keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksesta

Olen hakenut 25 000 dollarin Holman Prize -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia the Royal National College for the Blind:iin. RNC:ssä on "Football academy", joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).

Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen kandidaattiblogissa.



Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen... Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.

Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:


Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.

Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.

Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.

Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.

Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.

Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. "Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?" Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.

Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.

Lukiossa sitten... Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.

Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.

Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.

4 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

äänestetty; vaikka pitikin katsoa video ilman ääntä.
Toivottavasti pääset!

Ronja kirjoitti...

Kiitos! :) Mietin, että voisi vaikka lisätä videoon tekstityksen... Niin olisi saavutettava myös kuuroille tai ilman ääntä. Katsotaan.

Liiolii kirjoitti...

Kävin tykkäilemässä. Jaan tuon englantiongelman, vaikka omakin kielitaito (varsinkin lukeminen) on kyllä kohentunut lukion jälkeen. Puhuminen ja varsinkin se kuullunymmärrykseni on silti edelleen kehnoa. Mutta hyvin sä puhuit videolla!

Ronja kirjoitti...

Kiitos! :) Suomessa oman kokemukseni mukaan saa useimmiten kuulla englannista kommentteja tyyliin "kaikkihan sitä osaa" ja "englantia kuulee joka paikassa, niin kyllähän se siitä jo imeytyy". No ei ole imeytynyt enkä voi sanoa kuulevani englantia "joka paikassa". Ehkä siksi, etten katso englanninkielisiä ohjelmia tai elokuvaia, kun en minä niistä mitään ymmärrä enkä tekstitystäkään voi lukea. :)