maanantaina, joulukuuta 22, 2008

Puolivuotisraportti

Ensimmäinen lukukausi lukiolaisena takana.

Tämän puolen vuoden aikana minä olen ollut rohkeampi, avoimempi ja itsenäisempi kuin ennen. Eikös se olekin jo paljon?

Pari vuotta sitten pelkkä ajatuskin liikkumisesta vilkkaassa kaupungissa, jossa kävelytien vieressä onkin heti katu, eikä nurmialuetta välissä, oli kammoksuttava. Tuusulan keskustakin oli (ja on edelleen) minulle outoa aluetta, jossa liikkuminen oli pelkkänä ajatuksenakin hieman pelottava, saati sitten joku Helsinki. Vaikka Tuusulan keskusta ei ole minulle vieläkään sokkona tuttu, ei se enää ole pelottava paikka eikä Helsingissäkään liikkuminen nyt niin kummallista ole. Täytyy kyllä sanoa, etten minä osaa liikkua siellä vielä paljon mihinkään, mutta ehkä se on ihan ymmärrettävää.

Opiskelu on sujunut hyvin, keskiarvossakaan ei ole tapahtunut suurempia muutoksia. Tällä hetkellä se on 8,25, muttei vielä oikein vertailukelpoinen yläasteen keskiarvoon, sillä tässä ei ole vielä läheskään kaikkien aineiden numeroita edes.

Tyytyväisin tässä puolessa vuodessa olen oman suhtautumiseni muuttumiseen. Joskus on ollut aika, kun en ole uskaltanut sanoa luokkalaisilleni sanaakaan, enkä todellakaan missään nimessä pyytää mitään apua, mutta nyt ei sekään ole ongelma. Minä jopa osallistun keskusteluihin tasavertaisena jäsenenä, enkä seiso paikallani kuin tönkkösuolattu muikku, jos kukaan ei ole minua opastamassa.

Ennen olen vain unelmoinut siitä, etttä olisi koulussa ihmisiä, joiden kanssa voi käydä syömässä, ettei aina tarvitse olla avustajan kanssa (hei, kyllä te yläasteen avustajat olitte aivan ihania ihmisiä ja teidän kanssa syöminen oli kivaa, mutta koska muut eivät käy ruokalassa vain avustaja seuranaan, tunsi siinä itsensä joskus vähän omituiseksi), mutta nyt sekin on arkipäivää. Joskus minun on pitänyt vain muita seuraamalla kuvitella, millaista on, jos luokalla on oikeasti kavereita, joiden kanssa voi olla joka tunti.

Kallio ei ole ollut minulle pettymys, eikä se myöskään ole erityisesti yllättänyt iloisesti. Ilmeisesti minulla ei ole ollut mitään omituisia ennakkokäsityksiä kyseisestä koulusta, tai ainakaan en muista sellaisia. Minulla on ollut kivaa ja olen joka tapauksessa hieman iloisesti yllättynyt muiden suhtautumisesta minuun ja okei, omasta suhtautumisestani muihin.

Tämä ensimmäinen puoli vuotta on mennyt aivan tajuttoman nopeasti. Syyslukukausi on paljon rankempi kuin kevät ja rankka se on oikeasti ollutkin, mutta nyt on hienoa, kun se on selvitty loppuun asti.

Mainittakoon vielä, että olen ollut koko syksyn varsin terve, en kärsinyt edes nuhasta tai yskästä, mutta heti lomalle päästyäni minulle iski flunssa ja olen viettänyt pari päivää varsin keskittymiskyvyttömässä olotilasssa ja tuntenut itseni kuumeiseksi, vaikka mittari kuinka näytti lukemaksi vain 36,5. Ahkera opiskelija sairastaa lomalla, tiedetäänhän se.

Kohta meillä on joulu.

torstaina, joulukuuta 18, 2008

Seikkailu

Minä heräsin eilen yli puoli tuntia ennen herätyskellon soimista, mikä oli positiivista vaihtelua kahden pommiin nukutun aamun jälkeen. En löytänyt lähtiessäni verkkareita yhtään mistään, kun olisin tarvinnut niitä näyttiksen tunnille. Päätin sitten pärjätä ilman, koska alkoi olla jo hiukan kiire bussiin.

