torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Pieniä kommelluksia synttärivalmisteluissa

Vietämme erään vaikeasti heikkonäköisen kaverini kanssa syntymäpäiviä. Tänään on ollut ohjelmassa synttäriherkkujen leipominen, kun huomenna on itse pippalot, jotka tosin ovat hyvin pienimuotoiset.

Joku ihmeellinen onnenhaltia on selvästi ollut kanssamme koko päivän, sillä herkkujen leipomisessa ei tapahtunut mitään kovin suuria kommelluksia. Ainoastaan sellaista pientä, että kunnon mittalusikkaa ei meinannut löytyä, piti vähän soveltaa, miten saamme pähkinöitä murskattua ja leivinjauhe oli täysin kateissa. "Tää kyllä tuntuu leivinjauheelta, muttei maistu... En mä toisaalta ole ikinä aikasemmin maistanut leivinjauhetta."

Tietenkin, kun uunin kanssa leikkii, asiaan kuuluu pienet palohaavat. Minä olen meistä se, joka koskee uuniin ja joka leikkelee terävällä veitsellä. Olen myös se, joka tunkee kätensä ällöttävän tuntuiseen taikinaan, mutta ystäväni sanoo puolestani: "Ällöä!" En minä onnistunut polttamaan kuin kaksi sormea ja olkavarteni, kun jätin pellin vähän liian reunalle pöydän päälle. Pikku juttuja vain, siis. Veitsikin putosi varpailleni, mutta onneksi siinä on painotettu kahva, joten en saanut jalkapöydälle mojovaa haavaa.

Kaikesta hyvästä onnesta huolimatta minä hajotin meidän uunin. Ei mitään sellaista, että se olisi lopettanut toimintansa, ei suinkaan... Laitoin vain uunin luukun tavallisesti kiinni ja siitä kuului kauhea kolahdus. Ihmettelin kolahdusta, sillä en mielestäni tosiaan paiskannut sitä luukkua. Hetken päästä kyykin uunin edessä ja odottelin, että saan napsia leivonnaisiamme sieltä pois. Uunin edessä oli kuitenkin jotain omituista... Luukun lasi! Se oli irronnut!

Nauroimme kippurassa sitä, kuinka minä onnistun irrottamaan vahingossa uunin luukun lasin. Tämä opetti minulle kuitenkin sen, että uunissa on tuplalasitus. Ja lasi saatiin turvallisesti takaisin paikoilleen. Minä vain edelleen ihmettelen sitä, kuinka se voi pysyä siinä, kun ei mielestäni luukussa ole mitään näkyviä kiinnittimiä sille ulommaiselle lasille.

Toinen sähläyksemme liittyy saunaan. Neuvoin kaverilleni, kuinka meidän kiuas laitetaan päälle. Söimme iltapalan ja menimme saunaan, joka oli aivan kylmä. Päätimme viettää sitten puoli tuntia suihkussa, jotta sauna ehtii lämmetä. Olin muistanut väärin, kummasta nappulasta pitää kääntää. Itse olisin tuntenut sen niistä nappuloista.

Huomenna olisi tarkoitus vääntää aamusta täytekakku ennen vieraidemme tuloa. Saa nähdä, miltä kahden sokon koristelema kakku oikein päältäpäin näyttää. Jos osaan käyttää kännykkääni, voin yrittää liittää kakusta kuvan tänne.

tiistaina, heinäkuuta 29, 2008

Elossa edelleen

Hiljaiseloni blogin kanssa johtuu vain siitä, ettei ole tapahtunut mitään, minkä olisin kokenut kirjoittamisen arvoiseksi.

Minun oli tarkoitus tänään (maanantaina) tai huomenna (tiistaina, päivät vähän sekaisin) käydä ensimmäistä kertaa yksin kaupassa. Ei, ei ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa sokkona. Tällä kertaa pomppasin kuitenkin siitä aidan matalasta raosta ja valjastin isäni naisystävän kauppakaverikseni, kun minut kerta kutsuttiin niille syömään mansikoita.

Olen yksin kotona perjantaihin asti ja torstaina on tarkoitus viettää minun ja kaverini 16-vuotis syntymäpäiviä. Kaupasta oli siis oikeasti haettava synttärileivonnaistarvikkeita ja ihan arkisesti myös maitoa. Olen oikeastaan pettynyt itseeni, kun livistin tästä uudesta kokemuksesta näin. Liian helppo homma.

