lauantaina, helmikuuta 21, 2009

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.

8 kommenttia:

tyttism kirjoitti...

Mäkin inhoan kauppaa. Kun tää näkö nyt tuntuu mut jättävän, oon päätynyt ostamaan paljon reiluja banaaneita ja kotimaista kurkkua, joiden vaakanumerot tiedän... maitopurkit ja muut tutut jutut tunnistan vielä ulkonäön ja värien perusteella, mutta esim maustamattoman tuorejuuston ostaminen olikin jo vaikeampaa kun ei nähnyt tekstejä. Mua arveluttaa avun pyytämisessä myös se, että onko niillä myyjillä oikeasti aikaa ja mistä sellasen myyjän joka onv apaana, oikeasti löytää?

Huonekaluista - mun on tarkoitus muuttaa Hesaan varmaan kesällä ja multa löytyy esim vuodesohva, josta oon hankkiutumassa eroon.

Ronja kirjoitti...

Jep, jep. Kaupassa on paljon vaikeita juttuja... Minä kun en löydä sieltä mitään itse. Ketuttaa.

Hmm, jei. Luulen, että kaikki sukulaisetkin meille jotain huonekalujaan tyrkyttävät...

Vesa Linja-aho kirjoitti...

"Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään."

Silloin kun minä opiskelin, sanottiin, että järjestysnumero HOASin jonossa on kääntäen verrannollinen HOASin tädeille soitettujen puhelujen määrään :-).

Toisin sanoen, paikaan jonossa pystyy vaikuttamaan soittelemalla perään; jos lisäksi pystyy esittämään hyviä perusteluja, niin sijoitus jonossa paranee.

Kannattaa ainakin kokeilla.

Ronja kirjoitti...

Juu, äiti tuossa juuri lupasi soitella sinne maanantaina. Vakuuttavampaa tietysti olisi, jos itse soittelisi, mutta mutta... ;)

Harmittavaa tässä on se, että tälläkin hetkellä HOASilla on pari kaveriasuntoa vapaana, mutta niin kaukana meidän kouluistamme, ettemme oikeastaan voittaisi siinä mitään. Ajallisesti matka on melkein ihan sama kuin täältä Tuusulasta.

Riikka kirjoitti...

Tsemppiä Ronja, tuleen vaan! Hakaneula poskeen, vaikka vähän koskee! Siis se, mikä ei tapa, vahvistaa! Kauppaan vaan!

Arvaa mietinkö tänään, että uskallanko mennä yksin läheiseen supermarkettiin, kun liikkumistaidon ohjaaja oli povannut, ettei siellä kukaan ehdi mua auttaa. Tunsin olevani pienenpieni hiiri, kun sit sinne menin ja olin niin "otettu" myyjän pienestäkin avusta, että tyydyin suklaaseen ja jätin salmiakit välistä.

Mutta piru vie: Myyjille on ihan oikein joutua välillä ajattelemaan muuta kuin omaa kiirettään, sanoo lohikäärmeeni!

Riikka kirjoitti...

P.S. Oikeasti, Ronja, olet tosi rohkea, kun sanot ääneen, että avun pyytäminen pelottaa! Monet ei sitä tunnusta eikä se silloin voi muuttuakaan.

Riisa kirjoitti...

Kannattaa tarkistaa, oletteko laittaneet HOASin hakemukseen jotakin liian kriittisiä erityistoiveita vaikkapa vahingossa. Kerran tuttavani nimittäin odotteli asuntoa yli puoli vuotta, kunnes tajusi kysyä asiakaspalvelusta, mistä se johtuu, ettei asuntoilmoituksia ole tullut. He olivat laittaneet hakemukseensa tietyn neliömäärän, ja koska juuri sen neliömäärän asuntoja ei ollut saatavilla, olivat ohi menneet kaikki muut aivan kelvot asunnot, joissa saattoi olla pari neliötä liikaa tai liian vähän..

Ulkopaikkakunnilta pääkaupunkiseudulle muuttavat ovat automaattisesti HOASin jonossa paremmalla paikalla kuin siellä jo asuvat, joten tuskin joudutte ihan hirveän pitkään odottelemaan.

Ronja kirjoitti...

Meillä ei mitään hassuja neliömäärävaatimuksia ollut, mutta yritimme (tai siis äiti halusi) vedota näkövammaamme siinä kohtaa, että saisimme asunnon jotenkin fiksun matkan päästä kouluista ja sellaisia asuntoja ei ole nyt kauheasti tarjolla ollut. Täytynee siis oikeasti kirjoittaa se hakemus myös kaupungille.