keskiviikkona, tammikuuta 16, 2013

Loman jälkeen

Uusi lukukausi on alkanut ja minulla on taas uusia ja vanhoja ahdistuksen ja ongelman aiheita. Suurin osa niistä liittyy – kuten minun kohdallani aika monta kertaa aieminkin – opiskelun sosiaaliseen puoleen.

Suunnittelin syksyllä opintoni varsin löysätahtiseksi, jotta urheilulle jäisi enemmän aikaa. Minulla on koko kevätlukukauden aikana 4 kurssia, luentoja kolmena päivänä viikossa. Neljä kurssia, joilla jokaisella on eri luennoitsija ja jokainen luennoitsija on minulle uusi.

Rakastan kotimaisen kirjallisuuden kurssiani. Massaluentoja, jossa diat on netissä ja suorituksena esseesuoritus. Minun ei tarvitse edes ilmaista luennoitsijalle koko kurssin aikana näkövammaani. Porukkaa on niin paljon, etten pistä silmään. Pääsen aidosti olemaan samalla tasolla muiden opiskelijoiden kanssa.

Sitten on kaksi muutakin kurssia, joissa on massaluentoja ja diat – jossain vaiheessa – löytyvät netistä. Toisella kurssilla viimeisessä periodissa on ryhmäopetusta, jolloin viimeistään pistän silmään. Etenkin, kun vastaan tullee litteraatteja, joita en välttämättä pysty kunnolla lukemaan. Ja sitten tenttien järjestämisessä ainakin käy ilmi, että olen erilainen.

Kolmas massaluentokurssi on vain luentokurssi, joka päättyy tenttiin. Sen luenoitsija tosin jo eilen sai havaita näkövammani, kun kävin kysymässä, tuleeko minun kahdsta varmasta poissaolostani ongelmia – kun en haluaisi tehdä kirjatenttiä. Näkövammaisten kirjastosta ei tainnut löytyä yhtään sen kurssin kirjatenttivaatimuksissa olevaa kirjaa. Mutta tälläkin kurssilla kaikki todennäköisesti sujuu jouhevasti ja ilman suurempia ongelmia.

Mutta neljäs kurssi. Se on ryhmäopetusta. Viimeistään nyt tajuan, miten paljon enemmän pidän niistä massaluennoista.

En ole varma, mikä on kurssillamme oleva käytäntö: pitääkö viitata vai saako kommentoida viittaamatta? Seurauksena istun hiljaa, kun puheenvuoron ottaminen jännittää ja ahdistaa liikaa. Entä jos kuitenkin toimin väärällä tavalla? Vaikka lehtori kysyy jotain, minä en vahingossakaan näytä siltä, että haluaisin vastata – eihän se edes tiedä minun nimeäni, jotta voisi sillä tavoin kertoa vastausvuorostani.

Luennon lopuksi rohkaistuin kysymään, mikä on ”tämä kirja”, josta pitää lukea ensi kertaan pari lukua ja joka on opettajan kädessä. Siitä seurasikin keskustelu: ”Meidän pitääkin varmaan jutella siitä, millasia vaikeuksia tämä sulle tuottaa. Mä en ihan ymmärrä, miten sä selviät tästä kurssista. Mä en osannut odottaa… Miten sä pärjäät täällä?”

Eikä siinä vielä.

Syksyllä seurasin, kuten lukiossa muutama vuosi aiemmin, miten ihmiset löytävät kavereita ja muodostavat porukoita ja niillä on kivaa yhdessä. Parhaiten sen huomasi nyt, loman jälkeen.

Jokaisella kurssilla minulla on joku tuttu, jonka kanssa olen ollut enemmänkin tekemisissä. Kukaan ei ole sanonut ”Kiva nähdä Ronja, miten loma meni?” tai ”Moi pitkästä aikaa, mitä kuuluu?”. Ympäriltä näitä keskusteluja kuulee. Neljästä luennosta yhdellä tuttu kertoi, että hänen vieressään olisi tilaa (tai oikeastaan pisti puolet rivistä siirtymään yhden pykälän eteenpäin). Maanantain luennolle menin viime tingassa ja joku satunnainen opiskelija pääsi etsimään minulle täpötäydestä luentosalista paikkaa. En tiedä, kuka hän oli – ei oltu tavattu aiemmin.

Luennon aikana tai jälkeen kuulen, miten paljon siellä olisi ollut tuttuja, joiden viereen olisin voinut mennä istumaan. Sen sijaan istun yksin ympärilläni tyhjää tai ventovieraita.

Loppusyksystä tilanne kaiken tällaisen suhteen oli parempi. Nyt on taas kasvatettava luonnetta ja vain uskallettava. Mutten jaksaisi sitä, miten paljon uskallusta kaikki vaatii. Suunnattoman paljon. Paljon enemmän, mitä kuuluisi. Jos olisin vain vähän rohkeampi, vähän sosiaalisempi ja vähän enemmän erilainen. Tai samanlainen.

Ps. Onneksi niiden kurssien sisältö sentään on mielenkiintoista.