sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2010

Elokuvamaailmassa

Olemme tehneet helmikuusta asti EU:n Youth in Action -ohjelman rahoituksella näkövammaisista nuorista kertovaa noin 20 minuutin pituista DVD-lyhytelokuvaa. Minusta on vähän vahingossa kehkeytynyt projektimme tuottaja, mikä on tässä kesän aikana aiheuttanut hivenen stressiä ja harmaita hiuksia. Mutta onneksi nyt kuvaukset on ohi - ovat olleet jo pari viikkoa - ja saan taas hengittää.

En olisi koskaan kuvitellut, että lyhytelokuvan tekemisessä voisi olla näin paljon vastoinkäymisiä kuin meillä on ollut. Käsikirjoitus tehtiin seitsemän hengen porukalla, mikä ei ole kovin näppärä ryhmäkoko kirjoittamiseen - varsinkaan, kun kaikki asuvat hieman eri puolilla suomea ja kommunikointi on sähköpostitse. Käsikirjoitus ei todellakaan valmistunut annetussa aikataulussa - ihminen, jonka piti viimeistellä se, oli pari viikkoa hiljaa.

Emme siis päässeet aloittamaan kuvauksia aiotulla aikataululla. Stressiä ja viivästystä aiheutti myös kuvauspaikkojen puuttuminen. Elokuvan luokkakohtaus olisi kiva saada kuvattua oikeasti koulussa, mutta koska kuvaukset pääsivät käyntiin vasta juhannusviikolla, on kouluista vaikea saada tiloja käyttöön. Onneksi Sotungin lukio pelasti meidät ahdingosta ja pääsimme polkaisemaan homman käyntiin.

Seuraavana ongelmana olikin sitten avustajien saaminen luokkakohtaukseen. Näyttäisi vähän hölmöltä, jos maantiedontunnilla olisi vain kuusi oppilasta. Vajaan viikon varoitusaika ei yhtään helpottanut ihmisten hommaamista. Vaikka kaikki mahdolliset kanavat oli käytössä - yhden käsikirjoitustiimiläisen kaveri kysyi 40 hengeltä, pääseekö mukaan - homma näytti hyvin epävarmalta. Kaikki olivat joko töissä tai mökillä. Jännitystä ihmisten saamisesta paikalle riitti kuvausta edeltävään iltaan, jolloin päätettiin, että kuvataan joka tapauksessa ja vaikka vaihdellaan ihmisten vaatteita, jotta ne kelpaavat eri kuvakulmissa eri ihmisiksi. Loppujen lopuksi meitä oli ihan riittävästi paikalla, jotta yksi luokka saatiin kasaan.

Kuvauksissa tuli parin viikon tauko, kun ensiksi kuvaaja/ohjaajamme oli viikon lomalla ja sitten käytännössä koko muu leffaporukka viikon leirillä. Kuvaustauon aikana kuitenkin sovittiin seuraavan kuvauksen ajankohdasta ja paikasta, yritettiin kahmia ihmisiä joukkokohtauksiin, kerätä bändin keikkakohtaukseen bändiläisiä ja patistella musiikkivastaavaa tekemään bändille keikalla soitettava kappale loppuun.

Tauon jälkeen päästiin kuvaamaan judotunti Meidokanin dojolle näkövammaisen judokan, Jani Kallungin, ohjauksessa. Leffassa ideana on, että judoryhmä on aivan tavallinen näkevien ryhmä, mutta joukossa vaan sattuu olemaan kaksi näkövammaista. Meidän "näkevien ryhmässä" taisi olla tasan yksi oikeasti näkevä, kun allekirjoittanutkin siellä sujuvasti 'näkevänä' pyöri.

Samalla viikolla kuvasimme tyttöjen liikuntatunnin ja pelasimme jalkapalloa Pihlajamäen ala-asteen kentällä. Etukäteen näytti, että paikalle on tulossa ihan riittävä liikuntaryhmä - vaikka vähän vajaa ehkä onkin , kunnes edellisenä iltana kolme ihmistä ilmoittikin, etteivät he pääse. Kuvausaamuna tuli vielä kaksi peruutusta. Tuottajana oli toooooosi hyvä mieli... Jalkapallossa minäkään en ihan näkevää voinut feikata, joten pääsin äänimieheksi laidalle.

