maanantaina, joulukuuta 08, 2008

Henkiset raja-aidat

Näyttämöilmaisu on vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se aine itsessään, mutta monet siihen liittyvät asiat.

Opettaja pitää musiikkia mielellään kovalla. Niin kovalla, etten kunnolla kuule ympäristöäni. Okei, törmäilen jo valmiiksi muihin ryhmäläisiini, mutta seiniltä olen vielä välttynyt. Tänään oli kuitenkin pakko kävellä salissa kevyellä kämmenselkäotteela, koska tulimme tunnille ehkä minuutin myöhässä ja he olivat aloittaneet jo kävelemisen musiikin kanssa. Jos olisin ehtinyt paikalle niin, että olisin ehtinyt kävellä siellä ilman musiikkia, homma olisi toiminut paremmin. Olisin ehtinyt jo tutustua salin kokoon, kaikuun ja saada tilan paremmin haltuuni. Musiikki esti sen minulta, koska se oli ihan vain hivenen liian kovalla. Pitää muistaa mainita asiasta opettajalle.

Minun ei ole vaikea mennä lähelle outoja ihmisiä noilla tnneilla. En koe vaikeaksi halailla tai silitellä, tulla halailluksi tai silitellyksi. Vaikeaa tämän päiväisellä tunnilla oli ottaa kontakti kävelevään ihmiseen, koska minun pitäisi mennä sitä halailemaan. Minä en tiedä, kuka ohitseni kävelee, en osaa seurata sitä katseellani pidempää aikaa, en tiedä, mihin ne kävelevät... Enkä ehdi pysäyttää. Pitäisi oppia. Mutta yhtäkkinen ryntääminen kävelevän ihmisen luo ei ole helppoa. Tämä ongelma on varmasti vain omassa päässäni.

Meillä on sellainen varsin epäsokkoystävällinen lämmittelytapa: seisomme piirissä, jonka keskelle joku menee tekemään jotain liikettä. Ringissä seisovat alkavat tehdä tätä samaa liikettä, kunnes joku toinen menee keskelle ja aloittaa jonkin toisen liikkeen. Tässä samalla soitetaan taas musiikkia niin lujalla, ettei kuule toisten liikkeistä lähteviä ääniä ja voi sen perusteella edes vähän päätellä, mitä ne oikein tekevät. Opettaja sanoi minulle, ettei haittaa, vaikka tekisin jotain ihan muuta liikettä, kunhan liikun. Mutta se haittaa minua itseäni. Jos en tiedä, mitä toiset tekevät, olen mieluummin liikkumatta (vaikka silloin kyllä hävettää ja ketuttaa). Mutta jos tiedän tekeväni liikkeen väärin, ei tilanne ole yhtään sen hauskempi. Porukalle annettiin ohjeeksi tulla kertomaan minulle, mitä he tekevät. Ihan kiva juttu. Tiedän edes vähän, mitä minun pitää tehdä. Mutta edelleen se musiikki häiritsee minua, sillä en kuule, missä kohtaa se piiri on ja jossain liikkeessä tulee vahingossakin vähän vaellettua paikaltaan. Viime viikolla yksi liike oli pyöriminen, enkä aina päässyt pyörähdykselläni ihan samaan suuntaan ja liikkeen vaihtuessa rintamasuuntani oli pitkään jotain tosi häröä, ennen kuin yksi viitsi mainita asiasta. Mutta minä en kuullut, missä muut olivat.

Minä olen saanut kuulla viisi vuotta naureskelua ja moitetta siitä, etten tee kaikkia liikkeitä samala tavalla kuin muut. Joskus kukaan ei huomauttanut asiasta sillä hetkellä, mutta sain jälkikäteen kuulla naureskelua siitä. Joskus opettaja tai avustaja saattoi tulla mainitsemaan, ettei se mene yhtään noin, muttei sitten neuvonutkaan enää sen jälkeen kunnolla, miten minun pitää tehdä. Eli periaatteessa voin syyttää siitä muita, jos pyörin omituisesti. Muttei sekään ole reilua, sillä kaikki eivät vain ole hyviä selittämään sanallisesti liikkeitä. Tämän jälkeen ei ole yhtään helppoa tai mukavaa improvisoida jotain omaa liikettä. Ehkä tästä johtuu myös se, että jotain mielipuolisia liikkeitä tehdessä minun on todella tärkeää tietää, että muutkin oikeasti tekevät sitä, tai tunnen itseni varsin hölmöksi. Omalta osaltaan musiikin soittaminen vaikeuttaa sitä, koska en kuule, missä muut ovat tai yhtään, mitä ne tekevät. Siksi minä pidän enemmän paritansseista; tiedän ainakin parini liikkuvan yhtä hölmösti kuin itse.

