keskiviikkona, elokuuta 24, 2011

Pikapäivitys

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.

maanantaina, elokuuta 22, 2011

"Hyvinhän se meni."

Minulla oli tänään koululla ensimmäinen kunnon akrobatiatunti. Ihan muistutukseksi, koko syksynä ei minulla käytännössä ole muuta koulua kuin tuo yksi akrobatiakurssi, ellei yhtäkkiä kiinnostakin tehdä vielä jotain muuta. Tänään oli siis ensimmäinen tunti, jolla oikeasti tehtiinkin asioita.

Aloitimme tunnin alkulämmittelyillä, lihaskunnolla ja venyttelyllä. ”lajinomaiseen” harjoitteluun päästiin sivuttaisilla kuperkeikoilla, eli käytännössä sikiöasennossa pyörittiin ympäri. Kun olin pyörinyt patjan päähän, yksi ryhmäläinen totesi: ”Hyvinhän se meni.” Oliko aihetta epäillä jotain muuta?

Hetken kuluttua teimme kuperkeikkoja eteen ja taaksepäin. En ole koskaan kokenut niitä vaikeiksi, olen myös liikuntakerhossa ohjaajana ollessani opettanut muita kuperkeikkojen saloihin. Tiedän osaavani kuperkeikat ihan mallikkaasti. Opettaja hetken pyörimistäni seurattuaan totesi: ”Ronja, sä olet ihan kone.” Niin, pitikö sen olla vaikeaa? Myönnetään, kyllä minulle myös annettiin lisävinkkiä kuperkeikkojen tekniikkaan.

Harjoittelimme käsilläseisontaa jalat seinällä 90 asteen kulmassa. Opettaja näytti esimerkkiä ja antoi kohtalaisen selkeät sanallisetkin ohjeet. toimimme kolmen hengen ryhmissä. Kun minun vuoroni tuli, ryhmäläiseni alkoi neuvoa: ”Tässä on tää seinä. Laita sit kantapäät sitä vasten. Noin...” Paikalle tuli vielä opettajakin antamaan lisätukea lantiosta – joka kerta, kun olin seinällä, eikä hän oikeastaan edes katsonut, pärjäisinkö ilman.

Tänään jos koskaan huomasin pääosin melko ennakkoluulottomienkin ihmisten ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä sokkona voi osata tai pystyä tekemään. Akrobatia ei ehkä kuulosta ihan ensimmäiseltä sokkolajilta, mutta tiedän kyllä oikeasti akrobatiaa harrastavia syntymäsokkoja. Minä olen sentään joskus nähnyt ja harrastanut käytännössä koko ikäni enemmän tai vähemmän liikuntaa, eikä siinä ole mitään vaikeuksia. ”Sokeus ei ole liikuntarajoite”, kuten Mikael asian totesi.

Joudun selvästi tekemään taas hieman enemmän työtä kuin muut, jotta löydän paikkani ryhmässä. Saan myös tehdä työtä sen eteen, että ryhmä – opettajaa myöten – ymmärtävät minunkin kykenevän liikunnallisesti samoihin asioihin kuin muut. siitä olen varma, että ne vielä tulevat huomaamaan sen. Tarvitsen ehkä apua joissain asioissa, en välttämättä ymmärrä kaikkia liikkeitä vain sanallisesta selityksestä enkä aina löydä patjan päätä itsenäisesti, mutta ei se estä minua seisomasta käsillä tai tekemästä kuperkeikkoja.

Tänään alkoi myös musiikkiopistolla jälleen teoriatunnit. Bussipysäkiltä opistolle vievä tie oli käytännössä täysin auki ja kuljin hieman epävarmasti. Parkkipaikalle tullut nainen kysyi: ”Saanko mä auttaa sua, vai haluatko sä harjoitella?” Harjoitella, mitä? En ihan ymmärtänyt, mutta otin kyllä avun vastaan, vaikka siitä kohtaa olisinkin jo löytänyt itse.

Nainen lähti sitten opistolla vielä etsimään minulle oikeaa luokkaa, kun tietojeni mukaan luokka oli vaihtunut (ei ollutkaan, mutta netissä oli ilmoitettu eri luokka). menimme portaisiin ja kun – yllätys yllätys – onnistuin kävelemään portaita alaspäin kompastumatta, putoamatta tai muuten loukkaamatta itseäni tai hajottamatta ympäristöäni, nainen sanoi: ”Hyvinhän se meni.”

******

Olen ylpeä tämän päivän sosiaalisuudestani: istuin musaopistolla käytävässä, kun paikalle tuli uusi teoriaryhmäläiseni. aloitin oma-aloitteisesti keskustelun hänen kanssaan, muutama vuosi takaperi olisi se ollut sula mahdottomuus. Taisin myös aiheuttaa hänelle ja toiselle uudelle ryhmäläiselle hieman hämmentävän tilanteen, kun käytävllä istuessani minulla oli keppi siististi kasassa ja poissa näkyvistä. Hetken kuluttua aloimme epäillä olevamme väärässä paikassa ja lähdimme asiaa selvittämään, minä etunenässä. Nousin siis paikaltani ja otin vaan kepin esiin, lähdin johdattamaan meitä kohti teoriaopettajamme ääntä. en usko kummankaan heistä tajunneen tätä ennen, etten minä näe. Luokkaan tullessamme teoriaopettaja luuli minun ja sen ensimmäiseksi tapaamani uuden ryhmäläisen tuntevan toisemme etukäteen. No, olimmehan me jo viitisen minuuttia ehtineet jutella.

