keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2015

Opaskoira osa 4 - Yhteistyökurssin alku

Minulla on ollut kaksi päivää seuralaisena, apuvälineenä ja huonetoverina yksi mustakarvainen otus. Olen siis koiran kanssa yhteistyökurssilla Kuopiossa.

Yhteistyömme alkoi sillä, että minulle lounaan jälkeen törkättiin huoneeseen eläin kehotuksella ”tutustukaa toisiinne”. Niin me tutustuimme. Rapsuttelua, haistelua ja sellaista normaalia, mitä siihen nyt kuuluu. Paikkojen tutkimista, pyörimistä ja hötkyilyä.

Jonkin aikaa siinä toisiamme viihdytettyämme oli aika lähteä ensimmäiselle lenkille, eli koiralle valjaat niskaan ja pihalle. Ensimmäisen päivän lenkkinä oli vaanlyhyt pissalenkki. Menomatka oli varsin ripeää menoa, takaisin tullessa löhtystelyä ja hidastelua; ”Ei kai tää oikeasti ollut jo tässä?”. Sama lenkki vielä myöhemmin uudestaan, samalla tavalla.

Iltapalalla mietittiin toisen kurssilaisen kanssa, että olisikos näidenkoirien pitänyt saada jotain ruokaa. Kukaan ei siitä mitään sanonut. Päätettiin kysyä, kun illalla tulee lenkittäjä.

No, yhdeksältä sitten molemmat olime alaovella koirien kanssa ja lähdimme lenkille. Vähän pidempi kuin pissalenkki, mutta sellainen lyhyt puiston kierto vaan. Takaisin huoneessa muistin, että unohtui kysyä siitä ruuasta, enkä jaksanut enää mitään soitella. Kaipa se koira aamuun asti pärjää.

Aamulla sitten selvisi, että juu, olisi niiden jotain pitänyt siinä illasta saada syödä. Ja ei, meidän ei olisi pitänyt lähteä pihalle, ihan koirien vaan. Voi raukkaparkoja koiria, jotka julmasti pistetään oudon ihmisen kanssa huoneeseen, eikä edes ruokaa saa! No, tiistaina saivat sitten. Molemmat päivän ateriansa.

Koska minun piti tiistaina hoitaa ennakkoäänestys, lähdimme vähän monimutkaisemmalle reitille kirjastoon (kirjasto oli kyllä auki, mutta äänestys alkoi vasta tuntia myöhemmin…). Hieman oli koira hämillään matkalla. Iltapäivällä käytiin taas vähän eri reitti ja mentiinkin R-kioskille. Pyysin koiraa etsimään tiskin ja se tarjosi jäätelökaappia – aika hyvä vaihtoehto tietysti sekin.

Kurssin ohjelma noin pääosin koostuu aamun pissalenkistä, päivän kahdesta valjaslenkistä ja jostain teoria-asiasta (ja tietysti aamiaisesta, lounaasta, päivällisestä ja iltapalasta). Eilen puhuttiin koiran käskyttämisestä ja äänenkäytöstä, tänään sairauksien kotihoidosta ja ensiavusta. Tänään minun koirani pääsi myös vähän juoksentelemaan vapaana, mihin sisältyi pari pulahdusta lampeen. Kaikilla lenkeillä, myös sillä pissalenkillä, on kouluttaja mukana. Meille kovasti painotettiin kurssin alussa, että yksin koiran kanssa emme lähde minnekään, ennen kuin saadaan lupa.

Minusta on hämmentävää, miten nopeasti suhde koiraan muodostuukaan. Jo ensimmäisenä päivänä tuntui siltä, että kyllä meillä tässä joku yhteys on ja kavereiksi taidettiin tulla. Nyt tuntuu jo hyvin vahvasti siltä. Koirani on myös selvästi viisas tyyppi: aina, kun se koettaa tarjota minulle köyttä leikittäväksi, se tuo sen suoraan käteen.

Tänään makasinsängyllä mahallani. Koira tarjosi minulle köyden. Minä sitten heitin sen siitä mahaltani ja kehotin koiraa noutamaan. Heiton pituus oli ehkä puoli metriä ja tyyppi mietti aivan selvästi, että ”oletko ihan tosissasi, tuoko pitäisi hakea”. Laiskasti löntystellen se sitten toi minulle köyden. Sama uudestaan, yhtä lyhyt heitto ja yhtä laiska haku. Taidettiin molemmat olla myös vähän väsyneitä.

Olen ollut kurssilla nyt kaksi päivää ja jo tänään olen oikeasti joutunut miettimään, mikä päivä nyt on. Palaan kotiin kahden viikon päästä ja silloin viimeistään olen varmaan aivan sekaisin kaikesta.

P.s. Sen nimi on Birgi. Tai Birk, kuten Ronja Ryövärintyttäressä.

perjantaina, huhtikuuta 10, 2015

Pirssillä pitkin poikin kaupunkia

Jotenkin kävi niin, että torstai, joka vielä maanantaina oli täysin tyhjä päivä, olikin lopulta yhtä ryntäilyä ympäri kaupunkia 9-16 ja illallakin oli menoa. Kalenterillani on paha tapa täyttyä lyhyehköllä varoitusajalla. Minuuttiaikataulun takia (ja koska en vaan jaksanut nousta ajoissa aamulla) kuljin matkani lähinnä taksilla. Tähän päivään osui monemoista kuljettajaa.

Kuljettaja 1: Ihan perus kuski, suht nuori ja ihan ok. Eipä paljon juteltu. Kuunneltiin Suomipoppia. Kuski jäi 2,50 euroa tappiolle, koska ei osannut ottaa omavastuuta (en ihmettele, se onkin meillä nykyään ihan yhtä säätöä).