No, meidän on nyt pitänyt jo kahdella tunnilla tehdä haluamiamme liikkeitä musiikin kanssa. Välittämättä siitä, mitä muut tekevät. Sokkona on niin helppo uppoutua omaan maailmaansa, jos musiikki soi kovalla. Sitä minä käytin hyödykseni, koska muuten olisin taas seisonut vain paikallani kuin tönkkösuolattu muikku. "Ajatelkaa, ettei täällä ole ketään muuta." Niin tein, koska muuten en olisi pystynyt koko harjoitukseen. En osaa yhdistellä vapaasti koko vartalon liikettä, en millään. Sitä minä lähden varmaan tältä näyttiksen kurssilta hakemaan, että oppisin liikkumaan vapaammin myös silloin, kun en saa keneltäkään varmistusta tekemiseeni.

Toivon, että ryhmäläiseni (tai joku) huomauttavat, jos teen jotain tosi tyhmää tai jotenkin tosi väärin. Minusta nimittäin aina tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat silloin, jos itse olen epävarma tekemisestäni tai en tee, kun toiset tekevät. Se tekee olon varsin vaivaantuneeksi.

Tiedän näiden asioiden olevan ihan vain henkisiä raja-aitojani, mutta ne osittain haittaavat tunnilla tekemistä. Toivon, etten sentään ole ihan ainoa, jolla on tällaisia henkisiä esteitä. Varmaan näkevillä ei ole, sillä silloin näkee väistämättä sen, miten muut liikkuvat ja mitä ne tekevät. Ei tule niin suurta epävarmuutta siitä, että tekeeköhän itse lähellekään oikein. Olen kuullut joillain sokoilla olevan saman suuntaisia vaikeuksia joskus.

10 kommenttia:

Lilithea kirjoitti...

Pieni, älä huoli, kyllä näkevätkin arastelevat liikkua. Sen huomaa varsin hyvin teatteriharjoituksissa. Osa porukasta antautuu tekemiselle ja liikkumiselle, osa taas suorittaa, ei tee täysillä vaan jää jonkinlaisen aidan pidättelemäksi. Se aita on se henkinen muuri, jota ei uskalla murtaa siinä pelossa, että pelkää muiden nauravan. Kaikki ihmiset ajattelevat, mitä muut heistä ajattelevat. Jotkut tekevät sitä enemmän, jotkut eivät edes huomaa tekevänsä sitä, mutta tekevät kuitenkin. Ja niin se menee, että kun sen henkisen muurin saa murrettua, koko ilmaisu vapautuu. Se tuntuu hyvältä ja vapaalta.

Ronja kirjoitti...

Ymmärrän hyvin henkisen muurin juuri tuollaisessa vapaassa liikkeessä, vapaassa ilmaisussa, jossa liikkeen pitäisi lähteä omasta kehosta ja suoraan itsestä. Mutta silloin, kun liikkeet ja kuviot ovat annettuja, kaikki tekevät samaa, minä en silti tunne osaavani enkä edelleenkään ole vapautunut, koska en ikinä ole varma, teenkö liikkeen oikein. Suullinen palaute ei milloinkaan ole riittävää. Tai ainakaan itse en ole vielä törmännyt riittävään palautteeseen, josta oikeasti tietäisin, teenkö asian täysin oikein. Silloin, kun ohjeet annetaan vain verbaalisesti, tunne on aina epävarma. Mutta jos liikkeen neuvomisessa käytetään liikettä itseään, homma on paljon helpompi ja varmempi.

Riikka kirjoitti...

Tiedän tuon tunteen tasan läpikotaisin! Se tuntuu kamalalta, jotenkin nöyryyttävältä ja todella typerältä ja on nimenomaan omassa päässä. Sama juttu, kun opetellaan ryhmätansseja. Minusta pahin tunne on olla näennäisesti piirissä, mutta henkisesti ulkona, kun ei pysty seuraamaan asioita. Pahempaa vielä, jos muut nauravat jollekin liikkeelle tai eleelle, mitä joku tekee.

Väitänpä kuitenkin, että se helpottuu ajan mittaan. Jossain vaiheessa sillä ei ole niin paljon väliä. En tiedä, voiko sen raja-aidan työstää kokonaan pois. Ainakin se vaatii rankkaa tutustumista omiin tunteisiin. Moni ei niin tee, koska se ei ole kivaa. Mutta kun aina ei vaan ole niitä huippuselittäjiä tarjolla, tämä vaan on niitä juttuja, joita ei voi täysin sokkona saada. Kun sen hyväksyy, se on ehkä vähän helpompaa kestää. Ehkä. Tai sitten ei. Riippuu kai päivästäkin.

