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tällä hetkellä, tällaisessa asuinpaikassa ja tällaisella opiskelurytmillä opaskoira on minulle enemmän rasite kuin hyödyllinen apuväline tai kaveri. Voi olla, että jonain toisena hetkenä elämässä ajattelen taas toisin. Nyt ainakin tiedän käytännössä, mitä koiran kanssa liikkuminen kohdallani on. Ja koska Birgi on niin mukava koira, totesin sen ansaitsevan paremman kodin: sellaisen, jossa se saa liikkua enemmän, jossa siitä pidetään enemmän ja jossa sen kanssa touhutaan työnteon ulkopuolellakin mielellään. Minä en kyennyt koiralleni sellaista kotia tarjoamaan. Toivottavasti joku toinen kykenee.

keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2015

Elämäni käännekohta

Lasken sokeutuneeni noin 11,5-vuotiaana, kun silmäleikkauksen jälkeen en nähnyt enää käytännössä mitään (okei, kaksi viikkoa sen jälkeen pystyin kyllä vielä vähän lukemaan, mutta kuitenkin). Laskin jo joskus silloin ala-asteella, että sitten 23 vuotta täytettyäni olen ollut puolet eleämästäni sokeana – ja sen jälkeen suurimman osan elämästäni sokea.

Nyt, tuo maaginen 23 vuotta on enää reilun viikon päästä. Tänään rupesin päiväyslaskurin kanssa ottamaan selvää siitä, mihin kohtaan tämä suuri elämäni rajapyykki oikeasti asettuu.

Sehän meni jo! Ihan huomaamattani!

Kyllä nyt ”puolet elämästäni sokeana” –päivä olisi ollut juhlan arvoinen. Olisi vaan pitänyt laskea päivälleen tämä asia vähän aiemmin.

Synnyin 31.7.1992 ja sokeuduin 5.1.2004. Olin elänyt heikkonäköisenä 4175 päivää. Tuosta sokeutumiseni päivästä tulee tänään 4216 päivää ja oikea käännekohta tälle asialle oli näin ollen reilu kuukausi sitten, 11.6.2015. Mitähän mahdoin tehdä sinä päivänä?

Vielä ehkä vuosi sitten saatoin sanoa olleeni suurimman osan elämästäni heikkonäköinen. Pitkään aikaan en ole sanonut sitä. Nyt asia onkin aivan päinvastoin: olen ollut elämästäni suuremman osan sokea kuin nähnyt. Tästä se osa vaan kasvaa. Jännä ajatus.

Vielä kun osaisin sanoa sen päivän, jonka jälkeen en enää erottanut edes valoa. Se ei vaan ollut niin merkittävä tapahtuma, että olisin pistänyt suuremmin merkille.

maanantaina, heinäkuuta 20, 2015

Koirastani tuli caravaanari-koira, eli kaikkien kaveri

Olen koko ”pienen ikäni” viettänyt kesät asuntovaunulla ympäri Suomen. Tai no, ainakin yläasteikäiseksi saakka. Siitä lähtien alkoi olla omia kesämenoja jo enemmän niin, että vaunuilu jäi vähän vähemmälle. Nyt on ollut useampi vuosi välissä, kun en ole ollut asuntovaunussa ollenkaan. Pari viikkoa sitten tein kuitenkin paluun lapsuuteni kesiin ja vietin viikonlopun vaunulla.

Pienenä, kun näin jonkin verran (ks. edellinen kirjoitus), uusilla caravan-alueilla taisi aina joku ensin minulle näyttää, mistä löytyy vessat ja mistä leikkipaikka yms. tärkeät kohteet. Liikuin myös toki aika paljon veljieni kanssa, mutta itsenäisesti alueella kulkeminen ainakin oman muistini mukaan onnistui ihan hyvin. Tutuilla alueilla, joilla olimme käyneet ennenkin, ei ainakaan ollut mitään vaikeuksia.

Sen jälkeen, kun sokeuduin, itsenäinen liikkuminen jäikin sitten melkein tyystin. Piti pyytää aina jotakuta saattamaan minut vessaan ja toivoa, että se odottaa myös sen aikaa, kun tulen sieltä pois. Vanhempien eron jälkeen olin usein vaunulla niin, että mukana oli isäni ja veljeni, joten naisten wc- ja saunatiloissa minun piti pärjätä itse. Se oli jokseenkin stressaavaa. Muistan kyllä, että eräällä erityisen tutulla alueella kävin ihan ongelmitta saunomassakin yksin, enkä mitään keppiä siellä käyttänyt.