Ehdin bussiin ajoissa ja kuski oli taas vanha tuttu jurottava mies. Hän ajaa suhteellisen vauhdikkaasti aina, enkä minä osaa vieläkään pitää bussissa turvavyötä... Joku toinen bussi lähti kai vähän yllättävästi pysäkiltä pois ja kuljettaja teki kunnon äkkijarrutuksen. Minä lentelin tavaroineni pitkin käytävää ja keräilin itseni sieltä nopeasti pois. En vain tajua, kuinka äkkijarrutuksessa voi lentää suoraan käytävälle, eikä edessä olevaa penkkiä päin. Arvatkaa vain, laitoinko tämän jälkeen sen turvavyön kiinni. En edes loukannut itseäni kummasti - kämmenselkään tuli hieman naarmuja ja nyt siinä on pieni mustelma.

Äkkijarrutus oli selvästi saanut minut epävakaaseen mielentilaan, kun ratikkapysäkille käveleminen oli haastavaa. Ratikassa sitten (huom: olin ihan oikeassa ratikassa jopa) hiplailin niin intensiivisesti kämmenselkäni naarmuja, etten yhtään tajunnut enää, missä menemme. Jossain vaiheessa mietin kyllä, ettei matkan pitäisi niin kauaa kestää. Tulin vain siihen tulokseen, että kuski ajaa rauhallisesti, mikä oli kaahailevan bussikuljettajan jälkeen positiivinen juttu. Luulin olevani kartalla ja jäin pois "oikealla" pysäkillä. Mutta mitä hittoa, siellä ei kuulunutkaan liikennevaloljen ääntä... Kun kävelin ratikasta suoraan ulos, jatkoin eteenpäin... Vastaan ei tullutkaan pysäkkialueen reunaa ja autotielle menoa estävää kaidetta, vaan kivimuuri, jonka päällä oli kevyt kerros lunta. Pysäkkikatos oli väärän mallinen... Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - luulinhan olevani kartalla, enkä siksi edes kysynyt kuskilta pysäkin nimeä.

Aikaa kului liian kauan, että olisin viitsinyt kysyä pysäkillä seisovilta ihmisiltä, missä olen. Sellainen pitäisi tehdä heti, eikä melkein 10 minuutin päästä. Odotin, että seuraava ratikka tulisi ja ihmiset vaihtuisivat. Siinä samalla sain lopulta varmistuksen siihen, että olin oikeasti tullut oikealla ratikalla ja voin vain siirtyä tien toiselle puolelle vastakaiseen suuntaan menevään ratikkaan.

Minä uskalsin ihan oikeasti pysäyttää ohikulkijan ja pyytää häntä opastamaan itseni toiselle puolelle pysäkille. Sain opastuksen ja pääsin ratikkaan, joka ei ollut seiska b... Kuljettaja neuvoi minut vaihtamaan Hakaniemessä kutoseen tai seiskaan.

Hakaniemessä minut vielä ohjeistettiin uudestaan ja ratikasta poistuttuani eräs nainen poikansa kanssa tuli kysymään, että olinko menossa kutosella tai seiskalla - olin väärällä pysäkillä (oi miksi Hakaniemi on niin monimutkainen?). Hän sitten opasti minut oikeaan paikkaan ja - vihdoin - pääsin reitille, jossa tiesin oikeasti, missä olen. Tulin tunnille yli puolituntia myöhässä ja opettaja kysyi, tiesinkö, mihin olin eksynyt, sillä olin ilmoittanut ryhmäläiselle tulevani myöhässä, kun hiukan eksyilin. Enpä tiennyt, enkä alkanut siinä kesken matikantuntia selittää koko luokalle seikkailuani. "Mihin päätyy, kun menee seiskalla muutaman pysäkin Hakaniemestä eteenpäin?" En muuten vieläkään tiedä.

Sokeudessa on se kiva puoli, että saa jännittäviä seikkailuja jo pelkästään koulumatkalla.