Kaupassa käynti jännittää minua ehkä liikaa. Tiedän tasan tarkkaan, missä se kauppa on. Tiedän, missä siellä on kassat, joilta minun pitäisi käydä pyytämässä apua sinne myymälän puolelle. Mutta minä en uskalla. En uskalla kävellä kassoille ja huikata: "Hei, voisko joku tulla vähän auttamaan mua tonne?"

Miksi en?

Sitä en tiedä itsekään. Ehkä siksi, etten ole ikinä aikaisemmin tehnyt niin. Se ei kuitenkaan ole hyvä selitys. Olenhan ennenkin tehnyt asioita, joita en ole ikinä aikaisemmin tehnyt. Mutta ehkä en uskalla siksi, etten tiedä, onko siinä kaupassa käynyt aikaisemmin sokkoja yksin, enkä siis tiedä, osaako/haluaako kaupan henkilökunta opastaa yhtä sokkorukkaa. Joskus se ensimmäinen kauppareissukin on joka tapauksessa tehtävä. Hyvällä tuurilla minulta loppuu leivät, joten pääsen ainakin niitä hakemaan. Siinä samalla olisi hyvä tekosyy ostaa jäätelöä. Edelleenkään en tiedä, riittääkö rohkeus.

Kaupassakäynnin lisäksi minun on nyt yksin ollessani ollut tarkoitus piirtää.

Yritin viimeviikolla Seinäjoella ollessani etsiä akryylivärejä tai edes pehmeämpiä lyijykyniä. Kumpiakaan ei löytynyt niistä kaupoista, joissa kävimme, eikä kukaan lähtenyt kanssani taidekauppaan. Piirrustusvälineinäni on siis edelleen tavallinen HB-lyijykynä ja akvarelli-värikynät, joita en oikeasti osaa juuri käyttää. Näiden lisäksi on tietysti ihan omia piirtämisen apuvälineitäni, joista ehkä myöhemmin.

Olen joskus jostain kuullut, että akryylivärit olisivat sokkona suhteellisen helppoja. Mikään kuvataiteen tekeminen ei ole sokkona helppoa, etenkään tällaiselta perfektionistiltä. Haluaisin kuitenkin siis kokeilla akryylivärejä. Siitä haastavaa minun mielestäni tekee se, etten ole ikinä nähdessäni kokeillut sellaisia, joten en voi laskea muistikuvieni varaan sitä, kuinka ne käytännössä toimivat. Tarvitsen siis niitä kokeillakseni avuksi jonkun näkevän henkilön, joka uskaltaa ja haluaa oikeasti sanoa, millaista jälkeä siitä tulee, kuinka ne toimivat minun käytössäni.

Minusta on rasittavaa kuulla töitään esitellessä vain kommentteja "Hieno", "Ihan kiva", "Vähänkö upea", "En mä nyt oikeen tiiä". Minulle olisi hyvin tärkeää kuulla, miltä ne oikeasti ihmisten mielestä näyttävät; millainen tunnelma niistä välittyy, kuinka käyttämäni tekniikka vaikuttaa kuvaan. Sellaisia asioita, joita en sokkona - vaikka itse olen työni omin käsin tehnyt - voi oikeasti täysin koskaan tietää. Sellaisia ihmisiä vain on harvassa, jotka osaavat, uskaltavat tai haluavat kertoa kuvistani niitä asioita, jotka ovat mahdollisesti epäonnistuneet. Harvat myöskään erittelevät kohtia ja asioita, jotka ovat onnistuneet. Sen saan aina kuulla joltain, jos joku viiva on vähän väärässä kohtaa. Yleensä sentään itse tiedän viivojen paikat, koska käyttämilläni tekniikoilla ne tavallisesti ovat koholla. Ainakin kuvaa piirtäessäni.

Minulla on suuria toiveita lukion kuvaamataidontunnille. Se vaatii myös kuvisopettajalta aika paljon, että hän osaa suhtautua sokkoon, joka oikeasti harrastaa piirtämistä. Kuvaamataidonopettaja on yksi niistä henkilöistä, joilta haluan tosissani kuulla vähän enemmän töistäni. Yläasteella opettajani lähinnä katsoi, ei sanonut mitään. Joskus sain kuulla, että kuvassani oli ihmisellä oikeat mittasuhteet. Ei varmaan ole helppoa opettajalle sanoa oppilaalleen suoraan, mikä ei toimi. Mutta minä haluan kuulla sen. Haluan edistyä piirtämisessä. Se vain on vaikeaa, kun ei näe itse oman työnsä jälkeä. Siihen minä tarvitsen muita ja muiden rehellisiä arvioita.

