tiistaina, marraskuuta 03, 2009

Pimeä syksy on kiirettä täynnä

En tiedä, onko kaamosmasennus iskenyt minuunkin vai mikä tämän vetämättömän olon oikein aiheuttaa. Mikään ei tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksaisi tehdä. Jätin tänään koulupäivän välistä, kun oli aamulla 36,9 astetta lämpöä, eikä huvittanut pätkääkään. Ajattelin, että saan sitten kotona tehtyä jotain koulujuttuja, mutta pyh. Lämpö on laskenut päivän mittaan niin, että tuossa kahdentoista aikaan taisi olla ihan normaalilukemissa.

Minulla on englannin uusintakoe ylihuomenna, mutta... Suunnitelmistani täysin poiketen en ole lukenut yhtään. Pitäisi kyllä, mutten toisaalta tiedä, onko kahden päivän tankkaamisella enää mitään väliä. Ei huvita. Siitä uusintakokeesta olisi vaan vähän pakko päästä läpi. Jos voisin taas lainata jonkun aivoja muutamaksi tunniksi...

Sain sentään tänään lähdettyä kauppaan. Piti alunperin mennä jo eilen, mutten jaksanut. Tänään lähdin ja huomasin, kuinka raitis ulkoilma ja ihmiset piristävät - edes vähän. Kotiin tultuani paneuduin jälleen äänikirjan ja neuleen ääreen, syöden siinä samalla käärretorttua. Mitään muuta en sitten olekaan saanut tänään aikaiseksi kuin sitä neuletta, sitäkin liian vähän.

Viikonloppuna olin pelaamassa maalipalloa Tukholmassa. Turnauksessa oli neljä naisten joukkuetta, me ja kolme ruotsalaista. Tulimme toiseksi. Olin melkein laskenut sen varaan, että olen vaihtopenkkipelaaja - kuka nyt haluaisi laittaa tyypin, jolla on ollut muutaman vuoden tauko, heti kentälle kv-turnauksessa - mutta toisin kävi. Olin paljon kentällä ja kuuluin aloituskokoonpanoon, joka pelissä. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että maajoukkuetouhuilut jäävät minun osaltani nyt ihan takuu varmasti yhteen leiriin ja yhteen turnaukseen, en ollutkaan enää Tukholmassa ihan niin varma... Se oli kuitenkin ihan kivaa. Ja kuulostaahan se hienolta, että voi sanoa tehneensä 17-vuotiaana come backin maajoukkueeseen. Tiedän kyllä, että minulla on hirveästi tekemistä ja harrastuksia ja liian vähän aikaa jo valmiiksi, mutta silti en ole nyt yhtään varma maalipallourani jatkosta. Siis ainakaan tuolla maajoukkueessa. Mielellään he minut sinne ottaisivat.

Tukholmassa elin ihan täydellisesti Suomen aikaa, enkä ymmärrä, miten tunnin aikaero voikaan olla muka niin ongelmallinen. Perjantai-iltana olin ihan rätti jo silloin, kun laskeuduimme Arlandaan ja matkasimme sieltä 40 minuuttia hotellille. Vähän siinä piristyi, kun piti käydä ostamassa iltapalaa ja ulkoilla sen takia. Lauantaiaamuna heräsin sitten viideltä, Suomen aikaan kuudelta. En sentään noussut vielä silloin vaan venytin ylösnousemistani puoli seitsemään. Väsähdin taas aivan totaalisesti jo puoli kahdeksan aikaan, kun yritin vääntää ruotsin läksyjä. En päässyt kovin pitkälle, kun huomasin toisen käden sormien kyllä olevan pistenäytön rivillä, mutten enää liikutellut niitä enkä tajunnut yhtään, mitä siinä luki. Siinä vaiheessa sai läksyt jäädä, mutta nukkumaan pääsin jälleen vasta melkein puoli kymmeneltä.

Meitä katsottiin turnauksessa pariin kertaan omituisesti, kun koko Suomen joukkue istui kentän laidalla seuraamassa toisten pelejä ja sekä minä että meidän valmentaja neuloimme. Ei meitä muuten oudosti olisi katsottukaan, mutta sukkapuikot herättivät huomiota. Ruotsin naisten maajoukkueen valmentaja muisti minut vielä neljän vuoden takaisesta maajoukkueajastani. "Hon är inte lilla Ronja, hon är 17."

Ja niin, yllätyin Finnairin toiminnasta. Kukaan ei ollut ilmoittanut minun olevan sokea, mutta perjantaina minua kuulutettiin erikseen lähtöportille ja päästettiin ensimmäisenä sisään. Sunnuntaina palatessamme taas koneen ulkopuolella oli minua vastassa mies, joka kysyi, pärjäsimmekö kahdestaan kentällä (kuljin valmentajamme opastuksessa). Kummallista se oli minusta siksikin, etten käyttänyt kertaakaan keppiä lentokentällä - en Helsingissä enkä Tukholmassa. Kyllä minusta silti tietysti huomaa, etten näe, mutta siitä huolimatta. Oli tietysti ihan jännää mennä koneeseen ensimmäisenä.

