En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

"Liikuntavamma" kaveriksi

Kävin nyrjähtäneen nilkkani takia hakemassa maanantaina kyynärsauvan, kun sellaisen hakemiseen ei edes lähetettä tarvita. Kahtakin sauvaa minulle tarjottiin, mutta yhdessä sairaanhoitajan (ainakin oletan, että ne apuvälineiden lainausta hoitavat tyypit ovat sairaanhoitajia) kanssa totesimme, etten ehkä pysty kahta keppiä missään tilanteessa käyttämään. Yhden siis sain ja onneksi sen hain.

Pystyn mainiosti astumaan tuolla nyrjähtäneellä nilkalla, sille pystyy varaamaankin – jo lauantaina pystyi – mutta käveleminen ei ole kovinkaan mukavaa ja jos pidempään kävelee, nilkka kipeytyy. Sauvasta on siis tosissaan apua, kun painoa voi vähän jakaa. Pientä opettelua vaati kyynärsauvan ja valkoisen kepin kanssa kulkeminen, nyt se alkaa jo sujua ihan mallikkaaasti.

Maanantaina oli pakko kävellä hitaammin, koska kyynärsauvan käyttörytmi ei ollut vielä ihan hallinnassa. Piti jokaisella askelella ajatella, milloin sen sauvan pitääkään olla maassa. Onneksi aloitin opastuksessa, sillä jos olisi samaan syssyyn pitänyt miettiä myös valkoisen kepin rytmiä, olisin ollut ihan sekaisin.

Portaiden alaspäin käveleminen oli ensimmäisenä päivänä ongelma. En meinannut millään osata tähdätä kyynärsauvaa oikealle portaalle, vaan se luiskahteli yhden liian alas. En sentään lentänyt Hakaniemen metroaseman portaissa, vaan hidastin tahtia ja vähitellen tähtäys parani.

Myllypuron metroasemalla tuli vaaratilannekin, joka todennäköisesti olisi sattunut, vaikkei minulla olisikaan kyynärsauvaa ollut. Olen aina pelännyt kyseisellä metroasemalla laiturialueella liikkumista, mutta maanantaina oli oikeasti jo lähellä, etten pudonnut raiteille. Joku mies ehti huutaa ”seis” juuri ajoissa – jos olisin ollut vähänkään lähempänä reunaa, olisi kyynärsauva ollut jo tyhjän päällä.

Viimeistään tiistaina alkoi kyynärsauvan kanssa liikkumisesta tulla sujuvampaa, sillä olin kaksi tuntia liikkumistaidontunnilla opettelemassa reittiä Olympiastadionille. Kahden tunnin kävelemisen tuloksena vasen ranne kipeytyi ja kämmenen iho punersi. Ei se nilkkakaan ehkä ihan mielissään ollut kävelyreissusta, mutta onneksi oli sauva.

Tänään on vauhtiakin liikkumisessa ollut miltei normaalisti, eli kyynärsauvan käytöstä on tullut jo aika luontevaa. Olen myös tajunnut vihdoin laittaa sauvakäteen pyöräilyhanskan, ettei iho ihan täysin hajoa (olisin voinut tajuta sen suoraan, sillä esim. kepeillä kävellyt veljeni käytti pyöräilyhanskoja).

Yhdistelmällä kyynärsauva ja valkoinen keppi saa katseita, ihmiset availevat ovia, autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka itse on vielä melko kaukana, ja pohjalaiset mummot tulevat juttelemaan bussipysäkillä. Kukaan ei ole kehdannut kysyä, miksi kävelen kepin kanssa; mummokin kysyi vaan, kuinka kauan olen ollut sokea.

Sen tapaturmavakuutuksen voisi hankkia…

*******

Vilkaiskaa, mitä YLE uutisoi minusta.

Päivän kulku ja vähän yleisurheilua

Mietin tässä joku päivä tarkemmin, mitä kaikkia asioita ehkä teen eri tavalla kuin näkevät. Tässä siis yhden päivän tarinaa. Todellisuudessa kaikki eivät ole tapahtuneet samana päivänä, mutta samalla viikolla kyllä.

---

Aamulla aloitan pääsykokeisiin lukemisen. Avaan tietokoneesta sosiologian muistiinpanotiedoston ja Daisy-kuuntelulaitteesta Victor Streamista oikean kirjan. Äänikirjani lukija on sentään niin fiksu, että luettelee vierasperäiset nimet ja termit kirjain kirjaimelta, niinpä saan ne muistiinpanoihini kirjattua. Painelen kirjaa pauselle, kirjoitan muistiinpanoja ja jatkan taas.

Teen inventaarion ruokakaappiin ja totean, että kauppaan pitäisi lähteä. Mikaelilla on hommat kesken, niinpä lähden yksin.

Rappukäytävässä tulee ykköskerroksessa vastaan maahanmuuttajaäiti lapsensa kanssa. Lapsi on jo ensimmäisten portaiden puolivälissä, mutta äiti seisoskelee alhaalla. Kun tulen portaat alas, nainen ottaa minua kaiteen loppuessa kädestä. Irrottaudun siitä ja lähden kohti ulko-ovea. Nainen kävelee edelläni ovelle, avaa sen minulle ja pitää sitä auki, että pääsen ulos. Kiitän naista, joka palaa takaisin sisään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta edelleen mietin, minkä ihmeen takia.

Lähimpään kauppaan ei ole pitkä matka. Sinne sisään päästyäni kassalla oleva myyjä moikkaa minua ja lupaa tulla kohta auttamaan. Hän pyytää toisen myyjän kassalle ja lähtee kanssani hakemaan ostoksia. Kassalle päästyämme toinen myyjä laittaa ostokseni kassaan, toinen pakkaa ne minulle valmiiksi reppuun.

Kun pääsen kotiin, aloitan ruuanlaiton. Käyn parista purkista kysymässä Mikaelilta, kumpi on tomaattimurskaa. Suurin osa mausteistamme on maustepurkeissa, joista kuitenkin lähes kaikista puuttuu vielä pistemerkinnät. Niinpä haistelen mausteita ja heittelen vähän mitä sattuu yrttejä ruokaan. Yritän tunnistaa myllyssä olevat valko- ja mustapippurit toisistaan, mutta taisin silti laittaa juuri väärää.

Lähden yleisurheiluharkkoihin Pukinmäkeen. Oikeaan suuntaan menevälle bussipysäkille mennessä pitää ylittää tie. Suuntaan jalkakäytävän reunaan, kun joku tulee kauhuissaan takaani: ”Hei, älä mee autotielle!” Selitän hänelle vain seuraavani kepillä jalkakäytävän reunaa, jotta löytäisin suojatien, kun siinä kohtaa reuna on madallettu. Jään sitten suojatien kohdalle odottelemaan, päästääkö vasemmalta tuleva auto minut yli – ei päästä, muttta seuraava hidastaa.

Itäkeskuksessa minulla on vähän kiireinen vaihto seuraavaan bussiin. Nousen ylös ja olen ryntäämässä bussista ulos, kun käytävän toisella puolella istunut ihminen yhtäkkiä tarraa kyynärpäästäni ja koettaa tukea minua tullessani alas keskikäytävälle. Yritän kohteliaasti irrottautua otteesta, joka lähinnä hidastaa. Kiitän kuljettajaa ja teen parhaani väistellessä ihmisiä, kun kiiruhdan kohti seuraavan bussin pysäkkiä.

