sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2014

Viikko vanhan musiikin parissa

Olen ollut tämän viikon vanhan musiikin kesäkurssilla Karjaalla. Koskaan ennen elämässäni en ole treenannut näin intensiivisesti: tiistaista lähtien olen soittanut 8-9 tuntia päivässä, eilen, kurssin viimeisenä kokonaisena päivänä jo sentään vähän vähemmän. Erityisesti vasen käsi alkaa vähän jo valittaa rasituksesta. Itsekseni treenatessa soittoasento ei myöskään ole ollut mikään erityisen hyvä, ja olinkin melko kokonaisvaltaisessa jumissa aina välillä. 


Tämän viikon aikana olen tehnyt henkilökohtaisen omaksumisennätyksen mitä musiikkiin tulee. Koska sokkona en pysty lukemaan nuotteja (tai tabulatuuria) soittaessani, minun on soitettava aivan kaikki ulkoa. Päädyin kamarimusiikkiyhtyeeseen, jonka kappale valittiin vasta kurssilla, joten en ollut voinut harjoitella sitä etukäteen. Samoin hieman suuremman renessanssiorkesterin kappale päätettiin vasta ensimmäisenä päivänä. Omilla soittotunneilla opettelimme myös yhden uuden kappaleen. 


Opettelin siis neljän päivän aikana yhden helpohkon soolon (ihme polyfoniaa, välillä vaikea hahmottaa), yhden kamaribiisin säestyksen (Dowlandia, lähentelee sooloa se säestysstemmakin) ja yhden sinfonian soinnut. Monet täällä työstävät tämän kurssin aikana useampia kappaleita kuin minä, mutta ne soittavatkin nuoteista (yritin ehdottaa renessanssiorkesterille, että loppukonsertissa kaikki soittaisivat ilman nuotteja - ei mennyt läpi). Olen henkilökohtaisesti aika tyytyväinen suoritukseeni. Torstaina meinasi kyllä usko loppua kesken etenkin tuon orkesterikappaleen kanssa, mutta harjoituksissa se yhtäkkiä valkenikin minulle (en todellakaantainnut kyllä aina soittaa oikeaa sointua...). 


Luuttua soitetaan lähinnä tabulatuureista, jotka saan yhdellä ohjelmalla käännettyä itselleni pisteille, käytännössä txt-tiedostoksi. Niinpä olen pistänyt pistetabit Dropboxin kautta kännykkään ja yhdistänyt pistenäytön siihen bluetoothilla. Samoin orkesteribiisin muistiinpanoni (niitä ei voi kutsua nuoteiksi) on minulla puhelimessa. Olen kokenut orkkatreeneissä yhteenkuuluvuutta, kun minullakin on ollut nuottiteline. Mukana kulkeneissa muistiinpanoissa oli sekin äärimmäisen hyvä puoli, että kun käskettiin aloittaa tietystä tahdista, pystyin katsomaan, mikä se mahtaa olla ja olin täysin messissä. 


Kuljin siis puhelimen ja pistenäytön kanssa melkein koko ajan. Puhelin toimi myös äänityslaitteena, koska mukanani olleet akkupatterit eivät enää ihan toimineetkaan, joten en voinut käyttää Zoomia. Mutta ihan hyvin se iPhone tuollaisissa treeniäänityksissä pelittää. 


Hienoa on muuten sekin, että opin meidän kurssikeskuksesta kaikki tarpeelliset reitit ensimmäisenä päivänä, joten pystyin varsin hyvin kulkemaan itsekseni (ei kellään olisi oikein ollut aikaakaan minua joka paikkaan opastaa). Lähdin siis kurssille rohkeasti ilman avustajaa, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu (ilmoittautumisen jälkeen laitoin vain järjestäjille viestiä, että olen muuten tulossa enkä muuten nää ja aion pärjätä ilman avustajaa - ei kai haittaa). Maanantaina pistin pari paikkaa myös BlindSquareen muistiin, mutten hyödyntänyt kuin kerran yhtä paikkaa. Niistä voi sitten olla enemmän hyötyä, jos (kun) menen samalle leirille uudestaan, enkä enää muistakaan paikkoja kunnolla. 