No, nyt lähdin siis pitkästä aikaa oleilemaan caravan-alueelle. Tälllä kertaa mukana oli myös opaskoira. Ensimmäisen illan se oli vaan koira, sai lomailla sekin. Seuraavana aamuna totesin, että olisi kyllä kiva, jos tuo eläin voisi opastaa minut huoltorakennukselle, josta siis löytyi esimerkiksi se vessa. Ei tarvitsisi aina pyytää jotakuta muuta mukaan ja kun se kerta opas on…

Näin tehtiin. Parilla ensimmäisellä kerralla mukana oli tietysti vielä ihminenkin katsomassa, mihin mennään. Sen jälkeen kuljin ensimmäisen kerran varmaan kymmeneen vuoteen itsenäisesti vaunualueella. Toki itsenäinen kulkemiseni oli suht vähäistä, kun se oli vaan se muutama sata metriä vaunusta huoltorakennukseen – vai mikä se nyt on. Silti se oli aika hienoa. Alueella oli myös aika paljon muita koiria ja erityisesti yksi koira haukkui jokseenkin aina, kun kuljin siitä ohi. Se toimi suorastaan hyvänä maamerkkinä: kun tuon vaunun koira haukkuu, voin pyytää omaa koiraani etsimään portaat.

Toki tuollaisen reitin olisi nyt kepinkin kanssa voinut opetella. Kepin kanssa olisi pitänyt miettiä paljon jotain, mistä löytyisi riittävän hyvä maamerkki, että vaunurivistöstä osaan valita juuri oikean vaunun ja kuinkahan monta astetta tässä kohtaa pitääkään kääntyä, että löydän seuraaville portaille. Nyt koira etsi pyynnöstä seuraavat portaat helposti ja oikealle vaunulle se toi aina, koska olihan siellä sen ruuat. Paljon pienemmällä energialla sain reitin haltuuni.

Jonkun viidennen vessareissun jälkeen tuo oppaani, jolla on vähän tapana kyllästyä tuttuihin reitteihin, alkoi sitten yrittää viedä minua vähän vääriin paikkoihin. Onneksi viimeistään siinä vaiheessa jokseenkin kaikki alueella olevat tiesivät jo, kuka minä olen ja mihin olen mahdollisesti matkalla, niin apua ja opastusta kyllä sain.



Ja juu, ne kerrat, kun koira oli ilman valjaita alueella, se selvästi oli kaikkien kaveri. Sen verran leppoisa otus se on. Se sai myös olla varsin paljon vapaana, koska pysyi hyvin nätisti vaunun lähellä, eikä yrittänyt ensimmäisen kerran jälkeen lähteä mihinkään kauemmas seikkailemaan. Taisi olla ihan rentouttava viikonloppu sillekin.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2015

Aikamatka 15 vuotta taaksepäin

Elokuussa 2000 olin 8-vuotias ja suhtauduin näkövammaisena elämiseen pitkälti samalla tavalla kuin nytkin: kaikki sujuu ihan hyvin. Osaan sanoa tämän siksi, että vastaan tuli C-kasetti, jossa minua haastateltiin elämästäni. Äänitys on muistaakseni tehty jotain lehtijuttua varten. Poimin nauhalta eilen mielestäni parhaimmat palat ja tässä ne nyt sitten on.

- Kerros vähän sun koulupäivästä. Mitäs aamulla tapahtuu, kun sä lähet kouluun?
- Kun mä lähden kouluun, niin minä syön aamupalan, puen, ja sitten odotan taksia ja kun taksi tulee, menen taksilla kouluun.
- Mitäs koulussa tapahtuu?
- No minä istun omalle paikalle.

- -

Vähän puhuttiin apuvälineistä ja kerroin, että kotona on myös valkoinen keppi:
- Koska sä sitä keppiä käytät?
- Jos on pimeetä.
- Onks muita paikkoja kuin pimeä tai hämärä?
- Ei.
- Entäs uusissa paikoissa?
- No uusissa paikoissa mä vähän käytän ja kun mä käyn Jyväskylässä tukijaksoilla, niin siellä mä käytän koulussa.