Pyydän Pukinmäkeen menevän bussin kuljettajaa kertomaan, milloin ollaan Pukinmäen asemalla. Kuljettaja lupaa sanoa ja menen istumaan hänen taakseen. Parin kymmenen minuutin päästä tunnistan itse oikean pysäkkini, mutta varmistan vielä sen kuljettajalta (tai haluan hänen tajuavan, että tuli jotain unohdettua). Nousen bussipysäkiltä portaat ylös juna-asemalle odottamaan yleisurheiluavustajaani.

Hän ei ole koskaan ennen käynyt Pukinmäessä saati sitten siellä kentällä. Minä olin jo kerran käynyt kentällä, joten osaan kyllä neuvoa, mihin suuntaan mennä, vaikken itsenäisesti löytäisikään kentälle. Yhdessä löydämme perille.

Hyppään pituutta niin, että avustaja laittaa minut seisomaan oikeaan kohtaan ja menee sitten itse hiekkalaatikkoon. Sieltä hän pyytää minua vielä näyttämään suunnan ja sen ollessa suoraan taputtaa ja huutaa äänimerkiksi. Lasken askeleita juostessani ja toivon kovasti ponnistavani oikeasta kohtaa. Parin hypyn jälkeen joku pikkupoika kysyy: ”Miks toi hyppää silmät kiinni?”

Pukinmäestä suuntaan Roihuvuoreen musiikin teoriatunnille. Aikataulu on tällä kertaa hieman tiukka, niinpä minun on pakko lähteä taksilla. Onneksi muistan vielä, missä Pukinmäessä on taksitolppa. Autoja siellä ei tosin näy. Soitan taksikeskukseen, josta luvataan ilmoittaa kuskeille, että Pukinmäessä olisi asiakkaita. Saan odotella aika pitkään ja soittaa vielä uudestaan. Tolpalta soittaessa on vaan se vika, että sitä ei laiteta samanlaisena tilauksena kun muulloin, vaan pelkästään ilmoitetaan, että siellä olisi joku. Myöhästyn teoriatunniltani.

Tunnilla opettaja sanoo jo toivoneensa, etten minä tulisikaan, koska hän on unohtanut tehdä tehtävät minulle sähköisesti meidän kehittämällämme vähän omalaatuisella nuotinkirjoitustavalla. Hän kuitenkin lukee sointuanalyysitehtävässä minulle sointuun kuuluvien nuottien nuottinimet, ja minä kirjoitan pistenäyttöni muistiin vastaukset. Minulta ja parilta muulta puuttuu vielä tutkintokokonaisuudesta melodiasanelu, joten opettaja soittaa pianolla pientä melodiapätkää ja minä kirjoitan sen niin ikään pistenäyttöni muistiin, ihan pistenuotteja käyttäen. Olen melodiasanelussa aika huono, mutta onneksi nyt soitettava melodia on minulle tuttu (ei se oikeasti auta paljonkaan) ja vähitellen opin tunnistamaan luokan pianosta H:n sen kummallisesta räminästä, mikä helpottaa tehtävää huomattavasti. Muita tehtäviä minulta ei puutu ja saan lähteä tunnilta etukäteen muiden jäädessä vielä tekemään jotain tehtäviä luokkaan.

Kotiin menen taas kahdella bussilla, ensin Roihuvuoresta Itäkeskukseen ja sieltä vielä Myllypuroon. Ensimmäinen bussimatka kestää noin kolme minuuttia ja istun jotenkin täysin ajatuksissani, enkä tajua meidän tulevan Itäkeskukseen. Bussi jättää kaikki muut matkustajat pois ja kaartaa metroaseman toiselle puolelle, jolloin minäkin jopa tajuan, että olisi äsken pitänyt jäädä. Kuljettaja pysäyttää ja avaa ovet, mnä menen selittämään nolona: ”Mä en tajunnut, että me oltiin jo Itäkeskuksessa. Ollaanko me nyt kasikakkosen pysäkillä?” Kuljettaja vastaa myöntävästi ja minä tungen kaikkien bussiin sisään tulevien ihmisten välistä ulos ja menen seuraavan bussini pysäkille.

Kotiin päästyäni kirjoitan teoriaopettajalle sähköpostiin tunnilla tekemäni tehtävät. En ole aikaisemmin itse kauheasti kirjoittanut kehittämäämme nuottikirjoitusta, lukea sitä osaan kyllä ihan hyvin, joten nuottien kirjoittamisessa menee jonkin aikaa, kun pitää ihan pohtia, mitenkäs se menikään.

Iltapalaa naamaan ja nukkumaan.

*******

Eilen ja toissapäivänä oli tosiaan parit yleisurheilukisat. Torstaina avasin kisakauteni oikein mallikkaasti, kun ensimmäisellä harjoitushypyllä jotenkin sekosin laskuissa ja jätin kaksi askelta laskematta. Tulin siis alas ennen hiekkalaatikkoa ja onnistuin vielä vääntämään nilkkani niin, ettei se hetkeen kantanut yhtään ja hiukan sattui. Sain myös ”asvaltti-ihottumaa” sääreen. Nilkka teipattiin ja minä hyppäsin kaikki kuusi kisahyppyä ihan hyvin, teipattuna ei nimittäin sattunut. Paransin ennätystäni, mutta tuulilukemat sillä hypyllä olivat vähän liian suuret eikä tuloksesta siis tullut täysin virallista. (Yleisurheiluavustajani äidin mukaan olen ihanan positiivinen; vähän nilkka nyrjähtää – mutta ei se mitään, kyllä minä hyppään!)

Eilisessä kisassa nilkka vielä varmuuden vuoksi teipattiin, vaikka normaali kävely ainakin sujui jo ihan hyvin kivuttomasti. Paransin ennätystäni vähän lisää ja hyppäsin 377 cm, mikä jäi vain kolmen sentin päähän Lontoon A-rajasta. Tässäkin hypyssä oli kuitenkin aavistuksen liikaa tuulta, enkä siis saanut ulkoratojen uutta suomenennätystä nimiini. Kultaa kuitenkin sain ja ihan virallisenkin uuden ennätyksen 361 (ei liikaa tuulta), kun edelinen oli 359. EM-kisoissa otan tavoitteeksi tehdä uuden SE:n.

Nöyryyttävä kauppareissu

Pidän meidän lähikauppana olevasta Siwasta, koska se on niin pieni (vain yksi kassa), että kun astun ovesta sisään, kassalla oleva myyjä ei voi olla huomaamatta minua. Niinpä saan helposti ja nopeasti jonkun auttamaan itseäni ostoksissa, vaikka välillä siellä onkin töissä vain yksi myyjä ja siksi vähäsen joudun odottelemaan. Kivaa Siwassa on myös se, että siellä on mukavia myyjiä. Erityisesti yksi miesmyyjä oli aika hauska, mutta hänet olen nähnyt vain kerran ja selvän auktoriteettiasemansa takia epäilen häntä myymäläpäälliköksi.

Perjantaina kauppareissuni ei sujunut aivan niin mallikkaasti.