Kuljettaja 2: Mukava eläkeläisherra. Vähän aluksi juteltiin, loppumatka aika hiljaisuudessa. Soitti kaverilleen apuja omavastuun ottamisessa, onnistui siinä lopulta varsin mallikkaasti. Koska kohde oli minulle täysin vieras, pyysin kuskia opastamaan minut hisseille, josta ehkä selviäisin. Opasti kuitenkin oma-aloittteisesti ihan perille oikeaan kerrokseen ja sielläkin mietti kanssani, mihin pitää mennä. Palvelu oli siis oikein hyvää.

Kuljettaja 3: Ensin en meinannut edes tajuta, että olikohan tämä auto nyt taksi, mutta koska minua tultiin kädestä pitäen ohjaamaan auton takapenkille, niin totesin, että taitaa olla. Pieni kielimuuri haittasi matkantekoa ihan alusta asti: piti tavata useampaan kertaan, mihin olen menossa, kun Kumpulaakin luuli Kontulaksi. Ei niissä nyt niin kovin iso ero olekaan. Navigaattorista löytyi kuitenkin oikea osoite ja sinne suunnattiin (onneksi Kumpulaan!). Jokseenkin samasta osoitteesta löytyy useampi yliopiston rakennus, joten selitin aika lähellä kohdetta ollessamme, että menen Physicumiin ja jäisinmielelläni pois portaiden luona. Kuljettaja tyytyväisesti kertoi meidän olevan perillä (ja jäi 2,50 euroa tappiolle) ja opasti minut ovelle. Ei portaita. Ajattelin hetken, että joo, kai sinne pääsee ajamaan myös suoraan ovellekin jostain, mutta käsi ovenkahvalla paljasti, että nyt on kyllä väärä paikka. Siitä seurasi keskustelu:

Minä: ”Tämä ei ole oikea paikka.”
Kuski: ”On on! Gustav Helströmin katu 2, on on oikea paikka, ole hyva.”
Minä: ”Mä tästä ovesta tiedän, että ei ole oikea. Täällä on monta yliopiston rakennusta - -”
Kuljettaja: ”On oikea, on Gustav Helströmin katu.”
Minä: ”Ei ole. Siinä pitäisi olla portaat - -”
Kuljettaja: ”Okei, ole hyva, ole hyva.” (*ohjaa minua takaisin autoon*)
Minä: ”Mä olen menossa siis Physicumiin - -”
Kuljettaja: ”Ole hyva, ole hyva!” (*tunkee minua sinne auton takapenkille*)
Minä: ”Mä olen siis menossa - -”
Kuljettaja: ”Oke, joo, ole hyva, ole hyva.”
Minä: ”Kuuntele, mitä mä yritän sanoa! Mä olen siis menossa Physicumiin. Siinä on kadulta sellaset portaat ylös, niiden luo.”
Kuljettaja: ”Oke, oke. (*puhuu jollekin naiselle*) Missa on (*etsii osoitettanavigaattorilta*) Gustav Helström - -”
Minä: (*syyyyvä huokaus*) ”Mä olen menossa Phsyicumiin. Sitä etsitään.”
Nainen: ”Aa, Physicum. Se on tuo puinen rakennus tuolla, katso, näkyy tuossa. Toisella puolella katua.”

Löytyihän se. Ja ei ollut ensimmäinen kuljettaja, joka tuolla Kmpulassa vähän on sekoillut, mutta ensimmäinen, joka ei ihan oikeasti kuunnellut, mitä minä yritin hänelle sanoa.

Kuljettaja 4: Kaikki meni oikein mallikkaasti ja mukavasti mitään jutustelematta, kunnes tultiin hyvin lähelle määränpäätä. Kuljettaja kysyi, mille ovelle mennään. Sanoin käytännössä kaikkien kelpaavan, koska on tuttu paikka. ”Tässä on tämä C-ovi, metroaseman vieressä. Osaatko sä liikkua siellä sisällä?” Kerroin osaavani, joten kuljettaja: ”Sä näät siis jotain?” No en kyllä nää. Kun näppäilin kortinlukulaitteeseen tunnuslukuni, kuljettaja siitä yltyi kehumaan, miten taitava olen, kun senkin osaan. Koska lähdettiin yliopistolta, hän kysyi, opiskelenko siellä. Kerroin opiskelevani ja sain kuulla olevani niin taitava. Totesin, että toivottavasti minusta ainakin tulee sellainen, siksi opiskelen. ”Ei, kyllä sä olet! Niin sinnikäs. Tolla sinnikkyydellä pärjää vaikka miten pitkälle.” Öö, okei? Mahtoiko hän saada kuvan sinnikkyydestäni ihan vaan siitä, että hyppäsin yliopistolta taksiin, istuin hiljaa puhelinta räpläten koko matkan ja kerroin osaavani liikkua Liikuntamylllyssä? Kuulemma hän ihailee kaikkien näkövammaisten sinnikkyyttä, niitä kun on taksin asiakkaina aika paljon hänellä ollut.

Että sellaista tänään. Vamma ei tee ihmisestä sinnikästä. Minä en koe olevani sinnikäs. Elän ihan normaalia arkea. Toki toisinaan on päiviä, että sängystä nouseminen vaatii pientä sinnikkyyttä, koska väsyttää liikaa. Koiran kanssa niitä päiviä voi tulla useammin.

Ja niin, minulle saa muuten sanoa ”nähdään”. Minäkin sanon.