Uskon, että Kalliossa on hyvä kuvaamataidonopettaja.

maanantaina, heinäkuuta 14, 2008

Kesäleirit rules vol. 2

Tampereen Nääs-leiri on ohi ja samalla kaikki tämän kesän nuorisotoimen leirit. Leirillä tuli koettua jälleen uusia asioita. Vai tuliko?

Kävimme Pyynikin kesäteatterissa katsomassa esitystä Kalliolle kukkulalle. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pyynikillä ja siksi sen pyörivä katsomo oli minusta vinkeä juttu. Pyynikillä on kuulemma Euroopan vanhin pyörivä katsomo. Minä olen aikaisemmin törmännyt vain pyöriviin näyttämöihin. Itse esitys oli hauska ja kuvailutulkattuna siitä sai tosiaan enemmän irti. Ehkä ilman tulkkausta olisi ollut melkein koko ajan pihalla siitä, missä mennään. Etenkin, kun ei ikinä itse voinut tietää suoraan, mihin lavasteisiin nyt siirryttiin. Kuvailutulkkinamme toimi yksi leirin ohjaajista, joka ei siis ole saanut mitään suurta koulutusta siihen hommaan. Taidan siis jättää tulkkauksen tason sen suuremmitta kommenteitta. Hyvä se oli, ei siinä mitään. Ja oli kunnioitettavaa, että flunssassa oleva ohjaaja tulkkasi flunssastaan huolimatta koko näytelmän.

Teatteriesityksen kuvailutulkkauksessa tulkin tehtävänä on välittää sokoille se tieto, jonka näytteliät antavat vain visuaalisesti. Tähän liittyy siis ilmeet, eleet, vaatetus, liikkuminen ja lavasteet. Kaikkia ilmeitä tai eleitä ei aina tulkata, lähinnä ne, joilla on suuremmin merkitystä. Kuvailutulkkausta voidaan myös antaa esimerkiksi kuvataiteesta, jääkiekosta tai jalkapallosta. Meidän leirillämmekin oli pari poikaa, jotka valitsivat kuvailutulkatun jalkapallo-ottelun kesäteatterin siaan.

Torstai-iltana saimme vielä nauttia taikuri Martti Sirénin nnäkövammaisille soveltamista taikatempuista. Sokea yleisö on haastava, kun jokaisen on oltava selvillä siitä, mitä tapahtuu. Siksi temppujen tekemisessäkin kestää huomattavasti kauemmin kuin näkevälle yleisölle. Kuitenkin meille esitetyt temput olivat sellaisia, joita pystyy seuraamaan myös täysin näkevät henkilöt täysin samanarvoisesti. Sirén on ainut suomalainen taikuri, joka on oikeasti esiintynyt suuremmalle näkövammaisporukalle ja suunnitellut temppujaan juuri näkövammaisen yleisön tarpeiden mukaan.

Perjantaina porukkamme jaettiin kolmeen ryhmään ja meillä oli kolme pajaa, jossa kiersimme. Jokaisessa pajassa aikaa oli kaksi tuntia, mikä oli juuri sopiva.

Yhdellä pisteellä väsättiin oma festarikassi. Toisin sanoen kuvioitiin haluamalla tavalla lähes luonnon valkoinen kangaskassi. Välineinä meillä oli kohomaalia, kimallemaalia, kangastusseja ja kirkkaita muovisia timantteja. Kohomaali on oikeasti aika hankalaa tököttiä sokkona, sillä maalatessa siihen ei voi koskea. Siksi käytettävissä oli myös erilaisia sabluunoita. Osa sai kassinsa valmiiksi puolessa tunnissa, toisilla meni pelkkään miettimiseen puolitoista tuntia. Meidän ryhmällämme kesti kauan myös siksi, että melkein kaikki halusivat käyttää nuottiviivasto-sabluunaa, jota oli vain yksi. Jotkut taas pitkittivät tekemistään miettimisen lisäksi myös sillä, että väsäsivät sabluunansakin itse, kuten minä. Pelikorttien maita ei vain ollut valmiina missään.