Ronja kirjoitti...

Riippuu päivästä. Todellakin.

Keskiviikkona harjoittelin piiritansseja: se oli oikeasti hauskaa, koska koulumme tanssinopettaja osasi selittää yksinkertaiset liikkeet toimivasti ja jokainen, jonka kanssa sen tunnin aikana pyörähtelin, neuvoi minua lisää. Mutta piirileikit ovat vielä oikeasti helppoja ja yksinkertaisia.

Toivottavasti sitä henkistä aitaa saa edes hiukan madallettua.

saritar kirjoitti...

Hyvä Ronja, älä vaan anna periksi! Voin vaan kuvitella, mitä sun ilmaisutaidon opettaja pähkäilee. Nyt tulee esille sen todellinen luovuus. Alkulämppärit on kaikille tuttua kauraa, mutta niitä voi muutella ja soveltaa, jos on oikeasti luova. Jos kaava etenee, pääsette kohta iloisen mokaamisen harjoituksiin. Muista ottaa niistä harjoituksista kaikki irti.
Riittävän selkeiden ohjeiden antamisessa vastuu on opettajalla ja jos halutaan luoda omaa ilmaisua kannattaa muidenkin pitää silmät kiinni. Eli olet ihan oikealla tiellä, Ronja!
Mukavia piirileikkejä joulujuhlissa!

Ronja kirjoitti...

Iloista mokaamista on treenattu musiikissa ja puheilmaisussa. Minusta tuntuu, ettei tuo opettaja välttämättä pidä sellaisia harjoituksia. :)

Enkä tasan anna periksi...

Miriam kirjoitti...

Ihan näkevä, vaikka lasit päässä onkin. Tosin koulukiusatuksi tuleminen verotti kouluaikaista itsetuntoa ja vielä tähän päivään astikin... En halunnut esiintyä, en edes pitää esitelmää.

Mun mielestä mitä kerroit, on "normaalia" nuoruuteen ja kasvamiseen liittyvää epävarmuutta. Jota toki lisää se, ettet saa helposti sitä suoraa palautetta muilta. Tosin se voi olla myös hyvä. Sillä eihän sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat sinun liikkeestäsi? Heidän mielestään se voi olla kummallinen tai tyhmä, mutta se ON oikea, koska sinä teet sen.
Jaksamista omien epävarmuuksien voittamisessa, se on pitkä tie, mutta usko itseesi, usko kykyihisi. Kyllä se siitä!
Uudet ystävät ovat ihania, eikö? :D

Ronja kirjoitti...

Epävarmuuksien voittaminen on totisesti pitkä tie. Vielä, kun se riippuu päivästä, kuinka hyvin sellainen sujuu.

Uudet ystävät ovat todellakin ihania. :)

Anonyymi kirjoitti...

Sinulla on aika ammattitaidoton opettaja, jollei hän osaa ottaa huomioon eri tavalla oppivia. Ammatillisesta näkökulmasta tuollainen toisen huomioonottamattomuus on sietämätöntä. Olen liki valmis aineenopettaja ja olen työssäni ja tanssiharrastuksessani huomannut, että jo ns. normaalille oppilaalle pitäisi asiat selittää selkeästi, saati sitten sokealle, heikkonäköiselle tai ADHD-oppilaalle. Työssäni sijaisena yritän ottaa huomioon kaikenlaiset oppijat, joskin joskus se on vaikeaa. Reksit eivät nimittäin aina muista ilmoittaa siitä, että luokassa on toisenlaista opetustyyliä tarvitsevia oppilaita! Siinä on sitten kiva seisoa luokan edessä ja pähkäillä, että tarvitseeko joku oppilas toisenlaista aineistoa tai toisenlaista opetustapaa, kun itse on ajatellut opettavansa tietyn asian tietyllä tavalla.

Ronja kirjoitti...

En pidä näyttämöilmaisun opettajaamme todellakaan ammattitaidottomana. Hän on hyvinkin ammattitaitoinen näyttelijäntyön/näyttämöilmaisun opettaja. En tiedä, kuinka suurta opettajan koulutusta hänellä on, että ehkä hän ei ole ammattitaitoinen opettaja, mutta oman alansa osaa kyllä. Eikä minusta ole ihmeellistä, jos ei osaa heti muuttaa vanhoja tapojaan tai yhtäkkiä selittää sokealle, miten jotain tehdään, kun ei ole koskaan aikaisemmin tainnut törmätä "erityisoppilaaseen". Ja meidän näyttämöilmaisun opettaja on enemmänkin taiteilija itsekin kuin opettaja. Minä sitäpaitsi pärjäsin tuolla kurssilla hyvin sen jälkeen, kun uskalsin ptehdä asioita.