Seikkailuani purkaessa ryhmäläiseni totesi, että minä saan luultavasti eksyessäni helpommin apua kuin näkevät. Hän selitti, että jos hän menee kysymään joltain, kuinka pääsee Kamppiin, häntä katsotaan vain tyhmästi (eikö toi muka sellasta tiedä?!?), eikä välttämättä edes neuvota kunnolla. Minun taas iihmiset olettavat yleensä tarvitsevan apua, eikä selvästi pidä kummana, jos eksyn koulumatkalla.

Tämän eksymisen jälkeen olen seurannut astetta tarkemmin (taas vaihteesta) ratikassa sitä, missä mennään.

maanantaina, joulukuuta 08, 2008

Henkiset raja-aidat

Näyttämöilmaisu on vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se aine itsessään, mutta monet siihen liittyvät asiat.

Opettaja pitää musiikkia mielellään kovalla. Niin kovalla, etten kunnolla kuule ympäristöäni. Okei, törmäilen jo valmiiksi muihin ryhmäläisiini, mutta seiniltä olen vielä välttynyt. Tänään oli kuitenkin pakko kävellä salissa kevyellä kämmenselkäotteela, koska tulimme tunnille ehkä minuutin myöhässä ja he olivat aloittaneet jo kävelemisen musiikin kanssa. Jos olisin ehtinyt paikalle niin, että olisin ehtinyt kävellä siellä ilman musiikkia, homma olisi toiminut paremmin. Olisin ehtinyt jo tutustua salin kokoon, kaikuun ja saada tilan paremmin haltuuni. Musiikki esti sen minulta, koska se oli ihan vain hivenen liian kovalla. Pitää muistaa mainita asiasta opettajalle.

Minun ei ole vaikea mennä lähelle outoja ihmisiä noilla tnneilla. En koe vaikeaksi halailla tai silitellä, tulla halailluksi tai silitellyksi. Vaikeaa tämän päiväisellä tunnilla oli ottaa kontakti kävelevään ihmiseen, koska minun pitäisi mennä sitä halailemaan. Minä en tiedä, kuka ohitseni kävelee, en osaa seurata sitä katseellani pidempää aikaa, en tiedä, mihin ne kävelevät... Enkä ehdi pysäyttää. Pitäisi oppia. Mutta yhtäkkinen ryntääminen kävelevän ihmisen luo ei ole helppoa. Tämä ongelma on varmasti vain omassa päässäni.

Meillä on sellainen varsin epäsokkoystävällinen lämmittelytapa: seisomme piirissä, jonka keskelle joku menee tekemään jotain liikettä. Ringissä seisovat alkavat tehdä tätä samaa liikettä, kunnes joku toinen menee keskelle ja aloittaa jonkin toisen liikkeen. Tässä samalla soitetaan taas musiikkia niin lujalla, ettei kuule toisten liikkeistä lähteviä ääniä ja voi sen perusteella edes vähän päätellä, mitä ne oikein tekevät. Opettaja sanoi minulle, ettei haittaa, vaikka tekisin jotain ihan muuta liikettä, kunhan liikun. Mutta se haittaa minua itseäni. Jos en tiedä, mitä toiset tekevät, olen mieluummin liikkumatta (vaikka silloin kyllä hävettää ja ketuttaa). Mutta jos tiedän tekeväni liikkeen väärin, ei tilanne ole yhtään sen hauskempi. Porukalle annettiin ohjeeksi tulla kertomaan minulle, mitä he tekevät. Ihan kiva juttu. Tiedän edes vähän, mitä minun pitää tehdä. Mutta edelleen se musiikki häiritsee minua, sillä en kuule, missä kohtaa se piiri on ja jossain liikkeessä tulee vahingossakin vähän vaellettua paikaltaan. Viime viikolla yksi liike oli pyöriminen, enkä aina päässyt pyörähdykselläni ihan samaan suuntaan ja liikkeen vaihtuessa rintamasuuntani oli pitkään jotain tosi häröä, ennen kuin yksi viitsi mainita asiasta. Mutta minä en kuullut, missä muut olivat.

