lauantaina, kesäkuuta 28, 2008

Turun keskiaikaiset markkinat

Aamupäivällä, heti liikkumistaidon tunnin jälkeen, otin suunnan kohti Turkua ja keskiaikaisia markkinoita. Matkalla junan vessassa kävin heittämässä keskiaikaistyylisen mekkoni niskaan, sillä Helsingin keskustan alueella liikkuminen se päällä ei tuntunut aamulla järin houkuttelevalta ajatukselta.

Mukaani Turkuun olin saanut suostuteltua erään leiriohjaajan, joka oli eksynyt näkövammaisten pariin Parasta lapsille ry:n ja Näkövammaiset lapset ry:n yhteisiltä leireiltä. Hän on itse siis PL:n puolelta. Omien sanojensa mukaan ei ole opastanut sokkoja juuri yhtään, mutta sitä on vaikea uskoa. Niin hyvin homma toimi.

Aikaisemmin viikolla tutkin Turun keskiaikaisten markkinoiden nettisivuja ja löysin sieltä markkinoiden ohjelmaoppaan. Paha vain, ettei se ollut lainkaan ruudunlukuohjelmalle sopiva tapaus. Siinä sitten melkein hädissäni laittelin viestiä tapahtuman järjestäjille ja pyysin itselleni luettavaa versiota. Seuraavana aamuna (tämä tapahtui siis illalla) sähköpostiini tuli liitetiedostona koko ohjelmaopas. Lupasivat oppia virheistään ja laittaa sen Word-version myös nettiin. En ole käynyt tarkastamassa, löytyykö se sieltä. Minusta oli kuitenkin ihailtavaa, että sain sen niinkin nopeasti.

Markkinahumussa minulla ei ollut kertaakaan keppi kunnolla käytössä. Kannoin sitä vain kasattuna mukanani. Jok’ikisellä kojulla kojun pitäjät kuitenkin tajusivat minun olevan sokea, ja melkein kaikki ottivat sen aivan mielettömän hyvin huomioon. Myyjät esittelivät itse minulle tuotteitaan ihan antamalla käteen, kertoili niistä kaikkea ja muutenkin olivat todella ystävällisiä ja avoimia.

Eräs englantia puhuva okariinan soittaja ja -myyjä opetti minullekin, kuinka se soitin toimii. Omalla huonolla englanninkielentaidollani ymmärsin suurimman osan, koska hän neuvoi sen aivan kädestä pitäen. Muutoin olisinkin ollut varsin ulalla. Puukkoja myyvä henkilö kertoili puukkojen terän pituuksia kysymättäkin ja esitteli puukkoja minulle. Ikoneja tunnustellessani sain kuulla, mitä ne kuvastavat ja minulle näytettiin erikseen kuvia, joissa kuva-aihe oli paremmin tunnettavissa.

Markkina rahaa lyödessä pisteen vetäjä löi kanssani sen, sillä en olisi itse – tietenkään – osunut edes oikeaan kohtaan. Eräs itse tekemiään koruja myyvä nainen kysyi, miltä korut tuntuivat. Kun sanoin niiden vaikuttavan varsin mielenkiintoisilta, hän arveli sokkona tuollaisten asioiden hahmottamisen olevan erilaista. Varsijousi-setä viritti minua varten yhden jousen ja esitteli sitä, kun taas yhdellä kojulla sain koettaa noitarummun soittamista poron sarvella.