Astuin kauppaan sisään ja jäin seisomaan heti oven sisäpuolelle. Myyjä ei sanonut mitään ja tajusin, että melkein kaikki muutkin myllypurolaiset olivat päättäneet tulla samaan aikaan kauppaan. Niinpä odottelin rauhassa, että kassalla oleva ruuhka vähän vähenisi. Ihmettelin kuitenkin vähän sitä, miksei tämä minulle vieras myyjä edes kysynyt, tarvitsenko apua tai jotain, vaikka hän aivan varmasti oli nähnyt minut siinä, kun poistuville asiakkaille sanoi ”näkemiin” tms.

Kun ruuhka väheni, uskaltauduin vihdoin sanomaan, että tarvitsisin vähän apua ostosten teossa. "Joo, öö, mä voin tulla. Mun täytyy sitten aina tulla tähän kassalle, jos joku asiakas tulee."

Myyjä tuli kassan takaa, meni ohitseni kohti hyllyjä, enkä minä ehtinyt päästä opastuksessa mukaan. Kävelin perässä ja kerroin tarvitsevani banaania ja perunoita.

"Perunat on… Öö, täällä. Tuu vielä vähän eteenpäin. Siinä ne on, sun edessä."

Jep.

"Voisitko sä siis ottaa niitä?" tarkensin myyjälle, joka ryntäsikin kassalle palvelemaan toista asiakasta. Minä jäin vähän hölmönä seisomaan hyllyjen väliin.

Myyjä palasi ja otti niitä perunoita puolestani. Kysyin, onko hän yksin töissä, kun kukaan muu ei voi mennä kassalle. Ei, oli sielläpari muutakin.

Banaaneja hän ei löytänyt. Hän kulki hevi-osastolla edes takaisin, muttei löytänyt. Selitti vielä olevansa ensimmäistä päivää siellä töissä. Lopulta hän meni takahuoneeseen kysymään, missä banaanit on.

Toinen myyjä tuli täyttämään banaanilaatikkoa, joka olikin tyhjentynyt. Minua auttanut myyjä meni taas kassalle. Tämä takahuoneesta tullut myyjä kysyi, auttaako hän minua. Kassalla oleva myyjä vakuutti auttavansa. (Banaanilaatikon täyttänyt myyjä puhuu aika huonoa suomea ja joskus koetti auttaa minua, mutta kielimuuri oli liian suuri ja hän haki silloin suomenkielisen myyjän tilalle.)

Tästä eteenpäin homma toimi ihan kohtalaisesti, vaikka olikin aika haastavaa kulkea myyjän perässä ja olla törmäämättä hyllyihin. Minä myös neuvoin myyjälle, mistä kuohukerma mahtaisi löytyä.

Kassalle tullessamme se huonoa suomea puhuva myyjä vaihtui minua auttamaan, kun tämä uusi myyjä meni taas kassalle, eikä esim. laittanut ostoksiani korista hihnalle.

Koin tuon ostosreissun itseni kannalta melko nöyryyttäväksi, kun ensin seisoin tyhmänä melkein kymmenen minuuttia odottamassa, että saisinko apua vai en, ja myöhemmin seisoskelin pari kertaa hölmönä hevi-osastolla itsekseni. Kyllä, olisin voinut avata suuni kauppaan tullessa aikaisemmin. Ehkä pitää ottaa tavaksi huikata "moi" heti kauppaan astuessani.

Arvelen, että myyjä todellakin oli huomannut minun seisoskelun, mutta koska ei tiennyt, kuinka kanssani pitäisi toimia, päätti olla välittämättä koko asiasta. Nöyryyttävää oloani helpottaa vähän se ajatus, että myyjäkin todennäköisesti hieman häpesi.

Koin itseni myös vähempiarvoiseksi asiakkaaksi, kun minut niin vain hyljättiin keskelle kauppaa, että voitaisiin palvella toisia asiakkaita. Toiset myyjät jättävät ne muut asiakkaat kassalle odottamaan. En minä toki sitäkään vaadi, mutta tuntui tyhmältä seisoskella siellä.

*******

Mikael palasi perjantaina Tokiosta. Tuliaisiksi hän toi suklaan lisäksi myös noin puolitoista tuntia äänityksiä paikan päältä. "Kun et sä saisi valokuvista mitään irti."

Tokio kuulosti äänitysten perusteella hyvin unenomaiselta ja surrealistiselta. Ei kai ihmiset ihan oikeasti voi leikkiä seuraleikkejä puistossa? Siis myös aikuiset.

*******

Eilen roskia viedessäni tajusin jotenkin kummasti onnistuneeni välttämään kyseisen homman siihen saakka koko lumisena kautena. Meillä ei ole roskakatosta, vaan sellaisia pyöreitä pömpeleitä, jotka ovat osin maan alla. Löydän roskikset lähinnä maanmuotojen perusteella – ne ovat vähän korkeammalla kuin muu piha. Nyt siitä ei oikeastaan ollut apua.

Toisena apukeinona olen käyttänyt kuuntelemista, koska niin isot pömpelit kyllä myös kuulee. Siitäkään ei tuntunut olevan apua, kun kaikkialla oli korkeita lumikinoksia.

Lähinnä tuurilla löysin kinoksesta yhden roskiksen kannen. Siitä suuntaamalla löysin seuraavan kannen. Sain roskat vietyä ja löysin vielä takaisinkin, vaikka vähän arvelutti.

Hemmottelua ja hämmentymistä

Jos kerran on pakko sairastaa yksin kotona, ilman ketään, joka voisi vähän passata ja hemmotella (sitä ei kyllä ole minulle tehty aikoihin), täytyy hoitaa hemmottelupuoli itse. Tässä minun ratkaisuni siihen:

1. Linnoittaudu sänkyyn – mieluiten mahdollisimman suureen. minä tällaisena lyhytkasvuisena olen voinut köllötellä parisängyssä miten päin tahansa.
2. Kun helposti saatavilla oleva ruoka loppuu kaapista (minun tapauksessani pinaattiletut) tai kyllästyt saman ruuan syömiseen, tilaa pitsa kotiin kannettuna. Okei, minä tilasin kanafileitä ranskalaisilla.
3. Lue kirjoja. Paljon. Mieluiten ehkä kuuntele, koska samalla voi lojua missä asennossa tahansa silmät kiinni.
4. Aina sängystä jaksaa sen verran nousta, että kykenee valmistamaan helpon, nopean ja maittavan suklaakakun mikrossa. Tee se ja syö sängyssä(murusista viis) samalla, kun luet kirjaa.
5. Kun et jaksa syödä enempää kuin yhden pitsan ja kaupassa olisi pakko käydä, mutta millään ei jaksa rämpiä lumihangessa, käytä Alepan Kauppakassipalvelua. Ruokaostokset kätevästi ovellesi.

Lukemistani kirjoista melko suuri osa on ollut romanttista hömppää. Aavistuksen nolottaa, mutta kai sairaana saa lukea sellaista, johon ei suurta aivotoimintaa tarvitse... Ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Englantiin sijoittuva hömppä on sentään siveellistä, toisin kuin Nora Roberts.