Toisella pisteellä huovutettiin rytmimuna. Munan sisälle sai valita makaroonia, herneitä, riisiä, kuskusia ja jotain muutakin vielä, mitä en muista. Sisäosa oli tehty suklaamunan sisuksesta, joka teipattiin kokonaan. Siihen alettiin sitten huovuttaa villaa päälle. Tämä munan vatkaamispiste oli sellainen, jossa pajan ohjaaja sai kuunnella koko päivän erittäin huonoja kaksimielisiä vitsejä.

Kolmantena pajana meillä oli taikatemput, joita opetti taikurimme Martti Sirén. Hän oli valinnut jokaiselle ryhmälle eri temput toimintakyvyn ja näön mukaan. Näin saatoimme siis juksata illalla toisia leiriläisiä. Kahden tunnin aikana ryhmät oppivat kahdesta kolmeen temppua, kun yhden tempun opettelemisessa kesti melko kauan aina, sillä temppu oli ensiksi näytettävä kaikille ja sen jälkeen käytävä kaikkien kanssa erikseen läpi vaihe vaiheelta. Meillä on kerran aikaisemmin ollut yksi taikuri opettamassa leirillä taikatemppuja, mutta hän ei näyttänyt temppuja kovin tarkasti kaikille eikä välttämättä aina edes tullut jokaiselta katsomaan, menikö se yhtään oikein. Tämän kertainen taikatemppupaja oli siis huomattavasti antoisampi.

Perjantaina porukkamme lähti vielä haistelemaan festaritunnelmia Tammerfesteille. kohteenamme oli Chisu ja Jenni Vartiainen. Kovinkaan monelle nämä eivät osuneet siihen lempi musiikkiin ja osa poistuikin festarialueelta aikaisemmin. Kuitenkin muutama leiriläinen (ja ainakin yksi ohjaaja) saivat Chisun nimmarin. Vartiaisesta en tiedä, kun itse olin jo silloin hengailemassa muualla Tampereella. I love Tre-pinssit olivat aika suosittuja.

Lauantaina meillä olikin ohjelmassa mediamuseo. Alunperin oli tarkoitus, että saisi itse valita, meneekö media- vai vakoilumuseoon, mutta vakoilumuseosta ei oltu vastattu yhteydenottoihin, joten kaikilla oli kohteena mediamuseo. Museo olisi saattanut olla kiinnostavampikin, mutta opastuksen taso hieman laimensi aiheen kiinnostavuutta. Oppaan puhevikaan tottui nopeasti, mutta itseäni ainakin häiritsi hieman, että kysymyksiin ei osattu vastata. Saimme aina kuulla, ettei opas tiennyt tai muistanut asiaa. Yksi porukassamme olleista leiriohjaajista sitten vastasi oppaan puolesta kysymyksiin, täydenteli siis huomattavasti opastusta. Hyvää oli se, että esimerkiksi joihinkin vanhoihin puhelimiin ja kirjoituskoneisiin sai tutustua ihan näppituntumalla. Se ei ole aina museoissa itsestäänselvää, vaikka esineet eivät olisikaan vitriineissä. Minusta parasta mediamuseosa oli Karvakuonojen kolmihenkinen tandemi ja Ransun moottorikelkka. En edes muistanut niillä sellaisia olleen. "Pikkukakkosen posti."

Mediamuseon jälkeen kaikilla oli aikaa kierrellä pienissä ryhmissä Tampereella. Meidän pieni porukkamme oli niin pahis, että menimme keskenämme käymään vakoilumuseossa. Onneksemme mukanamme oleva ohjaaja oli ennenkin käynyt siellä ja osasi kertoa myös lisää esittelyteksteihin. Vakoilumuseon huono puoli oli se, ettei oikeastaan mihinkään saanut koskea. Ei oikein mikään ollut edes kosketeltavana, kaikki oli lasin takana. Silti sain museosta mielestäni paljon irti.

Nämä olivat tämän leirin pääkohdat. Näiden lisäksi meillä oli luonnollisesti Tampere-visaa ja erilaisia liikuntamuotoja. Kalliokiipeily oli ainakin ihan huippu laji.