Seuraavalla viikolla oli bändin keikkakohtauksen vuoro. Bändiläiset olivat saaneet kappaleen treenattavaksi noin viikkoa aikaisemmin, paitsi rumpali ja basisti. Rumpali saatiin puikkoihin neljä päivää ennen kuvauksia ja basistin kanssa meni vielä heikommin. Meille oli luvattu yhden ihmisen poikaystävä soittamaan, kun sitten kaksi päivää ennen kuvauksia hän ilmoittaakin, ettei ole tulossa. Onneksi kahden päivän varoitusajalla saatiin taitava kaveri kehiin. Stressitaso oli noina päivinä melkoisen korkealla ja esteestä ilmoittaville avustajille puhelimessa räjähtäminen oli niin lähellä. Keikkakohtauksessa kun yleisöäkin tarvittiin, eikä senkään hankkminen ollut mitään helppoa.

Keikkakohtaus aiheuttaa/aiheutti kuvaaja-ohjaajallemme eniten päänvaivaa editoimisessa (en ole varma, onko hän sen jo editoinut), sillä hieno ajatus playbackina soittamisesta ei oikein käytettävissämme olleilla laitteilla onnistunutkaan. Taustanauhan avulla jokaisesta vedosta olisi saatu yhtä pitkät, kun bändi olisi soittanut nauhan kanssa samaan tahtiin. Hyvä idea muuten, mutta ei bändi soittaessaan mitään taustanauhaa kuule. Niinpä kappaleiden pituuksissa on noin 8 sekunnin eroja. Yleisöäkin oli vain parin rivin verran, joten kuvat lavalta yleisöön päin näyttivät melkoisen hölmöiltä.

Kohtaukset, joissa tarvittiin vain muutamaa näytteljää, eikä ylimääräisiä avustajia, onnistuivat ihan hyvin. Mikrofonissa kohiseva tuuli ja lähellä pörisevä moottoripyörä hieman häiritsivät äänittämistä, eikä kaikilla äänenvoimakkuus meinannut kunnolla riittää. Pukinmäen Alepassa oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä porukkaa, ja yksi myyjäkin pääsi nauhalle.

Viimeisenä kohtauksena kuvasimme kotibileet, jotka olivat väkimäärältään melko pienet. Bileitä varten ostetut muovimukit jäivät edellisten kohtausten kuvaamisesta minun luokseni Pukinmäkeen (kuten ohjaajan käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelmakin), joten kämppäänsä bilekohtaukseen lainannut kaveri kävi lainaamassa mukeja naapurista. Meillä ei myöskään ollut musiikkia, sillä tehostovapaan bilemusiikin etsiminen oli vähän kestänyt. Allekirjoittanut oli myös unohtanut hankkia paikalle Twisterin, joten tekemistä bileissä oli kovin vähän. Saimme kuitenkin kuvattua hengailubileet ihan kiitettävästi (vaikka meidän pientä kalliolaisporukkaamme käskettiinkin pariin kertaan olemaan hiljaa).

Elokuvaprojektissamme on edessä vielä editoiminen, ainakin yhden kappaleen tuottaminen studiolla, mahdollisen kuvailutulkkaamisen järkkääminen ja tekeminen DVD:lle sekä nimen keksiminen. Vai olisiko lyhytelokuvallemme kovin myyvä nimi "Näkövammaisuudesta kertova DVd"? Ensi-iltamme on 10.10.2010 ja elokuva pääsee DVD-levitykseen ainakin koulutusmateriaaliksi, nettilevitystä varten vielä paikka on auki.

Vaikka tämän projektin tekeminen on ollut välillä yllättävänkin rankkaa ja aikaa vievää, olen silti nauttinut siitä suuresti. Käsikirjoittaminen niin isolla porukalla oli rankkaa ja haastavaa ryhmän sisäisten erimielisyyksien ja ristiriitojen takia, mutta lopputulos oli kuitenkin melko palkitseva. Näkevää on ollut hauska feikata käytännössä kaikissa joukkokohtauksissa. Tuottajana pyöriminen on ollut stressaavuudestaan huolimatta oikein mukavaa ja opettavaista, pidin siitä kovin.