Se suklaakakku oli oikeasti aika hyvää, vaikka mikrossa valmistettu kakku kuulostaakin epäilyttävältä ja vaikka se olisi ehkä kaivannut kaverikseen kermavaahtoa, eikä suklaakuorrutuskaan olisi pahitteeksi… Mutta ohje meni jotakuinkin näin:

3 dl vehnäjouhoja
1,5 dl sokeria
3 rkl kaakaojouhetta
2 tl leivinjauhetta
3 munaa
200 g juoksevaa tai sulatettua margariinia

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää joukkoon munat ja rasva, sekoita. Laita mikronkestävään vuokaan ja mikroon täydelle teholle, kuumenna noin 5 minuuttia (minulla taisi mennä 6). Nauti!

Hömppäromaanien (olen minä lukenut muutakin, kuten Rosa Liksomin Hytti nro 6) lukeminen sai minutkin kirjoittamaan. Lauantaina kirjoitin yhden runon, mutta en ollut vielä tallentanut sitä kun koneeni päätti tilttailla pari kertaa, enkä enää saanut sitä palautettua. Ehkä kirjoitan sen vielä joku kerta uudestaan, ellen vallan unohda, mitä olin kirjoittamassa. Mutta toissayönä valvoessani aloin myös kirjoittaa romaania. Ehkä todennäköisempää on, että se jää muutaman sivun raakileeksi tai siitä tulee novelli, mutta oli miten oli, alku on omasta mielestäni ihan lupaava. Minulla ei tosin ole minkään väristä aavistusta siitä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.

Käytin toisen kerran elämässäni kauppakassipalvelua, viimeksikin olin kipeänä. Se on muuten ihan kätevä, mutta toimitusajat eivät yllä aivan pitsa-kebab-ravintoloiden kotiinkuljetuksen tasolle, vaan ostoksia saa odotellajonkin tovin pidempään. Se loppusumma, jonka Visaelektronillani rappukäytävässä maksoin, oli euron suurempi kuin se, jonka netissä hyväksyin. Olin jo menossa laittamaan tulenkatkuista palautetta Kauppakassin asiakaspalveluun muistaessani, että olin itse ruksinut nettitilausta tehdessäni ruudun, jossa kysyttiin oikeutta vaihtaa tuotevastaavaan, jos juuri haluttua ei olisi saatavilla. Broilerin fileesuikalepaketin muovikassista kaivaessani totesinkin sen pakkauksen muodon perusteella olevan Kariniemen, eikä Raimbow’n. Ei siis liene ihme, että loppusumma kasvoi vähäsen.

******

Hämmennyksiä on tässä parin päivän sisällä sattunut parikin: toinen minulle, toinen minun aiheuttama. Tai se minulle sattunut hämmennys hämmensi kyllä myös toista osapuolta.

Kanafileitä minulle kuskannut mies toi mukanaan kaksi limsavaihtoehtoa, koska minun valitsemaani limua ei ollut tarjolla. Otin hänen käsistään ruokapaketin ja ensimmäisen käteen osuneen pullon, kun hän sanoi, että voisin valita, kumman limun otan. "Sen tai tän kokiksen."

"Mikä tää siis on?" kysyin kädessäni olevasta pullosta, kun en edes sen muodosta tunnistanut.

Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei tuo mies ollut tajunnut minun olevan sokea ennen tuota kysymystä. Aiheutin selkeän hämmentymisen hetken hänelle. Mutta sain sentään tietää pitäväni kädessä Jaffaa, joten otin mieluummin sen kokiksen.

Eilen minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Vastasin koko nimelläni ja toisessa päässä tuli hetken hiljaista.

"Ö, eikö tää ole [äitini nimi]? Mikä on [äitini] numero?"

Minä naurahdin hämillisenä, kun soittaja ei esitellyt itseään lainkaan. Aloin sitten luetella numeroa ja siitäkös vastapuoli hämmentyi:

"Ootas… Mä… Kirjotan sen tähän."

Luetellessani ulkomuistista numeron, kuulin korvassani, kuinka sitä naputeltiin puhelimeen. Mies kiitti (edelleenkään en tiennyt, kuka hän on) ja lopetti puhelun.

Menin sitten selvittämään soittajan henkilöllisyyttä numeropalvelusta, etten vaan taas olisi lähettänyt puhelinmyyjiä pahaa-aavistamattoman äitini riesaksi. En ehtinyt lähettää viestiä, kun jo sama soittaja soitti minulle uudestaan… Vastasin. Puhelimesta ei kuulunut mitään. Huutelin haloota. Edelleen hiljaista. Syy oli jumiutuneessa puhelimessani.

Käynnistin puhelimen uudestaan, selvitin soittajan henkilöllisyyden (ei hajuakaan, kuka tyyppi on, mutta ehkä äiti tunsi hänet) ja toivoin, että hän sai kaipaamansa henkilön kiinni.

Välillä on riesaa siitä, että numeroni löytyy numerotiedustelusta äitini nimellä ja yllättävän moni, joka yrittää äidilleni soittaa, soittaa ensin minulle. Useinmiten ne ovat puhelinmyyjiä.

*******

Huomenna on varmaankin jo pakko tehdä niitä kotitöitä, joita suunnittelin tämän ylhäisen yksinäisen viikkoni ratoksi touhuilla, jottei ulkomailta palaavan Mikaelin tarvitse palata sikolättiin. Tänään aloitinkin jo pyykinpesulla, vielä pitäisi vaan laittaa ne pyykit kuivumaan. Tiskaaminen, imuroiminen ja vessan lavuaarin hajulukon puhdistus olisivat vielä edessä, ainakin. Minä olen meidän taloudessamme ennenkin tehnyt näitä ’miehisiä’ kotitöitä (mm. korjannut keittiön kaapin saranan, ostanut ja vaihtanut uudet lamput (vaikken edes näe sitä valoa) ja koonnut keittiön pöydän silloin, kun se tuli), niinpä hajulukon puhdistus kuulunee sekin minulle. Ei edes ole ensimmäinen kerta.

Keittiöpuuhia

Tein tässä viikonloppuna ensimmäisen kerran itse mokkapaloja. Joskus muinoin ala-asteella (vai olisiko ollut jopa eskarissa?) olin mukana tekemässä mokkapaloja, mutta meillä kotona niitä ei juurikaan ole harrastettu.

Meillä ei juoda kahvia, yhtään. Viimeksi hotellissa yöpyessäni nappasin yhden murukahvipötkön mukaani, jotta voin ”sitten joskus” tehdä mokkapaloja. Nyt sille tuli siis käyttöä.

Pohjan taikina oli sen verran jämäkkää, ettei se mukavasti valunutkaan tasaisesti pellille, kuten vaikka pannukakku- tai –pullataikina, mutta myös sen verran löysää, että sen levittely käsin ei oikein olisi sujunut. Taikinan levittely oli sen verran haastavaa, että pyysin Mikaelin tekemään sen loppuun, jotta tulisi edes melkein tasaista.

Muistan hämärästi lukeneeni joskus jostain jonkun mokkapalaohjeen, jossa kuorrutteeseen laitettava kahvi lisätään kylmänä. Koska käyttämäni ohje ei sanonut kahvin lämpötilasta mitään, ajattelin noudattaa hämärää muistikuvaani. Pieleenhän se meni. Kuorute jähmettyi jo kulhoon ja se piti sieltä käsin taputellen levittää pohjan päälle. Maussa ei ollut mitään vikaa kuitenkaan, mutta nonparelleja ei saanut pysymään pinnalla.