Mukavia hetkiä minulla oli myös silmänkääntäjä Martti Simonmartin luona. Hän on ammattitaikuri Martti Siren, joka on viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt kovasti erikoistua näkövammaisille esiintymiseen. Silmänkääntäjä esitti minulle pari temppua, mutta ryösti minut myös apurikseen monta kertaa. Olin ”vanhempien hylkäämä sokko-raukka”, joka kaiken järjen vastaisesti osasi heti kertoa, minkä värinen kortti oli kyseessä. Kysyttäessä sanoin myös, mikä maa ja numero kortissa oli. Simonmartti nosti siis yleisöstä jonkun sekoittamasta pakasta kortin kerrallaan ja tiedusteli sen väriä. Itselläni ei ollut minkään laista kosketusta koko korttiin.

koko päivästä jäi minulle varsin tyytyväinen ja iloinen olo. Siihen vaikutti erityisesti ne kaikki ihanan ystävälliset ihmiset, jotka eivät antaneet sokeuteni häiritä heitä missään määrin. Epäilen, ettei kovin moni heistä ollut ollut aikaisemmin juurikaan näkövammaisten kanssa tekemisissä. Silti he osasivat kertoa tuotteistaan juuri oikeita asioita – kuten väreistä, kuvioista ja pinnasta.

Kiitos kaikille mukaville ihmisille tästä upeasta päivästä!

keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008

Uusia vekottimia - liikkumistaidon tunti osa 2

Nyt on oltu ihan pääkaupungissa opettelemassa ratikoita – pelottavaa touhua.

Oikeastaan ratikat, raitiovaunut, sporat – mitkä lie – eivät edes olleet järin pelottavia tai vaikeita. Ainoa hankaluus on se, mistä tietää jäädä pois. Onneksi voi aina pyytää kuljettajaa jättämään tai kysyä kanssamatkustajilta, missä pysäkillä ollaan menossa.

Ratikoissa ehkä ainakin aluksi on vaikeaa se, että liikenteessä on niin uusia kuin vanhoja ratikoita, jotka eroavat toisistaan hiukan. Tänään pääsinkin jo testaamaan molempia, mutta silti tässä on vielä pitkä matka siihen, että minusta tulee kunnollinen ratikan käyttäjä.

”Pelottavin” osuus koulureitissäni on ehkä ennemminkin jo pelkkä kaupungissa liikkuminen. Meillä on erotettu kävely- ja autotiet suurimmaksi osaksi ihan nurmikkoalueella ja ojalla. Tuollaiset kadut ovat omituisia juttuja. Miettikää nyt vielä, minun pitää ylittää tie, jossa on kolme kaistaa yhteen suuntaan! Aivan järkyttävää. Tuusulassa tuollaisissa paikoissa on yleensä alikulku…

Helsingissä liikkuessa minulle tuli mieleen se Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri -satu, jossa Maalaishiiri menee käymään kaupungissa. Oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni maalaiseksi. Ei ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi kysyä autosta noustessani, saanko avata oven. En ole ajatellut sellaista mahdollisuutta, että siinä voisi olla esimerkiksi liikennemerkki tai jalankulkija, pyöräilijä yms. Ei Tuusulassa voi juurikaan jättää autoa sellaiseen paikkaan. Toiset autot voivat olla lähellä, mutta niistä minulle yleensä huomautetaan ajoissa.

Tänään pääsimme kuitenkin jo käymään ihan Kallion lukion sisätiloissa. Siellä oli käytävillä jonkin verran tavaraa ja osa tiloista oli suljettuja remontin takia, mutta jonkinlaisen yleiskuvan koulusta sain. Kätevää on, että jokainen kerros on identtinen keskenään. Kyllä minä sen koulurakennuksen vielä opin. Ja Pengerkadulla oleva toinen koulun yksikkö oli ainakin helpossa paikassa, sinne emme vielä sisään päässeet.