Joillekin porukkamme sokoista aiheutti ongelmia Varalan ruokalan portti, jollaisia on usein uimahalleissa. Portille piti siis näyttää korttia, että pääsi sisään. Ja sama ruokalasta poistuessa. Osa tarvitsi apua siinä, että sai korttinsa vilautettua oikeaan kohtaan. Itse en pitänyt sitä millään tavalla hankalana juttuna. Sitä oli peräti vaikeutettava tarkoituksella: laitoin kortin aurinkolasieni sangan taakse pystyyn ja piipautin sen portin lukulaitteen edessä ilman, että otin koko korttia käteen. Se oli oikeasti hauskaa. Korttia ei vain voinut laittaa koloon samalla tavalla. Silloin se oli otettava jo ihan käteen asti. Aurinkolasien sangan taus oli muutenkin hyvä paikka säilyttää korttia. Ei ainakaan tarvinnut koko ajan miettiä, mihin sen laittoi. Lasit kun olivat koko ajan päässä suojaamassa yllättävän arkoja silmiäni valolta. Yllättävää se on siksi, etten näe sitä valoa. Ja minä olen onnistuneesti hävittänyt reilun kahden viikon aikana kahdet aurinkolasit.

Varalan henkilökunta otti kivasti huomioon meidän rajoitteemme. Esimerkiksi kalliolaskeutumista ohjannut henkilö neuvoi hyvin myös sokoille sen homman. Muutenkin meitä huomioitiin hyvin.

Kyllä leirit on hauskoja tapahtumia. Erityisesti kaupungilla liikkuminen sokkoporukassa leirien aikana. On niin upeaa päästä herättämään kaaosta monella valkoisella kepillä ja törttöilevällä ihmisellä.

Minä en edes telonut itseäni tämän leirin aikana. Sitä ei valitettavasti tehnyt kukaan muukaan. Olisi siis ollut enemmän kuin oikein se, että olisin päässyt vähän hyödyntämään mukana ollutta ensiapulaukkua.

maanantaina, heinäkuuta 07, 2008

Kesäleirit rules

Minulla on tapana viettää kaikki kesät leireilemässä NKL:n (näkövammaisten keskusliitto) nuorisotoimen leireillä. Tänä kesänä on kaksi leiriä, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Ensimmäinen leiri oli viime viikolla Pieksämäellä ja pääsimme paikallisuutisiin sekä Etelä-Savon maakuntaradioon. Molemmat jutut tulivat ulos keskiviikkona ja pitäisi löytyä netistä.

Kesäleireillä parasta on, kun pääsee tekemään kaikkea kivaa mukavassa seurassa. Jo pelkkä vertaistuellinen porukka on hieno juttu, sillä nuorisotoimen leireillä uskaltaa aina olla oikeasti näkkäri. Siellä ei mieti, mitä nuo toiset ajattelevat, kun nyt kävelen puuta päin tai hortoilen muuten vain ympäriinsä. Vaikka sitä ei aina näkevienkään seurassa ajattelisi, on se kuitenkin aivan eri juttu. On vapauttavaa saada olla joskus ihan rauhassa sokea. Tuolla kun sokkonakin voi osallistua kaikkeen, eikä tarvitse miettiä, onnistuuko tämä nyt, kun en näe. Se pistetään onnistumaan.

Pieksämäen leirin teemana oli valintojen maailma. Leirille saimme etukäteen valita päivän ohjelman, workshopin. Vaihtoehtoja oli muun muassa bändi, liikunta, kädentaidot (puutyöt, kipsin muotoilu, rautalanka), draama, vesipaja (melomista, hengenpelastusta, lautan rakentamista), erätaidot, päivävaellus ja kuunnelma. Itse olin yleisurheilemassa, draamassa improvisoimassa, muotoilemassa kipsiä ja vääntämässä rautalankaa. Näiden valintojemme lisäksi meillä oli toki myös kaikille yhteistä ohjelmaa.

Torstain vietimme lähes kokonaan Varkaudessa, kun ensiksi aamupäivällä oli ollut perinteiset leiriolympialaiset. Kumikalkkunakin (kalkkunan muotoinen kuminen vinkulelu) oli jälleen mukana. Kumikalkkunaa piti ampua ihmisritsalla tällä kertaa lentopalloverkon yli, kun aikaisemmin se piti saada lentämään vain mahdollisimman pitkälle. Muita lajeja olympialaisissa oli mm. naulan lyöminen, kananmunan kanto lusikalla, vesiviesti, lelujen etsiminen säkistä, viheltävän keihään heitto ja tarinan keksiminen käyttäen annettuja sanoja. Suurin osa lajeista oli ryhmähenkeä vaativia.

