Nöyryyttävä kauppareissu

Pidän meidän lähikauppana olevasta Siwasta, koska se on niin pieni (vain yksi kassa), että kun astun ovesta sisään, kassalla oleva myyjä ei voi olla huomaamatta minua. Niinpä saan helposti ja nopeasti jonkun auttamaan itseäni ostoksissa, vaikka välillä siellä onkin töissä vain yksi myyjä ja siksi vähäsen joudun odottelemaan. Kivaa Siwassa on myös se, että siellä on mukavia myyjiä. Erityisesti yksi miesmyyjä oli aika hauska, mutta hänet olen nähnyt vain kerran ja selvän auktoriteettiasemansa takia epäilen häntä myymäläpäälliköksi.

Perjantaina kauppareissuni ei sujunut aivan niin mallikkaasti.

Astuin kauppaan sisään ja jäin seisomaan heti oven sisäpuolelle. Myyjä ei sanonut mitään ja tajusin, että melkein kaikki muutkin myllypurolaiset olivat päättäneet tulla samaan aikaan kauppaan. Niinpä odottelin rauhassa, että kassalla oleva ruuhka vähän vähenisi. Ihmettelin kuitenkin vähän sitä, miksei tämä minulle vieras myyjä edes kysynyt, tarvitsenko apua tai jotain, vaikka hän aivan varmasti oli nähnyt minut siinä, kun poistuville asiakkaille sanoi ”näkemiin” tms.

Kun ruuhka väheni, uskaltauduin vihdoin sanomaan, että tarvitsisin vähän apua ostosten teossa. "Joo, öö, mä voin tulla. Mun täytyy sitten aina tulla tähän kassalle, jos joku asiakas tulee."

Myyjä tuli kassan takaa, meni ohitseni kohti hyllyjä, enkä minä ehtinyt päästä opastuksessa mukaan. Kävelin perässä ja kerroin tarvitsevani banaania ja perunoita.

"Perunat on… Öö, täällä. Tuu vielä vähän eteenpäin. Siinä ne on, sun edessä."

Jep.

"Voisitko sä siis ottaa niitä?" tarkensin myyjälle, joka ryntäsikin kassalle palvelemaan toista asiakasta. Minä jäin vähän hölmönä seisomaan hyllyjen väliin.

Myyjä palasi ja otti niitä perunoita puolestani. Kysyin, onko hän yksin töissä, kun kukaan muu ei voi mennä kassalle. Ei, oli sielläpari muutakin.

Banaaneja hän ei löytänyt. Hän kulki hevi-osastolla edes takaisin, muttei löytänyt. Selitti vielä olevansa ensimmäistä päivää siellä töissä. Lopulta hän meni takahuoneeseen kysymään, missä banaanit on.

Toinen myyjä tuli täyttämään banaanilaatikkoa, joka olikin tyhjentynyt. Minua auttanut myyjä meni taas kassalle. Tämä takahuoneesta tullut myyjä kysyi, auttaako hän minua. Kassalla oleva myyjä vakuutti auttavansa. (Banaanilaatikon täyttänyt myyjä puhuu aika huonoa suomea ja joskus koetti auttaa minua, mutta kielimuuri oli liian suuri ja hän haki silloin suomenkielisen myyjän tilalle.)

Tästä eteenpäin homma toimi ihan kohtalaisesti, vaikka olikin aika haastavaa kulkea myyjän perässä ja olla törmäämättä hyllyihin. Minä myös neuvoin myyjälle, mistä kuohukerma mahtaisi löytyä.

Kassalle tullessamme se huonoa suomea puhuva myyjä vaihtui minua auttamaan, kun tämä uusi myyjä meni taas kassalle, eikä esim. laittanut ostoksiani korista hihnalle.

Koin tuon ostosreissun itseni kannalta melko nöyryyttäväksi, kun ensin seisoin tyhmänä melkein kymmenen minuuttia odottamassa, että saisinko apua vai en, ja myöhemmin seisoskelin pari kertaa hölmönä hevi-osastolla itsekseni. Kyllä, olisin voinut avata suuni kauppaan tullessa aikaisemmin. Ehkä pitää ottaa tavaksi huikata "moi" heti kauppaan astuessani.

Arvelen, että myyjä todellakin oli huomannut minun seisoskelun, mutta koska ei tiennyt, kuinka kanssani pitäisi toimia, päätti olla välittämättä koko asiasta. Nöyryyttävää oloani helpottaa vähän se ajatus, että myyjäkin todennäköisesti hieman häpesi.

Koin itseni myös vähempiarvoiseksi asiakkaaksi, kun minut niin vain hyljättiin keskelle kauppaa, että voitaisiin palvella toisia asiakkaita. Toiset myyjät jättävät ne muut asiakkaat kassalle odottamaan. En minä toki sitäkään vaadi, mutta tuntui tyhmältä seisoskella siellä.

*******

Mikael palasi perjantaina Tokiosta. Tuliaisiksi hän toi suklaan lisäksi myös noin puolitoista tuntia äänityksiä paikan päältä. "Kun et sä saisi valokuvista mitään irti."

Tokio kuulosti äänitysten perusteella hyvin unenomaiselta ja surrealistiselta. Ei kai ihmiset ihan oikeasti voi leikkiä seuraleikkejä puistossa? Siis myös aikuiset.

*******

Eilen roskia viedessäni tajusin jotenkin kummasti onnistuneeni välttämään kyseisen homman siihen saakka koko lumisena kautena. Meillä ei ole roskakatosta, vaan sellaisia pyöreitä pömpeleitä, jotka ovat osin maan alla. Löydän roskikset lähinnä maanmuotojen perusteella – ne ovat vähän korkeammalla kuin muu piha. Nyt siitä ei oikeastaan ollut apua.

Toisena apukeinona olen käyttänyt kuuntelemista, koska niin isot pömpelit kyllä myös kuulee. Siitäkään ei tuntunut olevan apua, kun kaikkialla oli korkeita lumikinoksia.

Lähinnä tuurilla löysin kinoksesta yhden roskiksen kannen. Siitä suuntaamalla löysin seuraavan kannen. Sain roskat vietyä ja löysin vielä takaisinkin, vaikka vähän arvelutti.