On oikeastaan rasittavaa, että sokkona minun on opeteltava joitain asioita ihan erikseen, vaikka näkeville ne ovat ihan itsestään selviä. Minua helpottaa se, että olen joskus nähnyt. Jos olisin näkevänä kulkenut enemmän ratikalla, nekin olisivat varmasti helpompia. Mutta kun en ole kulkenut, täytyy minun opetella ulkoa, mistä löydän ratikasta maksupaikan, mistä kortinlukijan, mistä tankoja, joista pitää kiinni jne. Tällainen ulkoa opettelun asia on myös pankkiautomaatti. Minä en ole ikinä käyttänyt pankkiautomaattia. Tai jos tarkkoja ollaan, kahdesti Norjassa avustajani kanssa, mutta Suomessa en ole koskaan edes kokeillut, enkä ainakaan itsenäisesti. Minun on siis jossain vaiheessa opeteltava senkin kapineen käyttö.

Vaikka liikkumistaidonohjaajani on alansa rautainen ammattilainen, minä opetin hänelle tänään uuden jutun. Vessan ovissa kun on se lukko, josta näkee, onko vessa varattu vai ei, sen pystyy katsomaan myös sokkona. Silloin, kun kolossa on valkoista, kokeilemalla huomaa kolon olevan syvempi kuin silloin, kun värinä on punainen. Tämän käytännössä toimiminen on vaikeampaa, koska ei ole sitä vertailukohtaa, mutta periaatteessa sen pystyy katsomaan siis näinkin, rynkyttämättä oven kahvaa. Kuulemma kukaan aikaisemmista liikkumistaidonohjaajani asiakkaista ei ole kertonut tällaista huomiota.

maanantaina, kesäkuuta 23, 2008

Tätä se on- liikkumistaidontunti osa 1

Ensimmäinen liikkumistaidontunti pariin vuoteen on nyt ohi. Oli aivan uusi ohjaaja ja mietin, mitä tästä oikein tulee. Onneksi oli myös varsin ammattitaitoinen heppu.

Ammattitaitoisten liikkumistaidonohjaajien kanssa minulla on aina pieniä näkemyseroja. Esimerkiksi se, kuinka vaihdetaan tien toiselle puolelle (tähän me emme vielä tämän ohjaajan kanssa juurikaan törmänneet) ja miten tie ylitetään. Kun tietä lähdetään ylittämään (oli se sitten jalkakäytävä tai autotie) ensiksi pitää tehdä kepillä ns. turvakaari. Tämä merkitsee siis sitä, että keppi heilahtaa näkövammaisen edessä kerran edestakaisin, ennen kuin lähdetään mihinkään liikkeelle. Minulla on yleensä tapana ihan vain kävellä yli sen enempää ylimääräisiä heiluttelematta. Tämä ”ylimääräinen” kaari ilmaisee muille kulkijoille sen, että ”hei, mä olisin nyt tulossa.” Sinänsä ymmärrän täysin tuon heilautuksen tarpeellisuuden, mutta sehän, piru vie, hidastaa liikkumista.

Toinen asia, josta tämän nykyisen liikkumistaidonohjaajan kanssa oli erimielisyyttä, oli se, missä ja miten keppiä pidetään bussia odottaessa. Minä pidän yleensä sellaisissa seisoskelutilanteissa keppiä ihan vain pystyssä kehon edessä, koska siinä kohtaa sitä voi pyöritellä molemmilla käsillä paremman tekemisen puutteessa. Kuulemma minun kuuluisi pitää keppiä kyynärvarren mitan päässä itsestäni, niin se erottuu paremmin vaatteista. aika sokea täytyy olla, jos ei erota valkoista keppiä tummista housuista. Eihän se ole yhtään luonnollinen asentokaan, että pitäisi keppiä pystyssä jossain kyynärvarren päässä itsestään. Minä en ainakaan pidä sellaista luonnollisena. Ihan kuin hiihtäisi…