- -

- Kevätlukukaudella siirryn käyttämään pisteitä.
- Jännittääkö se pisteisiin siirtyminen?
- Joo, mutta mun mielestä minä en tarttis pisteitä, kun ne on vielä niin kauheen hankalia.
- Luuletko, että kun sä menet ylemmille luokille ja tulee enemmän ja enemmän tehtäviä, että siitä olis apua, kun teet pisteillä?
- Ei. Kun sormet voi väsyä.

- -

- Mitäs sä harrastat kotona?
- Pyöräilyä ja rullaluistelua.
- Mites ne sujuu?
- Hyvin. Hyvin ne sujuu.
- Missäs sä pyöräilet ja rullaluistelet?
- No autotiellä. *nauhu*

- -

- Miten sä pyöräilet kauempana kuin ihan lähellä kotia?
- Ihan samalla tavalla kuin kotonakin.

- -

Vauhdikkaasta menosta pidin jo tuolloin:
- Jos lähtee kauemmas, niin mites sitten tapahtuu? Ajatko sä edellä vai takana?
- Joskus edellä ja joskus takana.
- Kumpi on helpompaa?
- Edellä. Jos on takana, niin edelläolevalla voi olla liian hidas vauhti.

- -

- Minkäslaisia leikkejä sä leikit kotona ja minkälaisia kavereiden kanssa?
- Ihan semmosia leikkejä kuin ihan tavalliset lapset.
- Onks mikään leikki vaikeeta, kun ei nää kunnolla?
- *hyvin painokas* Ei!

- -

- Mites tietokoneasiat sujuu?
- Hyvin, mutta kun joskus pitää lukee jotain, niin sitten en saa siitä selvää.

- -

- Vedetään monitori lähelle. Joskus niin lähelle, että sen monitorin jalusta on yli pöydän.
- No kuinkas läheltä sä katsot sitä?
- En minä tiiä.
- Mä voin sanoa, että niin, että nenä on kiinni siinä.
- *nauru* En aina!

- -

Käsitykseni kunnolla näkemisestä oli ehkä vähän poikkeava:
- Minkä verran sä näät?
- Metrin päähän kunnolla.
- Molemmilla silmillä?
- Toisella silmällä en ollenkaan nää.
- Metrin päästä näät, montako sormea on pystyssä?
- Joo ja joskus pitempääkin.
- Näätkö sä metrin päästä ilmeitä?
- En mä kunnolla. Sitten pitää olla jossain kymmenen sentin päässä, jos mä ilmeistä haluun saada selvää.

Koska joku muu saattaa pitää vähän eri kohtia vielä parempina ja noin muutenkin, päätin julkaista ihan koko äänityksen. Ihan alun perusteella olisin pitänyt itseäni nuorempana kuin 8-vuotiaana, mutta kaipa se on uskottava. Nauhalla kerron esim. mitä avustaja tekee koulussa (ei paljon mitään), mikä on kesäleireillä parasta – ja kyllä sieltä vähän selviää sekin, että on ne jotkut leikit sittenkin pikkuisen hankalia, kun ei näe kunnolla.

Äänitteen kesto on reilu 26 minuuttia. Ensimmäinen kysymys kuului "minkälaisessa perheessä sä asut?", mokasin sen äänittämisessä tuossa vaan, enkä jaksanut ottaa uudestaan. Mutta kuuntele tästä!

torstaina, kesäkuuta 18, 2015

Vaatteita, tuunausta ja värejä

Kävin eilen ostamassa kesävaatteita, koska edellisten sitä laatua olevien vaatteiden hankkimisesta on joku 3-5 vuotta ja vanhimpien… No, en varmaan kauheasti valehtele, kun sanon 10 vuotta. Monet ovat siis eläneet jokseenkin elinkaarensa loppuun ja tietysti vielä samaan aikaan.

Mukaan tarttui esimerkiksi toppi H&M:stä. Mietin jo kaupassa, että se on vähän liian pitkä ja tuleekohan juurikaan käytettyä. Ostin kuitenkin, koska nyt kerta halvalla sai (jep jep) ja väri oli kiva (niin). Mietin toppia sitten kotona lisää. Pituus on melkein suorastaan tunika, ehkä sellaiseksi tarkoitettukin? Minä kaikesta huolimatta pitäisin enemmän ehkä vähän lyhyemmästä topista. Pähkäilin vaihtoehtoja lyhentämisestä lähtien, kunnes keksin.


