"Liikuntavamma" kaveriksi

Kävin nyrjähtäneen nilkkani takia hakemassa maanantaina kyynärsauvan, kun sellaisen hakemiseen ei edes lähetettä tarvita. Kahtakin sauvaa minulle tarjottiin, mutta yhdessä sairaanhoitajan (ainakin oletan, että ne apuvälineiden lainausta hoitavat tyypit ovat sairaanhoitajia) kanssa totesimme, etten ehkä pysty kahta keppiä missään tilanteessa käyttämään. Yhden siis sain ja onneksi sen hain.

Pystyn mainiosti astumaan tuolla nyrjähtäneellä nilkalla, sille pystyy varaamaankin – jo lauantaina pystyi – mutta käveleminen ei ole kovinkaan mukavaa ja jos pidempään kävelee, nilkka kipeytyy. Sauvasta on siis tosissaan apua, kun painoa voi vähän jakaa. Pientä opettelua vaati kyynärsauvan ja valkoisen kepin kanssa kulkeminen, nyt se alkaa jo sujua ihan mallikkaaasti.

Maanantaina oli pakko kävellä hitaammin, koska kyynärsauvan käyttörytmi ei ollut vielä ihan hallinnassa. Piti jokaisella askelella ajatella, milloin sen sauvan pitääkään olla maassa. Onneksi aloitin opastuksessa, sillä jos olisi samaan syssyyn pitänyt miettiä myös valkoisen kepin rytmiä, olisin ollut ihan sekaisin.

Portaiden alaspäin käveleminen oli ensimmäisenä päivänä ongelma. En meinannut millään osata tähdätä kyynärsauvaa oikealle portaalle, vaan se luiskahteli yhden liian alas. En sentään lentänyt Hakaniemen metroaseman portaissa, vaan hidastin tahtia ja vähitellen tähtäys parani.

Myllypuron metroasemalla tuli vaaratilannekin, joka todennäköisesti olisi sattunut, vaikkei minulla olisikaan kyynärsauvaa ollut. Olen aina pelännyt kyseisellä metroasemalla laiturialueella liikkumista, mutta maanantaina oli oikeasti jo lähellä, etten pudonnut raiteille. Joku mies ehti huutaa ”seis” juuri ajoissa – jos olisin ollut vähänkään lähempänä reunaa, olisi kyynärsauva ollut jo tyhjän päällä.

Viimeistään tiistaina alkoi kyynärsauvan kanssa liikkumisesta tulla sujuvampaa, sillä olin kaksi tuntia liikkumistaidontunnilla opettelemassa reittiä Olympiastadionille. Kahden tunnin kävelemisen tuloksena vasen ranne kipeytyi ja kämmenen iho punersi. Ei se nilkkakaan ehkä ihan mielissään ollut kävelyreissusta, mutta onneksi oli sauva.

Tänään on vauhtiakin liikkumisessa ollut miltei normaalisti, eli kyynärsauvan käytöstä on tullut jo aika luontevaa. Olen myös tajunnut vihdoin laittaa sauvakäteen pyöräilyhanskan, ettei iho ihan täysin hajoa (olisin voinut tajuta sen suoraan, sillä esim. kepeillä kävellyt veljeni käytti pyöräilyhanskoja).

Yhdistelmällä kyynärsauva ja valkoinen keppi saa katseita, ihmiset availevat ovia, autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka itse on vielä melko kaukana, ja pohjalaiset mummot tulevat juttelemaan bussipysäkillä. Kukaan ei ole kehdannut kysyä, miksi kävelen kepin kanssa; mummokin kysyi vaan, kuinka kauan olen ollut sokea.

Sen tapaturmavakuutuksen voisi hankkia…

*******

Vilkaiskaa, mitä YLE uutisoi minusta.

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.