Minä olen saanut kuulla viisi vuotta naureskelua ja moitetta siitä, etten tee kaikkia liikkeitä samala tavalla kuin muut. Joskus kukaan ei huomauttanut asiasta sillä hetkellä, mutta sain jälkikäteen kuulla naureskelua siitä. Joskus opettaja tai avustaja saattoi tulla mainitsemaan, ettei se mene yhtään noin, muttei sitten neuvonutkaan enää sen jälkeen kunnolla, miten minun pitää tehdä. Eli periaatteessa voin syyttää siitä muita, jos pyörin omituisesti. Muttei sekään ole reilua, sillä kaikki eivät vain ole hyviä selittämään sanallisesti liikkeitä. Tämän jälkeen ei ole yhtään helppoa tai mukavaa improvisoida jotain omaa liikettä. Ehkä tästä johtuu myös se, että jotain mielipuolisia liikkeitä tehdessä minun on todella tärkeää tietää, että muutkin oikeasti tekevät sitä, tai tunnen itseni varsin hölmöksi. Omalta osaltaan musiikin soittaminen vaikeuttaa sitä, koska en kuule, missä muut ovat tai yhtään, mitä ne tekevät. Siksi minä pidän enemmän paritansseista; tiedän ainakin parini liikkuvan yhtä hölmösti kuin itse.

No, meidän on nyt pitänyt jo kahdella tunnilla tehdä haluamiamme liikkeitä musiikin kanssa. Välittämättä siitä, mitä muut tekevät. Sokkona on niin helppo uppoutua omaan maailmaansa, jos musiikki soi kovalla. Sitä minä käytin hyödykseni, koska muuten olisin taas seisonut vain paikallani kuin tönkkösuolattu muikku. "Ajatelkaa, ettei täällä ole ketään muuta." Niin tein, koska muuten en olisi pystynyt koko harjoitukseen. En osaa yhdistellä vapaasti koko vartalon liikettä, en millään. Sitä minä lähden varmaan tältä näyttiksen kurssilta hakemaan, että oppisin liikkumaan vapaammin myös silloin, kun en saa keneltäkään varmistusta tekemiseeni.

Toivon, että ryhmäläiseni (tai joku) huomauttavat, jos teen jotain tosi tyhmää tai jotenkin tosi väärin. Minusta nimittäin aina tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat silloin, jos itse olen epävarma tekemisestäni tai en tee, kun toiset tekevät. Se tekee olon varsin vaivaantuneeksi.

Tiedän näiden asioiden olevan ihan vain henkisiä raja-aitojani, mutta ne osittain haittaavat tunnilla tekemistä. Toivon, etten sentään ole ihan ainoa, jolla on tällaisia henkisiä esteitä. Varmaan näkevillä ei ole, sillä silloin näkee väistämättä sen, miten muut liikkuvat ja mitä ne tekevät. Ei tule niin suurta epävarmuutta siitä, että tekeeköhän itse lähellekään oikein. Olen kuullut joillain sokoilla olevan saman suuntaisia vaikeuksia joskus.

torstaina, joulukuuta 04, 2008

Eksyin sittenkin...

Ei tarvittu edes poikkeusreittejä liikenteessä, kun olin jo eksyksissä.

Olin niin varma aamulla, että ratikkakuski sanoi "seiska", mutta olin silti väärässä ratikassa. Siis kyllä "ykkönen" tai "yks a" kuulostaa aika samalta kuin "seiska a", eikö niin? Tai sitten minä vain elättelin toivoa siitä, että se olisi ollut ratikkani ja kuulin siksi omiani. Huomasin kyllä aika nopeasti olevani väärässä ratikassa, mutten oikein tiennyt, missä minun pitäisi jäädä pois korjatakseni asia.

Lopulta päätin jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja vielä kysyin kuskilta, että mikä pysäkki se on. Ajatuksenani oli soittaa avustajalle, että voisiko hän käydä nappaamassa minut sieltä. Avustajaa ei tarvittu...