Farkkujen kanssa pitkä toppi on vielä ihan ok, mutta tarkoitus olisi kuitenkin käyttää sitä ja shortseja. Silloin vähän lyhyempi saisi olla. Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Taittelin toiseen sivusaumaan laskoksia, ompelin muutamalla pistolla kiinni ja siinä se on: tuunattu, vähän lyempi ja ainakin vähän erilainen toppini.



En taas tiedä, miten yvin tämä kuvaaminenonnistui. Lähinnä mietin, miten hyvin toppi näkyy sieltä helmasta,jossa muutoskin tapahtui. Sitäkään en tiedä, miten hyvinvärit näkyy – TapTapSee sanoi toppiamustaksi, mutta vihreä se on (tai niinkaverini kaupassa kertoi ;) ).

Näiden vaateostosten myötä mietin taas värejä. Lähinnä sitä, mitkä värit sopii yhteen. Olen nähnyt värejä viimeksi 2004 ja pitkään sen jälkeen luotin kovasti värimuistiini ja -tajuni. Erityisesti minua arvelluttaa nyt ostamani limenvihreät shortsit: minkä värisiä yläosia niiden kanssa voi muka käyttää?

Olen sokeana yhdistellyt värejä suhteellisen rohkeasti ja luottanut oikeasti värimuistiini ja käsitykseeni siitä, mitkä sopii yhteen. Joskus olen etukäteen kuullut ihmisiltä, että valitsemani värit eivät voi toimia yhdessä, mutta lopputuloksen nähtyään (kuten villasukat) he ovatkin todenneet niiden sopivan, kuten hyvin vahvasti tiesin. Enää näkemykseni ei ole niin selkeä. Ihan viime aikoina olen enemmän ruvennut kyselemään muiden mielipidettä siitä, mitkä värit sopivat yhteen. Tietysti jotkut perusjutut on helppoja, että valkoinen ja musta sopii minkä tahansa kanssa. Mutta heti siitä eteenpäin meneekin jo vähän haastavammaksi.

Rupesin nyt suorastaan kaipaamaan jotain väripankkia, josta voisi tarkistaa, mitä värejä kannattaa yhdistellä keskenään. Tietenkään absoluuttista totuutta väreistä ei voi kukaan sanoa, mutta saisipa edes jotain raameja sille, mitä tekee, ettei ihan hirveän riiteleviä yhdistelmiä tekisi. Esimerkiksi ne limet shortsit: valkoista tai mustaa, mutta mitä ihmettä muuta? Oranssia? Vaaleansinistä?

Edit: Ei se kuvaaminen sokkona mitään helppoa ole! Aion kuitenkin vielä yrittää ottaa sellaisenkin kuvan, jossa näkyykin toivottu asia... Lian lyhyt käsivarsi minulla, näemmä.


Edit2: No nyt on kuva, josta toppini tuunaus ilmennee paremmin. Jätän nuo vanhat kuvat muistoksi siitä, ettei se aina ihan ensimmäisellä osu. :)

Kunnon kuva tuunatusta topista
Tässä kuvassa TapTapSee tulkitsi topin tumman siniseksi. Mahdankohan luottaa enää kaverini vihreään ollenkaan?

keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2015

Opaskoira osa 6 - Kotipaikkakoulutus, käyttöönottokatselmus ja sananen alkutaipaleestamme

Palasin Kuopiosta yhteistyökurssilta keskiviikkona, seuraavana maanantaina alkoi kotipaikkakoulutus. Viikonlopun yli piti selvitä ihan omine nokkineni ja hyvin se meni.

Kotipaikkakoulutuksessa koiran kouluttaja tulee käyttäjän kotipaikalle jatkamaan koulutusta samaan malliin kuin yhteistyökurssilla, mutta nyt käyttäjän omassa kotiympäristössä eli reiteillä, joita arjessa tullaan käyttämään. Etenkin nyt, kun YT-kurssi oliKuopiossa, eisinä aikana tullut opeteltua yhtään reittiä,jota oikeastiarjessani kulkisin. Jos olisin ollut Iiriksessä yhteistyökurssilla, olisi asia vähän eri.