*******

Hieno filosofian lukusuunnitelma meni pieleen heti ensimmäisellä viikolla, kun olinkin kipeä. Nyt olen jo oikein kunnolla jäljessä. Onneksi suunnitelma oli löysä ja jätti loppuun paljon aikaa, joten ehkä kuitenkin ehdin. Taidan olla myös vähän jäljessä muuton kanssa: viikon kuluttua saan avaimet uuteen asuntoon, enkä ole vielä juuri mitään tehnyt.

torstaina, elokuuta 11, 2011

(loppu)kesäfunssa

Sain tiistaina jostain kummasta kuumeen. Sen korkeudesta ei ole aavistustakaan, sillä kuumemittarissani ei (vieläkään) ole toimivaa patteria. Silti selvästi se kuume nousi siinä joskus aamusta, vaikka veli otsaani kokeiltuaan sanoikin ”ei sulla mitään kuumetta ole”.

ajattelin kuumeen oikeuttavan – yöunien uhallakin – nukkumaan päiväunet. Koisin pari tuntia iltapäivällä oikein tyytyväisenä. tyytyväisyyttä ei ollut enää silloin neljän jälkeen aamuyöllä, kun nousin sängystä, enkä ollut nukkunut silmällistäkään. Toisaalta ei minua hirveästi edes ärsyttänyt, olin suuren flow-tilan vallassa ja työskentelin ompelutyön parissa viisi ja puoli tuntia putkeen.

eilisen päivän sinnittelin ilman päiväunia, jotta nukkumisesta tulisi taas edes jotain. Iltapäivästä alkoi olla kohtalaisen suuria hallusinaatioita, joiden takia ihan oikeasti piti miettiä, mikä on totta ja mikä ei. Nukahtelin huomaamattani ja kirjoitin yhtä tekstiviestiä yli puoli tuntia, kun ajatus karkasi jotakuinkin jokaisen sanan välissä. Huomasin vasta myöhemmin, etten ollut edes lähettänyt koko viestiä. Päätin, että kahdeksalta voin mennä nukkumaan.

Menin nukkumaan ja nukahdin noin sekunnissa. Heräsin hieman yhdentoista jälkeen tekstiviestiin, kun en ollutkaan sulkenut puhelintani, mitä suunnittelin. Huomasin samalla, että olin laittanut kännykkään herätyksen 8.15. Ei mitään muistikuvaa. En myöskään tiedä, miksi kummassa minun muka olisi pitänyt herätä.

Kolme tuntia nukuttuani toivoin, että Nukku-Matti ei olisi vielä minua ihan hyljännyt. Turha toive. Pyörin hereillä kolmeen, jolloin nousin ja keitin itselleni nuudeleita, kun oli vähän nälkä. Menin takaisin nukkumaan puoli viisi ja nukahdin alle puolessa tunnissa. Heräsin kymmeneltä, nukahdin uudestaan ja heräsin jälleen vähän ennen kahtatoista. Yhteensä siis noin 10 tuntia nukuin, vähän hassuissa pätkissä.

Ennen kuin olin kunnolla saanut itseni hereille – tai siis ennen kuin olin noussut sängystä – kaverini soitti. Minusta ei lähtenyt käytännössä yhtään ääntä. en ole varmaan ikinä menettänyt ääntäni yhtä pahasti.

Olin suunnitellut soittavani tänään lääkäriajan, jotta saisin taas reseptin melatoniiniin ja nukkumisestani tulisi jotain. Minun myös pitäisi näyttää vatsassani olevaan kummalista kai punaista läiskää, joka on ollut siinä monta vuotta mutta viime aikoina kasvanut aika paljon. Äänettömänä en kyllä ryhtynyt soittelemaan mihinkään.

Sain Mikaelilta määräyksen olla täysin hiljaa, puhumatta ja hyräilemättä mitään, jotta ääneni paranisi mahdollisimman pian. Olen ollut hiljaa. Välillä tosin vähän puhuin puhelimessa, kun pitäähän siihen vastata, jos se soi.

Puhumattomuus on muuten ihan jees, mutta ihmisten kanssa kommunikointi tulee melko hankalaksi. Kauppaan en voi ollenkaan lähteä, koska pakko minun olisi niille myyjille puhua. Onneksi määräyksen minulle antanut Mikael lupautui hoitamaan kaupassakäynnin puolestani – sain siis ilmaisen kotiinkuljetuksen ostoksilleni sekä pari ekstraostosta. Kun hän toi tavarat luokseni, tuntui todella oudolta olla puhumatta. Kirjoitin jotain tärkeimpiä asioita paperille, nyökkäilin ja puistelin päätäni. Homma olisi ollut helpompaa, jos Mikael ymmärtäisi viittomakieltä edes vähän. Yksin ollessa puhumattomuus ei ole niin ongelma.