"Musta tuntuu siltä, etten mä näe mitään."

Minulta pääsee välillä ihan spontaanisti vähän hölmöjä lipsahduksia. Joskus olen isoveljeni varoittaessa jostain esteestä todennut: "Kyllä mä sen tiedän, en mä mikään sokee oo." Eilen uimarannalta lähtiessämme suustani lipsahti otsikkoon päässyt lausahdus.

En todellakaan ajattele koko ajan olevani sokea, enkä oikeastaan edes huomaa sitä kunnolla, joten joskus pääsee lipsahtamaan. Eilen sitten ilmeisesti vaan tuli sellainen hetki, "etten nähnyt mitään" ja rannalla olikin yhtäkkiä vaikea seurata muita pelkästään äänen perusteella.

Voin myös sanoa, että on hauskaa pelata Twisteriä niin, ettei minulla ole hajuakaan, missä ne väritäplät on. Tiedän kyllä, missä järjestyksessä mikäkin väri laudalla on, mutta täplän tarkka siainti ei sitten olekaan hallussa. Voisin ihan yhtä hyvin pelata Twisteriä valkoisella lakanalla. Siinä pelin tiimellyksessäkin minulta taas vähän lipsahti. Veli: "Se täplä on varattu." Minä: "Ai, en mä huomannut, kun sun jalka ei ollut kunnolla täplällä." Lipsahdusten jälkeen on aina oikein hauska tajuta, että enhän minä nyt taas voinut tätäkään nähdä.

Mölkky on hauska seurapeli, jossa on helppo olla mukana. Joku vaan aina käy antamassa äänimerkkiä sieltä, missä mölkkypalikat oikein ovat. Onnistuin heittämään 12. Aliasta pelasimme joukolla niin, että minulla oli seurueen islantilainen silminä kuiskaamassa sanoja korvaani.

Pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeen tänään on vuorossa löhöpäivä. Hyvässä ja rennossa seurassa aika lentää.

maanantaina, heinäkuuta 05, 2010

Kotimaanmatkailua keskiaikaan

Lauantaina kävin Turun keskiaikaisilla markkinoilla Prognoosin kanssa. En ollut
tavannut häntä aikaisemmin kuin netissä, joten se toi pikkuisen
lisäjännityksen reissuuni: kuka minua oikein olisi turussa vastassa?
Hengissä selvisin, joten en tainnut törmätä viattomia sokkoraukkoja
haalivaan sarjamurhaajaan.

Lähdin Turkuun automaattisesti junalla, eihän junassa yksin
matkustaminen ole lainkaan tuntematon asia. Pari päivää ennen lähtöä
minulle lopulta valkeni, mitä kaikkea junalla reissaamiseen liittyy
ihan oikeasti yksin lähtiessä. aikaisemmin olen ostanut aina lipun
jonkun muun kanssa ja se sama joku muu on opastanut minut oikeaan
junaan ja oikeasta vaunun ovesta sisään. IC- ja Pendolinojunissa
paikkanumerot lukee penkeissä myös pisteillä, joten oman paikan
löytäminen ei ole ongelma. nytt minun kuitenkin oli selvittävä itse
kaikesta lipun ostamisesta junan löytämiseen saakka.

Heitin monen monta ajatusta korkeammille voimille, jotta Pasilan
asemalla olisi kesäisenä lauantaiaamuna ennen yhdeksää oikein monta
avuliasta mummoa, joiden käsipuolessa pääsisin ajoissa oikeaan
paikkaan. Pyyntöni kuultiin ja apua sain, vaikka neljästä auttajasta
vain yksi olikin mummoikäinen.

ensimmäisenä minua auttoi samalla junalla Pasilaan tullut taksikuski,
joka opasti minut lipunmyynnin ovelle. Olisin toki löytänyt sinne
itsekin, mutta nopeammin se näin sujui.