Parin viime viikon aikana olen siis vihdoin oppinut käyttämään meidän kaasu-uunia. Olin jo aikaisemmin sytytellyt sitä, mutta asteista ei ollut aavistustakaan. Nytkin käytän sitä lähinnä mutu-tuntumalla: tiedän, missä on suurin ja missä pienin aste, siltä väliltä arvon.

Mikael teki viikonloppuna ruokaa ja pyysi minua pilkkomaan sipulit loppuun. Vaihdoin hänen käyttämänsä ison veitsen pienempään, koska sillä on mielestäni parempi leikata. Hetken kuluttua minut kuitenkin käskettiin pois: ”Anna mä leikkaan, kun sä oot noin hidas.”

Kyllä, olen hidas leikkaamaan. Aina jos teen ruokaa, joka vaatii paljon vihannesten tms leikkelyä, minulla menee sen valmistamiseen reilusti enemmän aikaa kuin arvioitu valmistusaika on. Olen tupannut syyttää siitä huonoja veitsiä: erityisesti lantun leikkaaminen huonolla veitsellä on raivostuttavaa. Mutta ehkä sipulin kohdalla en voi pelkästään huonoa veistä syyttää. Jos tarkkoja ollaan, taidan nykyään jauhelihankin ruskistaessa ensin pilkkoa sipulin ja laittaa vasta sitten lihan pannulle, koska muuten se ehtii jo ruskistua ennen kuin sipuli pääsee mukaan. On kai siis vaan myönnettävä, että olen hidas pilkkomaan. Johtuuko se sitten sokeudesta – en tiedä.



Keittiöömme tuli viikonlopun aikana myös magneetti-veitsiteline seinään, kun isäni ystävällisesti sen kävi kiinnittämässä, ja kello, jolle sain ihan itse hakata taulukoukun paikalleen.

*******

Viime viikolla ystäväni muutti omaan kotiin vanhempiensa luota. Hän hankki kasan uusia huonekaluja Ikeasta ja minä sain kerrankin olla oikeasti avuksi jonkun muutossa - omissakin muutoissani olen lähinnä ollut lapsenvahtina tyyliin "pidä se poissa jaloista ja pysy itse poissa jaloista". Nyt sain kasailla huonekaluja (se on kivaa!) yo-lahjaksi saamallani akkuporakoneella. Porakone tosin antoi minulle pari mojovaa tälliä, otsaan ja leukaan. Pääsin myös kantamaan sohvaa viidenteen kerrokseen (kädet oli pari päivää jumissa) ja löysin ensimäisen kerran sellaisia Ikea-huonekaluja, joita en osanutkaan kasata illman ohjeita. Väitän tosin edelleen, että jos vain olisin nähnyt ne ensin kasattuna, olisin osannut koota ongelmitta. Minulla ei kuitenkaan välillä ollut mitään aavistusta, miltä niiden pitäisi valmiina näyttää.

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Neulonta alkaa taas maittaa

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Unettomuuden paluu

Olen miltei koko kesän nukkunut vähintäänkin omalla mittapuullani kumman hyvin. En osaa sanoa yhtään, milloin univaikeuteni ovat alkaneet - sen osaan sanoa, etten yläasteellakaan suurimmaksi osaksi nukkunut kauhean hyvin. Yksi osatekijä on varmasti sokeuden ja valontajun puutteen aiheuttama melatoniinituotannon häiriöityminen, ja melatoniinin syöminen auttaakin minua nukkumaan, ainakin jossain määrin.

Tänä kesänä aloin ensimmäistä kertaa miettiä, voisiko univaikeuksieni syynä sittenkin olla myös jotain psyykkistä. rupesin pohtimaan sitä Maltan-matkan jälkeen, sillä siellä nukuin täysin ongelmitta, mutta kotiin palattuani en. Tajusin saman ilmiön noin muutenkin: kesäleireillä olen yleensä nukkunut oikein hyvin, kotona taas heikommin. Onko minulla kotona jotenkin niin paljon stressaavia asioita, jotka estävät nukkumasta?

Alkukesän jälkeen olen siis tosiaan nukkunut pääosin ihan hyvin ja riittävästi, kunnon virkistävää unta. Nyt viimeisen viikon aikana en ole nukkunut. Osaksi siksi, että olen pitkälle iltaan ja yöhön selaillut vuokrattavia asuntoja ja pakottautunut kuitenkin ylös aikaisin aamulla tekemään asioita. Jo valmiiksi vähän lyhyempien yöunien haitaksi on tullut keskellä yötä herääminen siinä jossain kolmen ja neljän välillä. Huomaan myös nukkuneeni melko pintapuolista unta, joka ei oikeasti juurikaan virkistä; tunnistan sen erityisen kummallisista uninsta.

Liian vähäinen uni näkyy mielialassani, oppimiskyvyssäni (vaikka kuinka olisin oppinut kesän aikana englantia, tämä viikko on ollut melkoista takapakkia), ruokahalussani (-haluttomuudessani) sekä vähitellen myös hienomotoriikassa. Unohtelen helposti asioita, pitkitän aamulla sängystä nousemista niin pitkälle kuin ikinä voin ja viimein väsymyksestä miltei itkien väännän itseni ylös, unohdan koko päiväksi syömisen ja joudun pakottamaan itseni syömään jne, jne.

Tänään heräsin joskus siinä kolmen ja neljän välillä, enkä sen jälkeen enää saanut unta. Viime sunnuntaina oli sama tilanne. Kaikkina muinakin öinä olen herännyt, mutta nukahtanut reilun puolen tunnin sisällä uudestaan. Päiväunia on ollut pakko nukkua, kun Hesaria koneelta lukiessa on pää vain tippunut näppäimistölle ja siivouksen lomassa hetkeksi pysähtyessä on tullut otettua pieniä torkkuja lattialla.

Tilanne ei enää ole missään määrin kovinkaan miellyttävä. En tiedä, kuinka saan itseni taas nukkumaan. Viikon kestänyt stressi ja epätietoisuus siitä, missä asun kuukauden päästä, kun menee asunto alta, ei ole juuri helpottanut. Sen lisäksi on englannin tunteja ja tehtäviä, joita en ehdi tai väsymykseltäni meinaa jaksaa tehdä ja takaraivossa yltyvä muistutus siitä, että filosofiaakin pitäisi ryhtyä vähitellen lukemaan. Ei sovi myöskään unohtaa kirjoittamattomia lehtijuttuja, siivousta, kaupassakäyntiä, tiskausta tai muita asioita, joille pitäisi vuorokaudesta riittää aikaa.

Hienomotoriikan heikkeneminen ja muut motoriset ongelmat eivät tässä tilanteessa yhtään helpota: minulla ihan tosissaan on ensi viikolla esiintymisiä sekä kitaran että taikuuden kanssa. Molemmat vaatisivat sitä hienomotoriikkaa, niinkuin harjoitteleminenkin. Erityisesti toinen kitarakappaleistani pitäisi soittaa nopeasti, mutta sormeni eivät meinaa taipua siihen. Korttien käsittely näyttää ja tuntuu tavalistakin kömpelömmältä.

Jos olisin edes tämän viikonlopun stressaamatta. Ehkä asiat tästä taas helpottuvat ja nukkumiseni normalisoituu, kunhan asuntoasiat varmistuvat. Huomenna ainakin vietän syntymäpäiviäni ja mietin vasta maanantaina näitä suuria velvotteita.