Seuraava ratikka: *pysähtyy pysäkille* "Ysi."
Minä: *ei tee mitään*
Ratikkakuski: "Ai ei kelpaa, vai?"
Minä: "Kun tota öö... Mä en oikein tiedä, millä mä pääsen sinne, mihin mun pitäis päästä."
Ratikkakuski: "Mihin sä olet menossa?"
Minä: "Haapaniemeen. Tai siis olin..."
Ratikkakuski: "Tää ei kyllä mene sinne."
Minä: "Tai siis mä menen Kallion lukioon."
Ratikkakuski: "Millä tiellä se oli?"
Minä: "Porthanin kadulla."
Ratikkakuski: "Tää menee siitä Porthanin kadulta."
Matkustaja: "Hei, tuu kyytiin, se on seuraava pysäkki."
Ratikkakuski: "Tule nyt kuitenkin kyytiin."
Minä: *hymyilee ja astuu kyytiin, kiittää kuskia ja matkustajaa*

...

Ratikka: *pysähtyy seuraavalle pysäkille*
Ratikkakuski: "Tää on Karhupuisto ja toi seuraava pysäkki on tossa Porthaninkadun alapäässä, mä en tiedä, kumpi näistä on lähempänä."
Minä: "Kiitti, tää on lähempi." *poistuu. Seisoskelee hetken pysäkillä ja miettii, pitäisikö soittaa kaveri hakemaan hänet siitä*
Matkustaja: "Tarviitko sä apua? Me mennään samaan kouluun."
Minä: "Ai, joo, kiitti!"

Niin pääsin tänäänkin oikeaan paikkaan, enkä ehtinyt vielä puoliksikaan panikoida eksymistäni.

Koulusta lähtiessäni oli jo melkein tuttu ratikkakuski. "Tää on seiska b, mutta mee sä tohon seuraavaan, kun mun pitää taas oikasta suoraan Pasilaan."

Kerran yksi ratikkakuski sanoi: "Sä menet varmaan seiskalla? Tää on kutonen." Minut tunnetaan jo sielläkin, loistavaa...

Että sellainen päivä tänään.

Saan muuten maantieteeseen kirjan vasta ehkä ensiviikolla ja sekin on rasittava äänikirja. En pidä koulukirjoissa äänikirjoista. E-kirjoja niiden olla pitää. Ei mitään daisyä voi kunnolla käyttää koulussa, kun on kuuntelulaitteessa puoli sekuntia kestävä akku. Pitäisi ehkä joskus muistaa käydä vaihdattamassa se. Mieluummin kyllä ottaisin itselleni sellaisen kivan pikku Victorin, joka ei painaisi edes paljoa ja veisi tuhottomasti tilaa. Reppuni painaa jo nyt ihan riittämiin, kiitoksia vaan.

Tällä kertaa kirjan puuttumattomuus on tosin ihan täysin oma mokani, sillä unohdin tilata sen. Kun se piti hyvin nopeasti saada, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin se daisy-muoto, joka oli ainut ko. kirjasta valmiina oleva versio, sillä en olisi ehtinyt saada sitä e-kirjaa varmaan koko kurssin aikana. On se niin helppoa näkevänä lukiolaisena, vaikka unohtaisikin hankkia kirjan, kun sen saa ihan vain kävelemällä kirjakauppaan ja ostamalla sieltä. Vaikka olisinkin tilannut kirjat ajoissa, ei aina ole varmaa, saanko niitä siltikään ajoissa ja silloin tulee aina jännättyä, milloin ne kirjat oikein saapuvat. Onneksi olen kyllä saanut kaikki kirjani kyllä hyvissä ajoin - paitsi tämän mantsan, jonka itse unohdin tilata.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Poikkeusjärjestelyjä liikenteessä

Etyj-kokouksen takia Helsingin julkinen liikenne on loppuviikon sekaisin. Myös se osa siitä julkisesta liikenteestä, jota minä käytän, on poikkeusreiteillä. Onneksi kuljen aamulla niin aikaisin, ettei silloin ole vielä poikkeusreittejä ja torstaina lähdenkin sellaiseen aikaan, että ratikoiden pitäisi kulkea oikeita reittejään, mutta perjantaina voi olla huonompi tuuri. Saas nähdä, mistä tämä likka itsensä löytää!