Pasilan lipunmyynnissä on jonotusnumerot, joiden käyttäminen sokkona
on käytännössä mahdotonta. Minua on kehotettu olemaan välittämättä
jonotusnumeroista ja kävelemään vaan suoraan lippuluukulle. En oikein
ehtinyt sitäkään tehdä, kun jo minulle tarjottiin apua. Sain noin
nelikymppisen bisnesnaisen antamaan minulle jonotusnumeron ja
kertomaan lappuni numeron sekä sen, mikä numero sillä hetkellä oli
menossa. ”Joku sitten varmaan osaa kertoa sulle, milloin tulee 11.”
Yritin kovasti laskea kilahduksia, jotta itse tajuaisin numeroni
tulevan. Menin kuitenkin kilahduksissa sekaisin ja sama nainen lipun
ostettuaan kertoi minun numeron tulleen ja neuvoi, mille tiskille
minun pitää mennä. Lipunmyyjä kertoi lipustani vaunun ja paikkanumeron
sekä sen, miltä raiteelta junani lähtee.

Lähdin navigoimaan lipunmyynniltä kohti raidetta kuusi. Yritin kovin
muistella liikkumistaidontunteja, joilla Pasilan asemaa olin
opetellut. en niin usein ollut käyttänyt aseman sen pään raiteita, kun
enemmänkin vain olin tullut lähijunalla raiteelle 1 ja jatkanut matkaa
ratikalla. Taisin näyttää kovin epävarmalta siinä tolppia ja muita
maamerkkejä seuratessani, kun aamun ainut mummoikäinen auttajani
kysyi, minne olen matkalla. Jouduin tosin neuvomaan itse auttajaani,
mistä suunnasta kutosraide löytyy, mutta jälleen pääsin sinne
nopeammin kuin olisin yksin liikkuessani päässyt.

Olin ehtinyt pelätä jo useaan kertaan, etten ehtisi junaani, jos en
löytäisi niin nopeasti asemalla oikeisiin paikkoihin. Kolmen auttajan
voimin olin oikein hyvissä ajoin oikealla laiturilla ja saatoin
hengähtää helpottuneena. Ei sitä helpotusta niin kauaa kestänyt kun
tajusin, etten vielä tiedä, mihin kohtaan vaununi tulee ja miten minä
sen löydän. Olin jo oikein vähällä kysyä kahdelta lähelläni
seisoskelevalta vanhalta tädiltä, osaisivatko he kertoa, mihin kohtaan
suunnilleen kakkosvaunu tulee, kun taas minulle tarjottiin apua.
Toisella puolellani seisova mies kysyi, mihin vaunuun olen menossa.
Arvelimme yhdessä vaununi tulevan suurin piirtein siihen kohtaan,
jossa silloin seisoimme. Ihan niin ei käynyt, mutta ystävällinen mies
opasti minut junan tullessa oikeaan vaunuun ja vielä vaunussa oikealle
paikalle. Rattoisat kaksi tuntiasaattoivat alkaa, kun olin
turvallisesti päässyt lippuni osoittamalle penkille.

Keskiaikaiset markkinat taas olivat aika samaa kauraa kuin kaksi
vuotta sitten. Jotenkin minusta silloin pari vuotta sitten oli paljon
enemmän keskiaikaista meininkiä, tai sitten me silloin kiersimme
lähinnä niitä keskiaikaisia kojuja. Nytkin sain mukavasti hiplailla
kaikkia esineitä myös sellaisissa paikoissa, joissa luki "älä koske".
Vain yksi mies ei oikein antanut koskea kaikkeen - toisaalta ne, mihin
hän kielsi koskemasta, taisi olla jotain myrkyllistä.

Varsijousimies selitti minulle, kuinka varsijousi toimii. En ollut
sitä aikaisemmin oikein ymmärtänyt, mutta nyt sain kattavan selityksen
varsijousen toiminnasta. Tosin miehelle piti erikseen huomauttaa, että
"näytätkö sä hänelle, kun hän on ihan sokea". Juu, selittäminen "tämä
on viritysnaru ja se viritetään tänne" ei hirveästi valaissut. Mutta
kun asiasta sanoi, oli kokemus valaiseva. Toisaalla mies, jonka kanssa
pääsi kokeilemaan kuvioleikkausten tekoa pyöreään puukalikkaan (en
oikeasti tiedä, millä nimellä sitä hommaa pitäisi kutsua) kysyi
Prognoosilta, näenkö minä. Olisin itsekin osannut vastata siihen,
mutta jaah. Hän ei ihan niin hyvin osannutkaan sitten sanoa, mitä
minun kuuluu tehdä, mutta kyllä sen vempeleen polkeminen oli ihan
hauskaa.