Eilen oli vielä loppukonsertti Karjaan keskiaikaisessa kirkossa, jonka jälkeen aivan mahtava illanvietto. On käsittämätöntä, miten sitä voikaan tuntea olonsa niin tervetulleeksi ja kotoisaksi seurassa, josta aikaisemmin tunsi vain yhden. Minusta pidettiin myös varsin hyvin huolta, kun esimerkiksi loppukonsertissa vieruskaveri kertoi aina, mikä kappale on seuraavana tiedossa ja ketkä lavalle menevät. Toki välillä oli jo vähän turhaakin huolehtimista, kuten niin usein porukassa, jossa ei ole totuttu sokkoihin. Onneksi osaan myös kieltäytyä avusta.

Yritin kuvata vielä luuttunikin ihan vain siksi, että jostain syystä en saa puhlimen Blogger-sovellukseen liitettyä tekstiä, ellen ensin pistä mukaan kuvaa (kirjoitin tämän alunperin puhelimella). En tiedä, miten hyvin onnistuin luuttuni kuvaan saamaan.
Tulipa tähän tekstiin taas paljon sulkuja...

sunnuntaina, heinäkuuta 13, 2014

Induktiolieden selätys

Uusi kotini tutustutti minut tosiaan samalla myös itselleni uudenlaiseen lieteen, induktioon. Tässä liedessä oli - näin sokkokäyttöä ajatellen - pienenä haasteena hipaisunäppäimet. Toki myös levyt, jotka ovat vaan samassa tasossa olevaa pintaa, on vähän vaikea löytää, mutta kyllä niiden rajat sen verran tuntuu, että tarkasti tunnustellen kattilan saa kohdalleen.

Niiden hipaisunäppäinten takia mietin, mahdanko onnistua lainkaan tuon käytössä. Kuitenkin ongelma ratkesi ns. kuplatarrojen avulla: kuplilla on merkitty kaikki tarpeelliset näppäimet. Tuollaisia merkitsemiseen tarkoitettuja tarroja on myös vähän muunkin muotoisia kuin pelkkiä kuplia (myös eri värejä löytyy). Minulla ei kuitenkaan ole kuin tuota yhtä. Nyt olisi ollut jopa hyötyä erilaisista tarroista, niin olisi voinut merkitä plus- ja miinus-nappulat eri tarroilla. Menee se näinkin. Ehkä elokuussa apuvälinemyymälän taas avauduttua käyn ostamassa erilaisia merkkaustarroja.

Noilla kuplilla on minulla merkitty mikrossa minuutteja, pyykkikoneessa pari ohjelmaa, tiskikoneessa myös oikea ohjelma, ompelukoneessa käyttökelpoisimmat ompeleen tiheydet... Kaikenlaista. Sellaiset laitteet, joissa manuaalisesti väännetään jotain kiekkoa oikeaan asentoon, on vielä aika helppoja käyttää sokkona ja tarvittaessa merkata. Valitettavasti vaan enenevissä määrin kaikki taitaa olla jotain näytöllisiä vehkeitä, jolloin käyttö sokkona vähän vaikeutuu. Ehkä kuitenkin onnistun vielä löytämään tiskikoneen, jota pystyn käyttämään.

Tässä vielä kuva havainnollistamaan näppäinten merkkailuja. Enää pitää vaan osata laskea, montako kertaa nappia painaa. Keskellä oleva teippi yritti estää ajastimen käytön, mutta se tuntee kosketuksen teipin läpikin. Tiedänpähän ainakin, mistä kohtaa ei kannata hiplailla. Näillä merkinnöillä onnistuin eilen kokkaamaan itselleni ruokaa. (älkää välittäkö sormenjäljistä kuvassa, en minäkään välitä.)

maanantaina, heinäkuuta 07, 2014

Uusia tuulahduksia

Tämän kuun alussa tuli viisi vuotta siitä, kun muutin lähes maalaistollona Helsinkiin.

