Henkiset raja-aidat

Näyttämöilmaisu on vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se aine itsessään, mutta monet siihen liittyvät asiat.

Opettaja pitää musiikkia mielellään kovalla. Niin kovalla, etten kunnolla kuule ympäristöäni. Okei, törmäilen jo valmiiksi muihin ryhmäläisiini, mutta seiniltä olen vielä välttynyt. Tänään oli kuitenkin pakko kävellä salissa kevyellä kämmenselkäotteela, koska tulimme tunnille ehkä minuutin myöhässä ja he olivat aloittaneet jo kävelemisen musiikin kanssa. Jos olisin ehtinyt paikalle niin, että olisin ehtinyt kävellä siellä ilman musiikkia, homma olisi toiminut paremmin. Olisin ehtinyt jo tutustua salin kokoon, kaikuun ja saada tilan paremmin haltuuni. Musiikki esti sen minulta, koska se oli ihan vain hivenen liian kovalla. Pitää muistaa mainita asiasta opettajalle.

Minun ei ole vaikea mennä lähelle outoja ihmisiä noilla tnneilla. En koe vaikeaksi halailla tai silitellä, tulla halailluksi tai silitellyksi. Vaikeaa tämän päiväisellä tunnilla oli ottaa kontakti kävelevään ihmiseen, koska minun pitäisi mennä sitä halailemaan. Minä en tiedä, kuka ohitseni kävelee, en osaa seurata sitä katseellani pidempää aikaa, en tiedä, mihin ne kävelevät... Enkä ehdi pysäyttää. Pitäisi oppia. Mutta yhtäkkinen ryntääminen kävelevän ihmisen luo ei ole helppoa. Tämä ongelma on varmasti vain omassa päässäni.

Meillä on sellainen varsin epäsokkoystävällinen lämmittelytapa: seisomme piirissä, jonka keskelle joku menee tekemään jotain liikettä. Ringissä seisovat alkavat tehdä tätä samaa liikettä, kunnes joku toinen menee keskelle ja aloittaa jonkin toisen liikkeen. Tässä samalla soitetaan taas musiikkia niin lujalla, ettei kuule toisten liikkeistä lähteviä ääniä ja voi sen perusteella edes vähän päätellä, mitä ne oikein tekevät. Opettaja sanoi minulle, ettei haittaa, vaikka tekisin jotain ihan muuta liikettä, kunhan liikun. Mutta se haittaa minua itseäni. Jos en tiedä, mitä toiset tekevät, olen mieluummin liikkumatta (vaikka silloin kyllä hävettää ja ketuttaa). Mutta jos tiedän tekeväni liikkeen väärin, ei tilanne ole yhtään sen hauskempi. Porukalle annettiin ohjeeksi tulla kertomaan minulle, mitä he tekevät. Ihan kiva juttu. Tiedän edes vähän, mitä minun pitää tehdä. Mutta edelleen se musiikki häiritsee minua, sillä en kuule, missä kohtaa se piiri on ja jossain liikkeessä tulee vahingossakin vähän vaellettua paikaltaan. Viime viikolla yksi liike oli pyöriminen, enkä aina päässyt pyörähdykselläni ihan samaan suuntaan ja liikkeen vaihtuessa rintamasuuntani oli pitkään jotain tosi häröä, ennen kuin yksi viitsi mainita asiasta. Mutta minä en kuullut, missä muut olivat.

Minä olen saanut kuulla viisi vuotta naureskelua ja moitetta siitä, etten tee kaikkia liikkeitä samala tavalla kuin muut. Joskus kukaan ei huomauttanut asiasta sillä hetkellä, mutta sain jälkikäteen kuulla naureskelua siitä. Joskus opettaja tai avustaja saattoi tulla mainitsemaan, ettei se mene yhtään noin, muttei sitten neuvonutkaan enää sen jälkeen kunnolla, miten minun pitää tehdä. Eli periaatteessa voin syyttää siitä muita, jos pyörin omituisesti. Muttei sekään ole reilua, sillä kaikki eivät vain ole hyviä selittämään sanallisesti liikkeitä. Tämän jälkeen ei ole yhtään helppoa tai mukavaa improvisoida jotain omaa liikettä. Ehkä tästä johtuu myös se, että jotain mielipuolisia liikkeitä tehdessä minun on todella tärkeää tietää, että muutkin oikeasti tekevät sitä, tai tunnen itseni varsin hölmöksi. Omalta osaltaan musiikin soittaminen vaikeuttaa sitä, koska en kuule, missä muut ovat tai yhtään, mitä ne tekevät. Siksi minä pidän enemmän paritansseista; tiedän ainakin parini liikkuvan yhtä hölmösti kuin itse.

No, meidän on nyt pitänyt jo kahdella tunnilla tehdä haluamiamme liikkeitä musiikin kanssa. Välittämättä siitä, mitä muut tekevät. Sokkona on niin helppo uppoutua omaan maailmaansa, jos musiikki soi kovalla. Sitä minä käytin hyödykseni, koska muuten olisin taas seisonut vain paikallani kuin tönkkösuolattu muikku. "Ajatelkaa, ettei täällä ole ketään muuta." Niin tein, koska muuten en olisi pystynyt koko harjoitukseen. En osaa yhdistellä vapaasti koko vartalon liikettä, en millään. Sitä minä lähden varmaan tältä näyttiksen kurssilta hakemaan, että oppisin liikkumaan vapaammin myös silloin, kun en saa keneltäkään varmistusta tekemiseeni.

Toivon, että ryhmäläiseni (tai joku) huomauttavat, jos teen jotain tosi tyhmää tai jotenkin tosi väärin. Minusta nimittäin aina tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat silloin, jos itse olen epävarma tekemisestäni tai en tee, kun toiset tekevät. Se tekee olon varsin vaivaantuneeksi.

Tiedän näiden asioiden olevan ihan vain henkisiä raja-aitojani, mutta ne osittain haittaavat tunnilla tekemistä. Toivon, etten sentään ole ihan ainoa, jolla on tällaisia henkisiä esteitä. Varmaan näkevillä ei ole, sillä silloin näkee väistämättä sen, miten muut liikkuvat ja mitä ne tekevät. Ei tule niin suurta epävarmuutta siitä, että tekeeköhän itse lähellekään oikein. Olen kuullut joillain sokoilla olevan saman suuntaisia vaikeuksia joskus.