Toisilla kojuilla minulle erikseen näytettiiin asioita. Esimerkiksi
muutama korumyyjä antoi korujaan ihan käteen ja saattoi ottaa jostain
kauempaa korun minulle näytille tyyliin: "Musta tämä on hieno, katso
tätä." Nainen, jolla oli paljon erilaisia sarvia, esitteli niitä myös
minulle kovin oma-aloitteisesti. Hän näytti lehmän sarven, jota oli
hionut ja lehmän sarven, jota ei ollut vielä ehtinyt hioa. Muidenkin
eläinten sarvia sain hiplailla.

Kävimme me Prognoosin kanssa myös Aboa Vetuksessa. siellä oli
keskiaikaista äänimaisemaa kuvaava näyttely, jossa minusta hauskinta
oli, kun ääninauhoilla olevat hahmot puhuivat turkua (paitsi
katedraalikoulussa puhuttiin latinaa). Pelailimme kettu-peliä, jonka
sääntöjä kumpikaan ei oikein tajunnut, rakentelimme tiiliseinää ja
minä kokosin vesileilin - vai mikä ämpäri se nyt olikaan.

*******

nyt lähden Nuorisotoimen kesäleirille viikoksi Hauholle. Leiriltä saattaa tulla päivityksiä - en tiedä, onko siellä nettiyhteyttä. Ainakin sen jälkeen saatte raporttia tekemisistäni.

sunnuntaina, heinäkuuta 04, 2010

Käsitöiden kuva-antia

Tänään Blogger on minulle suosiollinen ja sain lisättyä kuvat ongelmitta. En tiedä, mikä vika Bloggerilla oikein oli viikko sitten, kun mitään ei tapahtunut. Mutta nyt saatte nauttia pienompelimoni tuotteista - kesämekko on edelleen hiukan kesken, pitää ostaa siihen vetoketju ja nappeja.

Toivottavasti kuvien alt-tekstit ja kuvatekstit menevät oikein, sillä kuvia ei oltu mitenkään ihmeellisesti nimetty, jotta tunnistaisin niitä. toivon vain, että muistan, mikä oli mikäkin. Jos menee väärin, koettakaa olla välittämättä. Minäkään en välitä.

sininen kaapu
Tämä sininen kaapu on minulle itselleni. Vyön kohdalla iski laiskuus, enkä jaksanut ommella reunoja, kuten toisen kaavun vyöhön. toisaalta tuo vihreä kangas on vähemmän purkautuvaa sorttia kuin sininen. Samasta sinisestä kankaasta olen tekemässä "historiallista" kesämekkoani ja jämätilkuista kokosin kolmiohuivin päähineeksi.

vihreä kaapu
vihreä kaapu
Vihreä kaapu tulee ystävälleni, mutta hän ei nyt kuitenkaan komeile kuvissa. Harmikseni huomasin kangaskaupasta tullessani, että vihreä kangas on aika paljon mukavampi päällä kuin sininen... Mutta koska olin ajatellut jo vihreän ystävälleni ja sinisen itselleni, en tietenkään voinut enää vaihtaa.

laukun puoli 1, sisältä
Laukun puoli 1
Tämä laukku rakentui siis kaksista vanhoista housuistani. En ole vieläkään jaksanut ommella laukkuun nappeja. Tästä puolesta pidän itse enemmän, mutta jos haluaa vaihtelua...

laukun puoli 2
...Voi laukun kääntää ympäri. Luin jostain vetoketjujen olevan muodissa tänä keväänä kengissä, joten päätin niiden olevan muodissa myös laukuissa. Tämän puolen housujen kuvittelin olevan tummemman vihreät, mutta mutta... Hyvin ne silti laukkuun sopivat. Läppä on samalla myös kunnianosoitus ja muistutus kankaan entisestä elämästä.

Kuvat: avustajani