Aluksi mietin, että tämä on sen verran lupsakka ohjaaja, että uskallan kertoa rullaluistelevani kepin kanssa. Ei siinä muuten mitään vikaa olekaan, mutta kun pidän silloin kepistä väärin kiinni. Ei rannesuojilla pysty pitämään oikealla tavalla. Rullaluistelua varten minulla onkin ihan oma keppinsä, sellainen koukkupäinen. Se muistuttaa kävelykeppiä, mutta on pidempi. Rullaluistellessa minä tosin pidän siitä enemmän kävelykeppimäisesti kiinni, sillä rannesuojien kanssa pystyy kyllä pitämään siitä koukusta vallan mainiosti. Tämä ei siis ole edes koukkupäisellä kepillä oikea tapa. Se koukku on siinä lähinnä sen takia, että kepin voi laittaa siitä roikkumaan johonkin. Tälläkin hetkellä se keppini roikkuu ovenkahvasta. En siis vielä kertonut tekeväni näin. Mutta ehkä se jossain vaiheessa tulee ilmi.

Asiat, joita tänään harjoittelimme, oli reitti bussipysäkille ja kauppaan. minusta on ollut niin noloa sanoa 15-vuotiaana kavereilleni, etten osaa mennä edes lähikauppaan. Tässä asiassa olen ”taantunut” siitä, kun näin. Nähdessäni minä kyllä kävin läheisissä kioskeissa itsekseni, välillä vanhemmilta salaa (mutta taisin jäädä joka kerta kiinni…). Silloin meillä ei ollut lähistöllä mitään kauppaa ja kioskitkin oli jossain parin kilometrin päässä. Kun näkö meni, en enää lähtenyt kioskiretkille, sillä molemmat kioskeista oli sen verran hankalissa paikoissa, etten yksin sokkona olisi löytänyt ovelle. En ole siis neljään ja puoleen vuoteen käynyt yksin kaupassa.

Nykyään jo pelkkä ajatuskin, yksin kauppaan meno, tuntuu osittain pelottavalta. Minä en pärjää kaupassa täysin omin avuin, joten on pyydettävä kaupan henkilökuntaa apuun. Mutta uskallanko minä ihan oikeasti kävellä vain reteesti kassalle ja pyytää jotain auttamaan? Vielä en sitä tiedä, mutta pakko minun on kai uskaltaa. Ainakin siinä vaiheessa, kun ruoka kaapeista lopppuu. Nyt sentään löydän sinne kauppaan. Jos vielä huomenna muistan reitin.

Kun nyt kerta olen menossa syksyllä Helsinkiin lukioon, haluan osata mennä sinne julkisilla. Välillä tosin julkisilla kouluun meneminen tuntuu pelottavalta ajatukselta, mutta siitä huolimatta. Taksilla olen koulumatkani kulkenut jo kymmenen vuotta, se saa tässä vaiheessa piisata (menin siis eskariinkin taksilla). onneksi sentään bussipysäkit on helpoissa paikoissa ja suhteellisen lähellä.

Valitettavasti Kallion lukio on nyt remontissa niin, ettemme pääse tällä viikolla vielä tutustumaan koulun sisätiloihin. Vesisadekeikkoja siis tiedossa. Nytkin olen aivan märkä. Heinäkuun saan hengähtää tästä reittien opettelemisesta, silloin liikkumistaidonohjaajani lomailee itse. Elokuun alusta, ennen koulunalkuja, on sitten jo uusi tehopätkä.

lauantaina, kesäkuuta 21, 2008

Kuka on Ronja?

Olen 15-vuotias (31.7. alkaen 16-vuotias) tuusulalainen nuori. Pidän mielettömän paljon kirjoista ja teatterista. Harrastan yleisen häröilyn lisäksi kirjoittamista, lukemista, aikidoa, taikatemppuja, viittomakieltä, larppaamista, kitaransoittoa, piirtämistä ja kaikenlaista käsillä näpertämistä. en ole varma, tuliko tässä kaikkia lueteltua. Yleensä unohdan osan harrastuksistani niitä kysyttäessä.