Varkaudessa kävimme katsastamassa mekaanisen musiikin museon. Oli aivan upeaa, että museossa sai koskea asioihin. Kosketeltavat museot ovat oikeasti mielettömän harvassa. Museossa oppaamme olivat aivan loistavia. Sen lisäksi, että he kertoivat soittimista asiantuntevasti, ei huumorintajuakaan heiltä puuttunut. ”Tässä laulaa Annikki Tähti… Jorma Hynninen.”

Kipsin muotoilu oli sellainen asia, jota kovin moni ei ollut ikinä tehnyt. Jotkut olivat kipsanneet kipsinauhalla kätensä tai kasvonsa, toiset taas valuttaneet kipsiä johonkin muottiin. Se ei myöskään ollut ihan niin helppo homma, mitä kuvittelin. Ainakin hyvin suuritöistä muotoilu on, kun sen haluaa tehdä huolella. Tein yhtä työtäni lounaasta päivälliseen (neljä tuntia) ja jatkoin sitä vielä päivällisen jälkeenkin. tässäkään vaiheessa työni ei ollut vielä täysin valmis, mutta enää ei ollut aikaa. Onneksi voin tehdä sen vaikka kotona loppuun, jos niikseen tulee. Nyt siitä jo erottaa, mitä se esittää.

Rautalankaa vääntelemässä meitä oli vain neljä. Minun tekemiseni siellä olivat kaksi naulakkoa, toisessa kaksi koukkua, otsaripa kaverilleni larpin proppeihin ja sormus. Tähänkin pajaan jäin vielä sen jälkeen väkertämään työtäni, kun kaikki muut olivat lähteneet. Ei mistään huomaa, että pidän kädentaidoista.

Lauantai-iltana meillä oli Openstage, jolloin lava oli vapaa kaikille halukkaille. Saimmekin nauttia useista musiikkiesityksistä, kuten bändipajoissa tehdyistä kappaleista. Näiden lisäksi ohjaajat esittivät meille kuunnelman, jonka naispääosaa esitti mies ja miespääosaa nainen. Kaikkia hahmoja esitti eri sukupuolta oleva henkilö. Itse kävin kahdesti stagella, ensiksi esittämässä muutaman kaverini ja isoveljeni kanssa lyhyenimprovisaation, jossa vilisi vaaleanpunaisia joutsenia ja sinisiä kirahveja. Toisella kertaa olin esittämässä taikatemppujaetarkemmin sanoen yhden taikatempun.

Openstagen jälkeen meillä oli disko. Diskossa parasta minusta oli se, ettei musiikkia soitettu liian lujalla. Sokkona sellaiset paikat ovat mielettömän inhottavia. meidän diskossamme onneksi musiikki oli vielä aivan inhimillisellä voimakkuudella, kuuli jopa toisten puheen huutamatta itsensä käheäksi. Jos musiikki on liian kovalla niin, ettei kuule mitään muuta kuin sen, on käsitys ympäröivästä maailmasta hyvin suppea. Silloin tajuaa vain itsensä ja sen, mihin koskee. Siksi minä haluankin aina kovaäänisissä paikoissa olla jonkun kanssa ihan kosketuksen välityksellä.

Nuorisotoimella on tavoitteena tarjota nuorille asioita, jotka ovat muuten ehkä saavuttamattomissa. Uskon kipsitöiden, erätaitojen ja vesijuttujen olleen osalle sellaisia. Itselleni aivan uusi juttu kipsaamisen lisäksi oli se, että nenästäni tui verta. Tällä vauhdikkuudellani ja riehumisellani en ole onnistunut siinä koskaan aikaisemmin. Nenä ei tosin ollut ainoa paikka, jonka hajotin viikon aikana. Esimerkiksi polvestani löytyy mukavan näköinen vekki ja peukalossani on rupi. En ole ikinä ennen ollut niin tapaturma-altis. Enkä edes juossut ovia päin.

Kipsitöiden tekeminen oli niin mukava juttu, että taidan käydä vielä joskus ostamassa kipsijauhetta. Rautalangoista asioiden väsääminen on sekin kivaa, että mahdollisesti rautakauppakin minua kutsuu. Toisaalta jostain askarteluliikkeestä saattaisi löytyä paremmin tarvitsemiani rautalankoja.

Ylihuomenna alkaa Tampereella seuraava leiri, sen jälkeen tulee varmasti juttua kuvailutulkatusta kesäteatterista, saavutettavista taikatempuista ja vakoilu- tai mediamuseosta.