Huomenna taitaa jatkua hiljaisuusretriittini. Onneksi voin sentään kirjoittamalla olla yhteydessä ulkomaailmaan. Sinne lääkäriin pitäisi kuitenkin soittaa.

Minulla on muuten ollut jokaisen viimeisen muuttoni aikana tapana olla jossain vaiheessa kipeänä. aikaisemmin se oli melkein heti muuton jälkeen, nyt näemmä etukäteen.

sunnuntaina, elokuuta 07, 2011

Keskustelun vaikeus ryhmässä

Istuin perjantai-iltana iltaa viiden hengen porukassa. Illanvieton jälkeen sain palautetta sosiaalisista taidoistani: en osallistunut kauheasti keskusteluun, puhuin lähinnä vain silloin, jos joku puhui minulle suoraan. Olen huomannut saman kyllä itsessäni ennenkin. Suuremmalla joukolla (viisi on tässä siis jo paljon) keskustellessa minä olen helposti vain sivustaseuraajan roolissa. Tilanne on eri silloin, kun porukka on näkövammaisia.

Aluksi mietin, johtuuko se statuksestani porukassa. Vaikka perjantainakin tunsin kaikki, olin kuitenkin ensimmäisen kerran heidän kanssaan ”yhdellä”, en ollut viettänyt aikaa täysin sillä porukalla ennen, he muut olivat. Muutenkin näkevien seurassa harvoin olen sosiaalisesti kovinkaan vahvoilla, kun taas näkövammaisporukoissa statukseni on melko erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että suuremmassa ryhmässä toiminen ja keskusteleminen on minulle vaikeampaa, sillä jään paitsi non-verbaalisesta kommunikoinnista. Toiset saattavat katseella vaihtaa puheenvuoroja keskenään, välittää tietoa siitä, kuka puhuu seuraavana. Minun vaihtoehtoni ovat käytännössä joko puhua päälle tai olla hiljaa. Päälle puhuminen tuntuu usein olevan se ainut keino, jolla saan tuon kokoisessa porukassa sanottua asiani. Siksi valitsen ehkä mieluummin sen vaitiolon, sillä koen päälle puhumisen melko epäkohteliaaksi – eikä kukaan edes silloin kuuntele minua.

Kolmen hengen kesken keskustelu sujuu minultakin vielä ihan mallikkaasti, silloin katsekontaktilla tai muulla nonverbaalisuudella ei keskustelun sujuvuuden kannalta ole vielä niin suurta merkitystä. Neljän hengen porukka alkaa olla jo siinä maksimirajoilla. Lukiossa meillä oli kohtalaisen tiivis nelikko (kaksi meistä sai lakin keväällä, kaksi on vielä syksyn) ja siinäkin joukossa huomasin kyllä joutuvani puhumaan välillä törkeästi päälle, mikäli halusin sanoa jotain.

En tiedä, onko teoriani katseen ja nonverbaalin (kylläpä näytän nyt pitävän tuosta sanasta) viestinnän puuttumisesta lähelläkään totuutta, en nimittäin koskaan ole kyennyt juurikaan ko. viestintään. ainut, minkä voin varmasti sanoa todeksi, on vaikeuteni osallistua keskusteluun noin viiden hengen ryhmässä. Sitä suuremmissa porukoissa ehkä jo muutkin alkavat puhua raivoisasti päälle.

Näkövammaisten kesken ei katsekontaktin puuttuminen aiheuta ongelmia, se kun puuttuu kaikilta. Silloin puheenvuoron vaihtaminen ehkä hoidetaan jollain muulla tavalla – tai sitten kaikki puhuvat päälle. En osaa suoralta kädeltä sanoa, en ole niin suuresti kiinnittänyt asiaan huomiota. Seuraavalla kerralla, kun keskustelen suuremmalla näkövammaisporukalla, taidan tarkkailla asiaa.

Puhumattomuuteni seurassa ei juurikaan vaivaa minua. Seuraan sujuvasti keskustelua ja olen mukana, vaikken niin aktiivisesti osallistuisikaan. Saatan silloin tällöin sanoa jotain, jos koen minulla olevan oikeasti merkittävää sanottavaa. Keskustelen vilkkaasti, jos joku kohdistaa puheensa suoraan minulle. Hiljaisuuteni saattaa tosin saada muut miettimään, viihdynkö.

*******

Esitykset Parafestissa menivät ihan hyvin. Esiintymiskokemusta taikuuden saralta on kuitenkin vielä sen verran vähän, että olin käytännössä kauhuissani - jännitys on liian laimea sana sille tunteelle. Onneksi jälkimmäinen esitys ei jännittänyt enää läheskään niin paljon. Pitäisi vain esiintyä enemmän. Näyin myös Itä-suomen uutisissa.

*******

Asuntoasiat ovat selvinneet, kaikeksi onneksi. Muutan kuun vaihteessa Itä-Helsinkiin.