Vaikka on kesäloma, olen jo nyt ihan täpinöissäni (rusinoina) koulun alusta. Siihen on vielä kaksi kuukautta aikaa, mutta minun tapauksessani tämä aika menee suurelta osin lukion aloittamisen vaatimiin järjestelyihin. Kirjatilaukset (osittain jo tehty), avustajahaastattelut, liikkumistaidon tunnit (=uusien paikkojen opettelu, julkisilla liikkuminen) ja muutenkin sopeutuminen siihen ajatukseen, että olen oikeasti lukiolainen, opiskelija, ja kaiken kukkuraksi Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

Yleisellä mittapuulla minusta ja tekemisistäni tekee erikoisen, erilaisen se, että olen sokea. Sairastan perinnöllistä silmäsairautta, joka on hyvin harvinainen ja jonka nimeäkään en tiedä. Sama sairaus on isoveljelläni, jolla se ei ole edennyt vielä niin pitkälle kuin minulla. Muita tällaisia tapauksia en tiedä meidän lisäksi Suomessa olevan. Tämä silmäsairaus on käytännössä verkkokalvon ja lasiaisen rappeuma. Sen lisäksi silmistäni löytyy harmaakaihia, joka on toisesta silmästä leikattukin, ja krooninen verkkokalvoirtauma.

Olen elämäni aikana kokenut kaikenlaista näkemisen kanssa. Esimerkiksi kaiken vihertävänä näkeminen on oikeastaan aika mielenkiintoista. Ikinä en ole kunnolla nähnyt, parhaimmillani näin puolentoista metrin päästä, kuinka monta sormea on pystyssä. Pienenä näin lukea aikakauslehtiä jotakuinkin nenä kiinni lehdessä, mutta noin kymmenen vanhana lelukirjan kuvienkin kunnolla erottaminen oli vaikeaa. kun normaalisti näkevillä ihmisillä visus (näön tarkkuus) on yleensä jotakuinkin 1-2, minulla se oli 0,04. Visukseni mukaan olin jo pienenä sokko, mutta heikkonäköisenä itseäni aina pidin; näinhän lukeakin. Ei koulukirjojen lukeminen koskaan mitään nannaa ollut, kun se oli niin hidasta. Inhosin aina ala-asteella ääneen lukemista. Mutta viidennen luokan puolivälissä, 11-vuotiaana, näköni meni lopullisesti ja sen jälkeen se on huonontunut vähitellen lisää. Nykyään kirkkaalla auringonpaisteella aurinko saattaa häikäistä, jos hyvä tuuri käy. jännää kuitenkin on, että aurinkoisina päivinä silmiäni ja päätä särkee ja aurinkolasien pitäminen helpottaa, vaikken mielestäni edes näe koko valoa.

Oikeasti en anna sokeuteni häiritä juurikaan tekemisiäni. Minulla on lähinnä periaate: "Näkövamma ei ole este eikä hidaste, vaan rikaste!" Suurilta osin tämä pitää täysin paikkaansa. Ei näkemättömyys juuri mitään estä. Paitsi ehkä sen, ettei minusta voi tulla autonkuljettajaa, konnaria, poliisia, veturinkuljettajaa, lentokapteenia, en pääse armeijaan enkä voi oikein olla maskeeraaja. muuten minä kyllä ajattelen yleensä kaikesta, että miksen voisi tehdä näin, kun näkevätkin tekevät. Ja ainakaan minä en luovu asioista, joita tein itse nähdessäni, kuten rullaluistelu, piirtäminen, laskettelu, käsin kirjoittaminen ja lautapelit.

Karu tosiasia kyllä on, että näkemättä menee moniin asioihin enemmän aikaa kuin näkeviltä. Näkövamma on siis joissain asioissa hidaste mutta asiat sujuvat kyllä hyvin, kun sitä ei ajattele.

Tässä blogissa aion keskittyä näkövammaisena opiskeluun, harrastuksiini ja kaikkeen, mikä liittyy sokkona elämiseen. Jotain juttua saattaa joskus tulla sokkona taiteen kokemisesta ja tekemisestä.