Näyttelemisen vaikeus

Näyttämöilmaisun toisella kurssilla työstetään aina valmista tekstiä, kun ensimmäinen kurssi keskittyy lähinnä itseilmaisun parantamiseen, improvisaatioon ja sellaiseen. Meidän kurssillamme saimme valita tekstit täysin itse. Oli tarkoitus tehdä pareittain dialogikohtauksia, mutta minä olin pois sen tunnin, jolla parijaot tehtiin. Koska yksi kurssille ilmoittautunut ihminen ei ikinä tunneille ilmestynyt, meitä oli pariton määrä ja minulle napsahti monologi-kohtaus.

Sain etsiä sitä monologiani kauan. Näytelmätekstejä ei ole niin helposti netissä saatavilla, kukaan ei lähtenyt kanssani etsimään niitä paikallisesta kirjastosta ja Celiasta lainatessa pitää odottaa pari päivää, että kirjat tulevat postitse. Onneksi meillä on ihana *THP-verkko, jonka kautta näkkärinä saa elektronisia kirjoja parilla klikkauksella. Onneksi myös THP:llä oli muutamia näytelmiä.

Pitkän jahkailun ja monologikohtausten vertailun jälkeen päädyin Heli Laaksosen näytelmään Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Koko teksti turuksi, mikä minua aluksi hieman pelotti... Lopulta tyydyin siihen, että muuten puhun sitä kieltä, mitä nyt itseltäni suusta sattuu tulemaan (sinne livahti kyllä vähän vahingossa enemmän turkuun vivahtavia sanoja) ja vaan yhden puhelun vedän oikeasti turuksi. Niin sen jopa oppikin.

Pahoittelut Heli Laaksoselle, mutta alkuperäistekstiä ja tilannetta hiukan siis muuteltiin omaa tarkoitustani varten. Tekstin mukaan kaikki tapahtuu lupsakkaiden kaksosveljien sekatavarakaupassa, mutta minun kohtaukseni oli näytelmästä niin irrotettu tapaus kun vaan ikinä voi olla. Kaksi nuorta naista istui kahvilassa ja toinen tilitti ystävälleen rakkaussuhdettaan naimisissa olevaan mieheen.

Monologin esittäminen oli tajuttoman pelottavaa. Onneksi sain siihen sen toisen, jolle asiaani tilitän, enkä siis joutunut ihan itsekseni lavalla olemaan. Se helpotti hommaa hiukan. Silti panikoin koko esittämistä ihan tajuttomasti. Aikaisemmin olen oikeasti näytellyt vain Molièren Luulosairaassa luulosairaan, Arganin, tytärtä Louisonea, joka oli paljon fyysisempi hahmo kuin kahvilan pöydän ääressä istuva nuori nainen. Olen siis tottunut enemmän fyysiseen tekemiseen, jolloin siitä liikkumisesta ja fyysisyydestä saa apua tunteiden ilmaisuun. Pelkkä istuminen ei minulle ihan riittänyt... Mutta kai se sitten loppujen lopuksi ihan hyvin meni.

Tänään me siis esitimme kohtauksemme. Sain kivaa palautetta ihmisiltä, vaikka olenkin edelleen tosi epävarma siitä, miltä se näytti ja kuinka se oikeasti meni. Jotenkin minua vaan mietityttää koko ajan, että miltä oikeasti lavalla olemiseni näytti, oliko ilmeet, eleet ja katseen suunnat yhtään normaalin näköisiä... Kukaan ei sanonut niistä mitään, joten voisin vetää johtopäätöksen, että ihan suhteellisen normilta näytti. Toisaalta automaattisesti päättelen siitä ennemmin sen, ettei kukaan uskaltanut sanoa sellaisista asioista, jotka selvästi johtuvat sokeudestani. En itsekään sitten viitsinyt ruveta siinä koko ryhmän edessä anelemaan, että hei, sanokaa nyt jotain ihan tuosta minun olemisestani ylipäänsä. Voin varmaan opettajalle palautekeskustelussa asiasta mainita.

Näkövammaisteatterissa meille annettiin automaattisesti palautetta myös ihan siitä perus olemisesta, katseen suuntia, ilmeitä ja eleitä myöten. Nyt, kun en ole saanut siitä mitään suullista palautetta, on olo niiden suhteen todella epävarma. Miltä minä näytän lavalla? Olenko ihan kuin joku sokkopökkelö, joka katselee hassuihin paikkoihin ja jonka ilmeet näyttävät oudoilta? Elehdinkö normaalisti, vai liian vähän vai liian voimakkaasti? Mitä minä teen? Hankalaa. Tiedän, ettei sokkona voi oikeasti näyttää näkevältä ihan täysin, sen olen jo melkein sisäistänyt. En minä silti haluaisi olla oudon näköinen lavalla sen takia, että katselen väärään suuntaan tai eleeni eivät näytä yhtään normaaleilta. Varmaan niistä huomautetaan, jos niissä on jotain vikaa. Minusta vaan olisi kiva kuulla jo silloin, kun ne ovat hyvin. En ole ikinä nähnyt ihmisten ilmeitä normaalissa kanssakäymisessä, eleetkin on jääneet vähän vähemmälle. Joka tapauksessa en ole niitä viiteen vuoteen nähnyt lainkaan, joten kaikki on muistikuvien, kirjojen ja verbaalisten selitysten varassa.

Jossain kohti päätäni on varmaan vikaa, kun kuvittelen usein kehujen johtuvan vain jostain säälisympatiasta sitä kohtaan, että olen sokea ja teen silti asioita. Jenni-Juulia taisi kutsua sitä kiltteysrasismiksi.

*THP: (tiedonhallintapalvelu) paikka, jonka asiakkaina olevat näkövammaiset saavat sanomalehtiä, aikakauslehtiä, Celian kirjoja ja asiakkaiden itsensä skannaamia kirjoja kätevästi elektronisessa muodossa. Tekijänoikeuslaki, 17. pykälä, I like you.

*******

Kolme viikkoa Taikapäiviin... Mainittakoon, että Markku Purho KY antaa minulle avustajan kongressikortin ilmaiseksi. Esimerkillistä toimintaa! Jostain syystä minä olen monessa paikassa se 'ensimmäinen sokko', jonka kanssa näitä toimintamuotoja mietitään.