*******

Minut voi siis nähdä ensi perjantaina Joensuussa Parafest -tapahtumassa esiintymässä. Minusta parasta on se, että esitykseni tulkataan viittomakielelle.

Kesäloma tyhjää täynnä - vai onko sittenkään

Tämä on ensimmäinen kesä - ja varmaan muutenkin ensimmäinen kerta - kun minulla ei oikeasti ole kuukauteen mitään suuniteltuja menoja. Yleensä olen aina jossain, mutta nyt on hyvin tyhjää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla tekemistä olisi. mutten ole varmaan ikinä ennen ollut kokonaista kuukautta kesälomasta vaan kotona.

Täytän loma-aikani hyvin tiiviisti mm. englannin opiskelulla. "Yksityisopettajani" (tai ei sitä ehkä edes tarvitsisi lainausmerkkeihin laittaa) viettää jonkin verran aikaa maalla, jolloin emme voi nähdä kasvotuksin - mutta onneksi on tietokoneet ja nykyteknologia: pidimme tänään tunnin Skypen välityksellä. Huomenna homma jatkuu. Onneksi minulla on joku, joka pakottaa minut opiskelemaan englantia, muuten olisin jo varmaan lannistunut koko kielen opiskelun kanssa.

Ostin viime viikolla pari DVD-boksia englanninkielisiä sarjoja: Housen ensimmäisen tuotantokauden ja Poirottia. Sen lisäksi kuulunymmärtämistä olen treenannut kuuntelemalla kolmatta Harry Potteria englanniksi ja sain lainaksi myös Agatha Cristien jotain kuunnelmia, joita en vielä ole ehtinyt kuunnella. Tajuan lukemastani tekstistä tätä nykyä roimasti enemmän kuin vaikka vuosi sitten, mutta kuultuna menee kyllä hyvin paljon ohi. Potterit ovat siitä hyviä, että olen lukenut ne kaikki suomeksi useampaan kertaan, eikä siksi tarvitse edes ymmärtää kaikkea pysyäkseen kärryillä.

Englannin opiskelun lisäksi pitäisi varmaan vähitellen alkaa lukea myös filosofiaa. Ensimmäisen kurssin kirjaa luin jo muutaman kappaleen, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Siihen ehkä pitäisi vaan saada enemmän ajatusta mukaan. Onneksi minulla on myös henkilökohtainen filosofian selittäjä, jolle ei tarvitse kuin vähän vihjaista, mistä asioista juuri luin kirjasta, kun aiheesta seuraa seikkaperäinen luento ja keskustelu. Nyt lienee siis ihan mahikset kirjoittaa siitä hyvin.

Pituushyppytreenit alkanee tällä viikolla, kunhan valmentajan kanssa saadaan sovittua joku harjoitusaika. Mielikuvaharjoittelun aloitinkin jo. Ehkä se riittää? Voi tietysti olla, että hyppääminen vaatii myös käytännön treeniä. Lihaksistakaan ei liene haittaa. Kuinka paljon itseään pidemmän matkan ihminen voi hypätä? Helmikuussa hyppäsin jo miltei kaksi kertaa pidemmän matkan kuin mikä oma pituuteni on.

Blogiin turhia kirjoitteleminen on myös aika hyvä ajanviete näin tyhjään kesään.

Jotenkin kaikki muu tekeminen - ulkomaan matkat, englannin opiskelu ja leirillä ohjaajana oleminen - ovat vähentäneet hieman soittoinnostustani. Nyt soitan suurin piirtein joka toinen päivä kitaraa, joka toinen viulua. Ehkä sekin riittää ainakin hetkeksi. Taikatemppuja sen sijaan treenaan päivittäin, vähintäänkin ajatuksen tasolla.

*******

Eilen illalla päätin korvata loppukesän matkustuksen puutetta nukkumalla parvekkeella. Vein sinne makuualustan ja -pussin (ne voisi muuten hakea poiskin) ja otin myös tyynyn matkaan. Muuten todella virkistävää, mutta makuualusta betonilattialla on aika sampurin kova. Jonkin aikaa pyörittyäni hain sisältä vielä yhden petauspatjan lisäpehmusteeksi. vähän se pehmensi. makuupussini on ihan kunnolla paksu ja sen kanssa oli kuuma, vaikken ollut edes pussin sisällä. Jossain vaiheessa yötä alkoi vähän sataa ja ukostaa, mutten antanut sen häiritä - kyllä nyt yksi yö nukutaan vaikka vesisateessa! Sade oli sen verran heikkoa, ettei pisarat edes ulottuneet minuun saakka.

Kahden maissa katsoin kelloa ja mietin, että olikohan tämä sittenkään fiksu idea, kun vieläkään en nuku. Jotenkin koko parvekkella nukkumisen järjestely ja ajatteleminen sai kroppani energiseksi ja ylivirittyneeksi, eikä unesta ollut tietoakaan. Kuuntelin Dorian Greyn muotokuvaa ja rauhoittavaa vesisadetta sekä ukkosen jyrinää, mutta ei tullut nukku-Matti vierailulle. Ehkä se ei löytänyt minua parvekkeelta.

Kello taisi olla jotain kolmen, kun sateen yltyessä päätin siirtyä sisään pehmeämpään sänkyyn. Turvallisesti omassa sängyssä maatessani kuuntelin, kuinka vesisade oikeasti yltyi aika hervottoman isoksi. Jotkut tyypit pihalla vielä hyppivätkin vesilätäkössä. Ei sitä unta vieläkään oikein tullut. En tiedä, kuinka paljon olen nukkunut viime yönä - jonkin verran joka tapauksessa, kun kerta herätyskello herätti.

*******

Teimme eilen hampurilaisia: minä väänsin pihvit ja Mikael sämpylät. Tuli aika hyvää. Pihvini onnistuivat olemaan paremman makuisia kuin perjantaina samasta taikinamössöstä tekemäni lihapullat. Onneksi olin harjoitellut sitä jo kerran, ja toisella kerralla muistin laittaa jopa suolaa. Englannissa syömieni ja nyt itse tehtyjen hampurilaisten jälkeen ei todellakaan tee mieli syödä mitään Mäkkärin tai Hesen tekeleitä.

Kai tässä alkaa olla aika katsoa, mitä ruokaa tänään vetäisi napaansa.

Olenko liian positiivinen optimisti?

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

Lahjoittaako rahaa pankkiautomaatilla?

Nyt on aivan pakko tarttua ajankohtaiseen aiheeseen, koska se vaikeuttaa hitusen itsenäistä elämääni.

Kaikki Suomessa olevat Otto-automaatit, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat toimineet samalla tavalla. Osaan siis itse nostaa automaatista haluamani summan rahaa ongelmitta. Tai siis tähän saakka olen osannut.

viime torstaina yrittäessäni kiiruhtaa junaan (olin myöhässä ratikkakuskin takia, joka ei vastannut kysymykseeni) piti minun nostaa automaatista rahaa, jotta voisin maksaa lippuni junassa. Näppäilin tuttuun tapaan pinkoodini ja valitsin nostettavan summan, mutta sitten ei enää tapahtunutkaan mitään. Kiskaisin kortin pihalle ja yritin uudestaan, samoin tuloksin. Kolmaskaan kerta ei auttanut. Ajattelin automaatissa olevan vikaa ja missasin junani.

