lauantaina, joulukuuta 17, 2011

Ja taas radiossa...

Huomenna YleX:llä puhutaan elämän tarkoituksesta. Minä olen siellä.

Toimittaja törmäsi nimeeni aivan ”hakuammunnalla” syksyn ylioppilaita selatessaan, päätyi FB-profiiliini ja sieltä blogiini. Minusta on siistiä, että kerrankin minut pyydetään johonkin ensisijaisesti jonain muuna kuin pelkkänä sokeana: nyt olen tuore ylioppilas.

Sain toimittajalta ohjeet, kuinka päästä YleX:n studiolle. Ohjeet eivät olleet ihan niin yksityiskohtaiset, että olisin täysin luottavainen perillepääsystäni. Taidan siis varata hieman enemmän aikaa menomatkaan ja toivoa, että vastaan kävelee joku yleläinen, jota voi nykäistä hihasta. Saa siis nähdä, olenko sittenkään huomenna suorassa lähetyksessä vai en. Jännittävää.

(Yle-verosta pitänee kaiketi tässä vaiheessa edes sananen sanoa: minä maksan sitä ihan mieluusti ja mukisematta, tv-maksuakaan kun en ole joutunut tähän mennessä maksamaan, koska sitä värkkiä en omista. Mutta mitenkäs kuurosokeat, jotka eivät oikeasti kuluta eivätkä pysty kuluttamaan Ylen palveluita?)

maanantaina, joulukuuta 12, 2011

Neulonta alkaa taas maittaa

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

torstaina, joulukuuta 08, 2011

Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

perjantaina, joulukuuta 02, 2011

Urheilijan vaivat

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)