Samana päivänä sain plakkariini jo viidennen osoitteen Helsingissä. Tätä vauhtia tunnen muutaman vuoden kuluttua tämän kaupungin läpikotaisin.

Muutan nyt asumaan ensimmäisen kerran yksin. Pieneen, söpöön kaksioon, josta on urheilukentälle kilometri (mutten pysty kulkemaan sitä matkaa kävellen yksin, koska ensimmäisen tienylityksen valot eivät pidä ääntä ja tie on vähän liian riskaabeli ylitettäväksi ilman tietoa valoista). Vierestä löytyy myös kulttuuria ja muuta ajanvietettä. Sekä bussipysäkki, josta menisi bussi kätevästi sinne, missä Tuusulassa asuin. Valitettavasti äitinikään ei asu enää siellä, joten enpä paljoa hyödy.

Mitä tämä muutto käytännössä tarkoittaa? No, ei kovin paljoa mitään ihmeellistä. Toki tässä on nyt tullut opeteltua ennen liikkumistaidonohjaajan kesälomia muutamia tärkeimpiä reittejä, kuten ruokakauppoja ja ratikkapysäkkejä. En siis kuole nälkään enkä joudu kärsimään mökkihöperyydestä. Koska kaksioni vessa on niin kompaktin kokoinen, että siellä mahtuu juuri ja juuri kääntymään, joudun luopumaan pyykinpesukoneesta ja alkaa käyttää pesutupaa. Vielä on epäselvää, miten pystyn käyttämään pesukonetta. 20 sentin kolikoita olen kyllä keräillyt jo muutaman viikon, koska kone toimii niillä. Pesutuvan varaaminen taas toimii merkinnällä vihkoon, joten pyykkivuoron hommaamiseen tarvitsen aina avustajaa. Ehkä varailen kuukauden vuorot valmiiksi. Muutenkin kompakti asunto pistää myös tiskikoneeni vaihtoon (ei kukaan haluaisi ostaa käytettyä 60 cm leveää konetta minulta pois?).

Vastaan tuli myös induktioliesi. Senkin käyttö on vielä varsin kyseenalaista: lieden etureunassa on hipaisunäppäimet. Jotenkin pitäisi saada niihin merkintöjä, jotta käyttö olisi edes teoriassa mahdollista. Hienoa kiertoilmauuniani sen sijaan olenkin jo ehtinyt käyttää. Hämmentävää ääntä se pitää. Mutta jos minä olen selvinnyt puolitoista vuotta kaasuhellan käytöstä, enköhän tuon induktionkin selätä. Tosin pitää ostaa ainakin yksi uusi kattila.

Kuukauden verran minulla on kaksi asuntoa. Hoidan muuttoni pääosin kävellen tai ratikalla, vähän kerrallaan. On vaikea päättää, mitä oikein pakkaisin seuraavaksi. Todennäköisesti olen jossain vaiheessa aivan sekaisin siitä, mistä mitkäkin tavarat löytyvät.

*******

Minä, joka olen aika pitkään sanonut, etten aio hankkia opaskoiraa, olen tätä nykyä opaskoirajonossa. Niin se mieli muuttuu. Olen tajunnut, miten monissa tilanteissa koirasta voisi olla hyötyä. Edelleenkään en ehole ihan hirveän innoissani aamulenkeistä, mutta noin yleisesti ajatus enemmästä kävelemisestä ja koiran lenkittämisestä ei enää tunnu niin kovin rankalta. Ainakin pystyn helpommin kulkemaan vieraammissa paikoissa, kun on mukana silmät, jotka etsivät suojatiet.

Opaskoirajonossa voi vierähtää vuodesta kahteen, eli ihan heti en ole hännänheiluttajaa vierelleni saamassa.