Muutama tunti mielikuvitusmaailmassa

Olin siis lauantaina larppaamassa. Pelin nimi oli Krouvi kiertotie ja minä sain olla keijukauppiaan apulainen, itsekin siis keiju.

Keijut ei ole ikinä jotenkin ollut minun juttuni, eivät ainakaan tuollaiset itsekkäät otukset, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Silti se muutama tunti meni ihan suhteellisen hyvin.

Tämä hahmoni, Sabina, oli aikaisemmin vetänyt vähän välistä väärän henkilön kohdalla. Tuli kantapään kautta huomattua, että ehkä velhoja ei kannata suututtaa - pitkän kuumetaudin seurauksena Sabina menetti näkönsä. Aikaisemmin olen larpannut täysin näkevää hahmoa, joten sokon larppaaminen oli oikeastaan uusi kokemus.

Ihmeekseni huomasin sokkona olemisen olevan helpompaa larpatessa. Olisi minun pitänyt se tietysti ymmärtää jo aikaisemmin, kun näkevää pelailin. Tunsin nimittäin silloin itsekin itseni melkein näkeväksi, vaikken oikeasti mitään nähnytkään. Ehkä siinä roolipeliin ja toiseen hahmoon syventyessä on jotain sellaista, että sitten se en ole minä, joka sählää ja törttöilee vaan se on se hahmoni. Vaikka se olisikin näkevä hahmo. Mutta minusta myös tuntuu, että en edes larpatessani törttöile niin paljoa kuin ihan offgame. Täytyisi siis kehittää itselleni joku kaappilarppaushahmo, joka päällä vedän tuolla ympäriinsä niin, että tulee törttöiltyä vähemmän. Tai ainakin hävettyä vähemmän sitä omaa sähläystään - enhän se minä ole.

Kiertotie oli siis ihan yleinen larppi, johon ilmoittauduin kaverini vinkkauksesta, kun peli kerta mielenkiintoiselta vaikutti. Tässä oli taas huomattavissa ihailtavaa ennakkoluulottomuutta: pelinjohtajat eivät olleet ennen olleet tekemisissä näkkäreiden kanssa ja he ottivat noin vain - ensimmäiseen järjestämäänsä larppiin - mukaan täysin sokon pelaajan. Muut pelaajat suhtautuivat hekin ihanan avoimesti minun siellä olemiseeni. Tunsin oloni jopa välillä ihan kotoisaksi siinä porukassa, vaikka toisaalta myös mietin, että mitä hittoa minä siellä tein. Ei olekaan siis vielä ihan niin varmaa, onko larppaaminen tosissaan minun juttuni. Ehkä ensi viikonloppu kertoo sen - menen jälleen larppaamaan näkevää.

Keijulla oli oltava suippokärkiset korvat päässä, joten ennen peliä piti hiukan lateksilla liimailla lisäkkeitä ihaniin hörökorviini. Valitettavasti ette nyt saa ihailla kuvaa yhdistelmästä Ronjan häröt hörökorvat ja haltiakorvalisäkkeet, koska kukaan ei tullut kuvanneeksi niitä. Olin kyllä varsin tyytyväinen pelin jälkeen, että minun ei tarvinnut lähteä julkisilla kotiin ne korvat päässä. Riittävästi hämmennystä aiheutimme, kun kuljimme Pasilan rautatieasemalle porukalla, jossa kahdella oli haltiakorvat ja perässä tuli vielä lateksimiekkaa kantava vihreänaamainen örkki. "Täällähän on peikkoja liikkeellä."

Kyllä minä haluan vielä uudemman kerran kokeilla fantasialarppaamista, toivottavasti vain paremmalla onnella hahmon suhteen. Hahmo, johon osaisin edes vähän samaistua, voisi olla mukavampi kuin tuollainen itserakas olento, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa tietää muista kaiken. Onko sellaisia olemassa? Niin, se olikin mielikuvitusmaailma.

On kivaa tuntea itsensä joskus hyväksytyksi sellaisena, mitä on.