Lauantain Helsingin sanomat kertoivat, miksen saanut automaatista rahaa pihalle.

Minusta on aivan mielettömän hieno idea pyytää pankkiautomaatilla käteisnostoja tekeviä lahjoittamaan euro hyväntekeväisyyteen. Siis kyllä, kannantan ideaa ja toimintatapakin on ihan hyvä. Mutta valitettavasti se estää nyt kuukauden ajaksi itsenäisen asiointini pankkiautomaatilla. Ei minua haittaisi lainkaan lahjoittaa sitä euroa hyvään tarkoitukseen, mutten onnistunut edes siinä.

tiedän tarvitsevani tämän kuukauden aikana myös käteistä, joten on kai pakko pyytää joku kanssani automaatille, kun en edes tiedä, mistä löytäisin pankin, josta voisin käydä "vanhanaikaisesti" nostamassa rahaa. Vähän ärsyttää, koska tähän saakka olen voinut senkin tehdä itse.

Jos vain Suomessa pankkiautomaatit puhuisivat, kuten Ranskassa...

Hyvää uutta vuotta

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.

Vastuullinen aikuisuus, plääh

Eilen niskaani rysähti "maailma kaatuu päälle" -ahdistus. Minun pitäisi maksaa laskuja, skannata kirjeitä, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota, opiskella, olla hyvä ja vastuullinen työnantaja, hakea postista matikankirjoja, joita en edes tarvitse mutta jotka olen tilannut, sopia opettajien kanssa koejärjestelyistä ja ensi jakson materiaaleista... En minä vaan jaksa. Mieluummin nukun, syön, soitan ja kirjoitan - teen kaikkea kivaa.

Mietin, miten helppoa oli asua vanhempien kanssa. Minun ei tarvinnut huolehtia kuin oman huoneen siivouksesta. Ruoka tuli valmiina pöytään, laskut maksettiin puolestani. Kirjeitä ei tarvinnut skannata, kun äiti luki ne ja kertoi, jos oli jotain kerrottavaa. Pistekirjapaketit haettiin postista ja tuotiin huoneeseeni. Minä vain opiskelin ja tein kaikkea kivaa, kun työnantajan velvollisuudetkin hoiti äiti.

Kai se on pakko myöntää, että sokkona arjen pyörittäminen vie energiaa. Vähitellen pitäisi oppia pyytämään apua ja käyttämään avustajaa niissä asioissa, joissa se oikeasti helpottaisi elämääni ja saisi minut paremmin jaksamaan tätä tyhmää aikuisuutta. Minä haluaisin mieluummin tehdä asiat itse ja pärjätä itse. On kuitenkin aika typerää hakata päätä seinään, jos apu on kerta lähellä. En osaa olla työnantaja, enkä osaa aikatauluttaa elämäääni edes sen vertaa, että osaisin kertoa avustajalleni riittävän ajoissa, milloin tarvitsen häntä. Tänään päätin, etten skannaa kirjeitäni vaan pyydän avustajani avuksi postin lukuun. Yksi taakka pois harteilta.

Yön yli nukkuminen helpotti ahdistusta eikä tänään tunnu enää niin vaikealta. Siivosin jo aamulla vessan. Käyn viulutunnilla, Iiriksessä yhdessä kokouksessa ja tulen kotiin siivoamaan huoneeni ja keittiön. Voisin ottaa ystävästäni mallia ja laatia itselleni aikataulun siitä, minä päivänä teen mitäkin. Ehkä silloin osaisin paremmin myös avun pyytämisen.

Luin Facebookista, että ulkona on lunta. Täytyy siis varata paikasta toiseen liikkumiseen varmuuden vuoksi enemmän aikaa kuin tavallisesti, koska en tiedä, miten paljon sitä lunta on ja kuinka paljon se tänään vaikeuttaa liikkumista. niinpä lähden nyt kohti Kalliota ja viulutuntia.

Pimeä syksy on kiirettä täynnä

En tiedä, onko kaamosmasennus iskenyt minuunkin vai mikä tämän vetämättömän olon oikein aiheuttaa. Mikään ei tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksaisi tehdä. Jätin tänään koulupäivän välistä, kun oli aamulla 36,9 astetta lämpöä, eikä huvittanut pätkääkään. Ajattelin, että saan sitten kotona tehtyä jotain koulujuttuja, mutta pyh. Lämpö on laskenut päivän mittaan niin, että tuossa kahdentoista aikaan taisi olla ihan normaalilukemissa.

Minulla on englannin uusintakoe ylihuomenna, mutta... Suunnitelmistani täysin poiketen en ole lukenut yhtään. Pitäisi kyllä, mutten toisaalta tiedä, onko kahden päivän tankkaamisella enää mitään väliä. Ei huvita. Siitä uusintakokeesta olisi vaan vähän pakko päästä läpi. Jos voisin taas lainata jonkun aivoja muutamaksi tunniksi...

Sain sentään tänään lähdettyä kauppaan. Piti alunperin mennä jo eilen, mutten jaksanut. Tänään lähdin ja huomasin, kuinka raitis ulkoilma ja ihmiset piristävät - edes vähän. Kotiin tultuani paneuduin jälleen äänikirjan ja neuleen ääreen, syöden siinä samalla käärretorttua. Mitään muuta en sitten olekaan saanut tänään aikaiseksi kuin sitä neuletta, sitäkin liian vähän.

Viikonloppuna olin pelaamassa maalipalloa Tukholmassa. Turnauksessa oli neljä naisten joukkuetta, me ja kolme ruotsalaista. Tulimme toiseksi. Olin melkein laskenut sen varaan, että olen vaihtopenkkipelaaja - kuka nyt haluaisi laittaa tyypin, jolla on ollut muutaman vuoden tauko, heti kentälle kv-turnauksessa - mutta toisin kävi. Olin paljon kentällä ja kuuluin aloituskokoonpanoon, joka pelissä. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että maajoukkuetouhuilut jäävät minun osaltani nyt ihan takuu varmasti yhteen leiriin ja yhteen turnaukseen, en ollutkaan enää Tukholmassa ihan niin varma... Se oli kuitenkin ihan kivaa. Ja kuulostaahan se hienolta, että voi sanoa tehneensä 17-vuotiaana come backin maajoukkueeseen. Tiedän kyllä, että minulla on hirveästi tekemistä ja harrastuksia ja liian vähän aikaa jo valmiiksi, mutta silti en ole nyt yhtään varma maalipallourani jatkosta. Siis ainakaan tuolla maajoukkueessa. Mielellään he minut sinne ottaisivat.

Tukholmassa elin ihan täydellisesti Suomen aikaa, enkä ymmärrä, miten tunnin aikaero voikaan olla muka niin ongelmallinen. Perjantai-iltana olin ihan rätti jo silloin, kun laskeuduimme Arlandaan ja matkasimme sieltä 40 minuuttia hotellille. Vähän siinä piristyi, kun piti käydä ostamassa iltapalaa ja ulkoilla sen takia. Lauantaiaamuna heräsin sitten viideltä, Suomen aikaan kuudelta. En sentään noussut vielä silloin vaan venytin ylösnousemistani puoli seitsemään. Väsähdin taas aivan totaalisesti jo puoli kahdeksan aikaan, kun yritin vääntää ruotsin läksyjä. En päässyt kovin pitkälle, kun huomasin toisen käden sormien kyllä olevan pistenäytön rivillä, mutten enää liikutellut niitä enkä tajunnut yhtään, mitä siinä luki. Siinä vaiheessa sai läksyt jäädä, mutta nukkumaan pääsin jälleen vasta melkein puoli kymmeneltä.