Viiden - tai oikeastaan kuuden - viikonloppumenon putki alkaa jo vähitellen tuntua, vaikka vasta kolme on takana. Olisi ihan kiva olla viikonloput kotonakin joskus, niin ehtisi paneutua vaikkapa niihin varsin retuperälle jääneisiin koulutehtäviin. Tulevan viikonlopun olen larppaamassa - ensimmäinen kerta yli vuoteen - ja sitten Nuorisotoimen Miten kaikki toimii -viikonlopputapahtumassa. Sitten olisi taas maalipalloa... En oikein ymmärrä, miten kummassa jaksan tätä, mutta hyvin sitä näköjään porskuttaa. Priorisointi jää ehkä vähän vailnaiseksi ja hyvin monet asiat tulee priorisoitua koulun edelle, etenkin uni ja vapaa-aika, kuten kirjat ja neulominen. Mutta uni on ollut viime aikoina se ykkönen.

Kohta tulee joulu!

8 kommenttia:

Ville kirjoitti...

Syysväsymystä ja laiskuutta on tosiaan ilmassa. Itse en jaksa tehdä juuri mitään, varsinkaan opiskeluun liittyviä asioita.

Kohta on tosiaan joulu! Parasta joulussa on se että voi kuunnella joululauluja.

Ronja kirjoitti...

Oi, joululaulut! Jouluradio on aina ihan ykkönen, joululauluja nonstoppina ensimmäisestä adventista loppiaiseen. Se on niin nannaa.

tyttism kirjoitti...

Oletko aivan varma, ettei susta oltu ilmoitettu etukäteen, koska on joku sellainen lentämiseen liittyvä sääntö, että vammaisten on ilmoitettava lennolle tulostaan viim. 2vrk ennen lentoa, koska jos joku tietty prosenttiosuus matkustajista on vammaisia, lentäjä saa päättää lentääkö vai ei. JA siis jos lentäjä päättää olla lentämättä, se tarkoittaa että vammaiselle etsitään uusi lento, ei suinkaan lennolla uutta lentäjää... Itsehän lähden kahden viikon päästä Eurooppaan enkä ole vielä onnistunut onkimaan selville sitä tietoa, minne minun pitää vammaisuudestani soittaa.

Ronja kirjoitti...

Olen varma, ettei minusta oltu ilmoitettu etukäteen. Näkövammaisten palveluoppaassa lukee, että itsestään tarvitsee ilmoittaa se pari päivää etukäteen vain silloin, jos tarvitsee apua lentokentällä. Tai siis siellä ei ole mainittu, että muutenkin pitäisi ilmoittaa. Ja tiedän, ettei minusta - tai muutenkaan meidän joukkueesta - oltu ilmoitettu mitään.

NtiX kirjoitti...

Hei Ronja!

Löysin sattumalta blogisi, ja se imaisi minut saman tien mukaansa! Aloitin lukemisen aikajärjestyksestä kesän 2008 merkinnöistä. Kirjoitat todella hyvin! :)

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että onko sinulle viittomakielen ohjaajan ammatti tuttu? Itse nimittäin opiskelen viimeistä vuotta viittomakielen ohjaajaksi ja tästä sinun blogistasi saa paljon lukea sellaista, mitä ollaan koulussa opiskeltu ja harjoiteltu.

Täytyy tulla kommentoimaan lisää, kunhan ehdin lukea lisää kirjoituksiasi näin koulukiireiden lomassa!

Mukavaa alkavaa talvea sinulle!! :)

Ronja kirjoitti...

Hei vaan. :)

Minä en ihan oikeasti tajua, mikä teidät jotkut saa lukemaan kaikki kirjoitukseni. :O Mutta imartelevaahan se on. =)

Kyllä on viittomakielen ohjaajan ammatti tuttu. Tunnen ainakin yhden viittomakielen ohjaajan... Ja itsekin harkitsin sitä lukion siasta, mutta vanhemmat olivat sitä mieltä, että Turku (tai Rovaniemi) on liian kaukana.

Joo, tervetuloa vaan uudestaan. :)

NtiX kirjoitti...

Kiva, että viittomakielen ohjaaja on ammattina sinulle tuttu! :) Se on kuitenkin vielä aika uusi ammatti ja monet eivät siitä tiedä.

Oletko käyttänyt viittomakielen ohjaajaa oppaana/avustajana, tai voisitko kuvitella käyttäväsi?

Ronja kirjoitti...

En ole käyttänyt. Olen kyllä ollut TETissä ysillä työpaikassa, jossa samaan aikaan oli työharjoittelussa yksi viittomakielen ohjaaja. Hän oli kyllä työharjoittelussa eri opintojen kautta. :D Mutta voisin kyllä hyvinkin kuvitella käyttäväni viittomakielenohjaajaa jossain avustajana/oppaana, saisi varmaan samalla omaa viittomakielen kielitaitoakin kartoitettua...