Ainakin Viiksessä kotipaikkakoulutuksen on 5 päivää. Se saatetaan jakaa kahteen pätkään. Minulla oli viisi päivää putkeen. Niiden viiden päivän aikana opettelimme koiran kanssa reittejä, jotka minä suurimmaksi osaksi itse osasin jo aiemmin kepin kanssa. Se tuntui jokseenkin turhauttavalta, mutta tarpeellista toki kuitenkin. Meidän ensimmäisen viikon reitteihimme kuului yliopisto, urheilukenttä, opaskoirapuisto (ja kaveri, joka asuu koirapuiston lähellä), Sörnäisten metroasema, Iiris ja yksi kahvila. Muistaakseni nämä. Kuulemma suhteellisen paljon uusia reittejä heti alkuun, mutta minkäs mahtaa, kun minulla on tarve liikkua moneen paikkaan.

Kotipaikkakoulutuksen aikana oli myös käyttöönottokatselmus, jossa kouluttajan lisäksi läsnä oli maksajatahon, eli minun kohdallani Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, edustaja, kuntoutusohjaaja (tai sen sijainen). Käyttöönottokatselmuksessa kuljetaan jokin reitti ja katsotaan, että kulkeminen sujuu käyttäjältä koiran kanssa turvallisesti ja yhteistyö pelaa. Sitten kirjoiteltiin taas soppareita siitä, että sitoudun käyttämään koiraani mahdollisimman paljon opastustehtävissä sekä pitämään siitä hyvää huolta.

Nyt kotipaikkakoulutuksestakin on jo reilu kuukausi. Olen elellyt tuon koiran kanssa yhdessä reilut kaksi kuukautta. Vielä jokunen aika sitten pohdin paljon, onko opaskoirasta minulle enemmän hyötyä vai haittaa. Kun homma toimii ideaalisti, koiran kanssa on mukava liikkua. Siinä on kuitenkin oma huolehtimisensa, eikä näin alkuun homma todellakaan toimi aina odotetulla tavalla.

Tiedän monia, joiden mielestä kepin kanssa liikkuminen on hidasta köpöttelyä ja tökkimistä. Minä en koe sitä niin. Esimerkiksi kävelynopeuteni ei juurikaan ole koiran myötä muuttunut mihinkään (tai välillä on hitaampaa, kun tuota pitää kiskoa perässä). Olen ihan samalla tavalla ilman koiraa kulkenut vaikka missä, eikä tuo koira vielä osaa läheskään niitä kaikkia reittejä, jotka minä osaan.

Jokin aika sitten aloin kuitenkin jo enemmän kallistua sille kannalle, että on koirasta hyötyä. Tai että hyödyt voittaa ne haitat. Suurin hyöty tähän mennessä on ollut yllättävät esteet, etenkin tietyömaat. Kepin kanssa törmään ensin johonkin ja tajuan siinä olevan tietyömaa,sittenkäyn tunnustelemassa,kummalta puoleltapääsisin ohittamaan. Koira eivälttämättä edes pysähdy merkkaamaan minulleestettä, vaan saattaa kiertää sen suoraan. Tai vaikkapysähtyisikin, niin sen jälkeen se kiertää esteen, eikä minun tarvitse prosessoida päässäni sitä, mistä voin mennä. Muutenkin maailmassani koiran kanssa kulkiessa on paljon vähemmän esteitä. Sinänsä monet esteet eivät ole minulle olleet haitaksi, ne ovat jopa olleet jossain määrin maamerkkejä, mutta sujuvoittaahan se kulkua, kun ei koko ajan keppi tökkää polkupyörään tai mainosstandiin.

Haittapuolia koirasta on sitten se, kun täytyy aina miettiä, mihin voi päästää sen tarpeilleen. Niitä paikkoja ei Helsingissä ihan joka kadun kulmassa kuitenkaan ole. Myös jos menen jonnekin, jjossapaikan päällä en tarvitse koiraa, minun pitää keksiä, mihin voin jättää sen turvallisesti paikallaoloon (ja toivoa, että se oikeasti pysyy siellä, mihin olen sen jättänyt). Tämän kisakauden ensimmäisten yleisuhreilukisojen jälkeen totesin, että minun on täysin turha ottaa koiraa mukaan kisoihin vieraalle urheilukentälle. Siispä, jos nyt lähden pidemmälle kisareissulle, pitää kehittää koiralle hoitopaikka. Jos olen kaverilla kylässä ilman koiraa (tätä olen tehnyt useistakin syistä), en voikaan jäädä sinne oleilemaan ihan mahdottoman pitkäksi aikaa tai ainakaan yöksi, vaikka kuinka haulaisin.

Opaskoirassa, kuten tietysti kaikissa muissakin eläimissä, on paljon huolehdittavaa. Onneksi siitä on välillä myös hyötyä.