Meitä katsottiin turnauksessa pariin kertaan omituisesti, kun koko Suomen joukkue istui kentän laidalla seuraamassa toisten pelejä ja sekä minä että meidän valmentaja neuloimme. Ei meitä muuten oudosti olisi katsottukaan, mutta sukkapuikot herättivät huomiota. Ruotsin naisten maajoukkueen valmentaja muisti minut vielä neljän vuoden takaisesta maajoukkueajastani. "Hon är inte lilla Ronja, hon är 17."

Ja niin, yllätyin Finnairin toiminnasta. Kukaan ei ollut ilmoittanut minun olevan sokea, mutta perjantaina minua kuulutettiin erikseen lähtöportille ja päästettiin ensimmäisenä sisään. Sunnuntaina palatessamme taas koneen ulkopuolella oli minua vastassa mies, joka kysyi, pärjäsimmekö kahdestaan kentällä (kuljin valmentajamme opastuksessa). Kummallista se oli minusta siksikin, etten käyttänyt kertaakaan keppiä lentokentällä - en Helsingissä enkä Tukholmassa. Kyllä minusta silti tietysti huomaa, etten näe, mutta siitä huolimatta. Oli tietysti ihan jännää mennä koneeseen ensimmäisenä.

Viiden - tai oikeastaan kuuden - viikonloppumenon putki alkaa jo vähitellen tuntua, vaikka vasta kolme on takana. Olisi ihan kiva olla viikonloput kotonakin joskus, niin ehtisi paneutua vaikkapa niihin varsin retuperälle jääneisiin koulutehtäviin. Tulevan viikonlopun olen larppaamassa - ensimmäinen kerta yli vuoteen - ja sitten Nuorisotoimen Miten kaikki toimii -viikonlopputapahtumassa. Sitten olisi taas maalipalloa... En oikein ymmärrä, miten kummassa jaksan tätä, mutta hyvin sitä näköjään porskuttaa. Priorisointi jää ehkä vähän vailnaiseksi ja hyvin monet asiat tulee priorisoitua koulun edelle, etenkin uni ja vapaa-aika, kuten kirjat ja neulominen. Mutta uni on ollut viime aikoina se ykkönen.

Kohta tulee joulu!

Julma arki kera uuden koulun

Nyt se tulee. Hiukan myöhässä, tosin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jo viimeistään perjantaina, mutta tässä on ollut koko viikonlopun kaikkea säätöä, joten... No, juu.

Minä aloitin lukion.

Kallion lukion.

Olen hyvin hämmentynyt siitä, että tiistaina minua ei jännittänyt mennä kouluun. Menin vain. Kotoa lähtiessä kyllä vitsailin, että äidin pitäisi saattaa minutkin kouluun, kuten ensimmäisen luokkansa aloittaneen pikkusiskoni. Aloitinhan minäkin ensimmäisen luokan uudessa koulussa, hei!

Meillä on mukava ryhmänohjaaja. Ja mukava ryhmä. Ainakin tähän asti se on tuntunut mukavalta ryhmältä.

Pari ensimmäistä päivää meni kaikilla vähän hiljaisesti, torstaina minulle jo puhuttiin muutoinkin kuin tunnilla pakosta. Perjantaina olin ihan yllättynyt, kun kotimatkalla ratikassa äidinkielenryhmäläiseni alkoi itse jutella kanssani. Ne siis - oikeasti - puhuvat minulle!

Meidän koulun musiikinopettaja on aivan ihana tapaus. Hän tuli itse kysymään, auttaisiko minua uusien laulujen opettelussa niiden laulujen sanat, ku n en voi nuotteja lukea. Tietysti ne auttavat. Koulun jälkeen olin sitten saanut opettajaltani sähköpostilla muutaman musiikin 1. kurssin laulujen sanat. Pitäisi vielä vain kirjoittaa ne pisteille, kun en pistetulostinta omista.

Biologianopettajallani on selvästi vielä sisäistettävää siinä, kuinka minä opin ja kuinka olen tunnilla. Ei, en tarvitse tuntien käsikirjoitusta itselleni ennen tuntia, osaan seurata opetusta ihan itsekin. Ja juu, minulla on kirja, josta voin lukea asioita. Niin, pystyn myös osallistumaan ryhmätöihin muutenkin kuin kuunteluoppilaana. Eikä minun tarvitse tehdä tehtäviä suullisesti, osaan kirjoittaa ja kuunnella tietokoneeltani. Toisaalta koneellani on ollut jotain käytttäytymishäiriöitä, enkä ole saanut tuota varsin tarpeellista ohjelmaa toimimaan tunneilla. Ehkä vielä joskus. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Minuun on tosiaan suhtauduttu koulussa tosiaan melkein yllättävän avoimesti ja mukavasti. Ymmärrän kyllä, että minua on vaikeampi lähestyä, kun vieressäni töröttää avustaja-heppu. Mutta silti minulle saisi tulla enemmän juttelemaan, koska minä en ikinä tiedä, missä ne muut ovat. Se vaatii paljon omaa aktiivisuuttani, tiedän. En vain ole koskaan oikein käsittänyt, kuinka koulussa ystävystytään. Minä olen siellä opiskelemassa. ;)

Perjantaina meillä oli ykkösten tervetulojuhla. Nasutukset ovat Helsingissä taakse jäänyttä elämää, joten juhla sujui varsin rauhallisesti. Minulla ainakin oli silti hauskaa, vaikken päässytkään nolailemaan itseäni. Ihan typerä juttu, muuten...

Meidän piti ryhmänä suunnitella näytelmä aiheesta Kultakutri ja kolme karhua. Meillä Kultakutrista tuli chealeader-porukka ja karhut olivat jäääkiekkoilijoita. Koko 30 hengen ryhmä kun piti saada mukaan, loput esittivät huonekaluja ja oli meillä vielä pari kertojaakin. Minusta oli ihan mielettömän hienoa, että minut otettiin hommaan mukaan ihan tasapainoisena jäsenä. Toisaalta sain tunkea itse itseni mukaan, mutta silti se oli hienoa. Minusta on pienet jutut kivoja. Räsähtävän, voihkivan penkin esittäminen oli hauskaa.

Koko ensimmäinen viikko on siis tiivistettynä mennyt tosi hyvin. Koulumatkatkin on sujuneet, vaikka yhtenä päivänä ajoinkin ratikalla pysäkkini ohi. Onneksi sitäkin tilannetta oli harjoiteltu ja sain myös ystävällisiltä ihmisiltä apua. Bussipysäkillä on monesti tulleet ihmiset jo sanomaan, että Hyrylän bussi tuli tuonne kauemmaksi. Minut on siis opastettu bussiin, joka on jäänyt pari kertaa muiden bussien takia aika kauaksi. Muutenkin julkisissa on todella ihanan ystävällisiä kanssamatkustajia. Ihan pelkästään ystävällisten ihmisten takia kannattaa liikkua niillä. Outoa käytöstä suomalaisilta toisaalta, mutta minä pidän siitä.