maanantaina, heinäkuuta 20, 2009

Taikureita tapaamassa

Koska olen aivan sikanopea, hämmentävä sikainfluenssa (= 38 asteen kuume ja pirun kovat lihaskivut) kesti minulla vain päivän, joten aloin aamupäivästä miettiä, kuinka raahaan itseni Helsingissä joka viikko järjestettävään taikureiden sunnuntaitapaamiseen, johon en ole vielä aikaisemmin uskaltautunut. Olin tätä pohtinut jo ainakin parin päivän ajan, mutta se päivän kuume vähän lievitti intoa, kun piti sentään hetken miettiä, voinko edes lähteä sinne.

Noh, ensiksi soitin kaverilleni, joka oli kanssani viime vuoden Taikapäivillä ja jonka bongasin mukaani NKL:n nuorisotoimen leirien ohjaajakaartista. Hän oli Jokelassa, eikä päässyt. Sitten mietin, että Hämeenlinnasta tulee yksi taikurikaveri, joka voisi napata minut mukaansa, mikäli tulee autolla. Eipä tullut, mutta rautatieasemalta voisi noukkia minut, jos pääsen sinne asti. Seuraavaksi piti soitella isoveljelle, että koska hän palautuu (Jokelasta...) toisen veljen luota, kun aikaisemmin oli puhetta, että olisi tullut tänään. Noh, hän kertoi sitten tulevansa vasta huomenna. Hiukan ärsytti. Asun noin 200 metrin päästä juna-asemasta, enkä pääse sinne mitenkään. Ei auttanut enää muu kuin soitto nuorisosihteerille, että jos hän olisi niiin kiltti ja ihana, että heittäisi minut junalle. Tajusin kyllä myös, että hänen pitäisi hakeakin minut sieltä... Mutta juu. Soittelin pari kertaa, eikä minulle vastattu. Viimein nuorisosihteeri soitti takaisin noin tuntia ennen tapaamisen alkua, kun minä olin jo suunnilleen menettänyt toivoni. Hän oli mökillä, eikä siis päässyt heittämään minua junalle.

Aloin jo olla aika tuskissani siitä, kuinka paljon yksi reissu jonnekin Hakaniemen seutuville voi aiheuttaakaan säätämistä. Taksikortittomuus (en ole vielä postittanut valokuvia niitä kortteja varten...) ja kaverien lomareissut tekevät elämästäni hankalaa. Tässä kohtaa ei voi kyllä enää todeta muuta kuin että olisi helpompi muuttaa joskus muulloin kuin heinäkuussa, niin olisin voinut saada liikkumistaidonopetusta sen verran, että osaisin jo junalle.

Taikuriseura houkutteli kuitenkin hyvin paljon (etenkin, kun se yksi raahasi itsensä Hämeenlinnasta saakka tänne), että oli pakko päästä lähtemään. Ei auttanut enää muu kuin ottaa taksi alle ja maksaa koko lysti omasta pussista. Sitä ennen piti kyllä tarkistaa, kuinka paljon minulla ylipäänsä on rahaa tilillä ja milloin Kela suvaitsee maksella lisää. Onneksi sossuntäti lupasi, että minulle korvataan matkoja myös takautuvasti ja onneksi olen noin pari viikkoa syömässä keskusliiton laskuun, joten ei siitäkään puolesta ole hätää.

Taikureita oli kiva tavata, vaikka olinkin aluksi hyvin hämmentynyt, kun en tunnistanut yhtä tyyppiä yhtään äänestä. Olen häntä kuunnellut paljonkin, sillä hän on tehnyt radiohaastatteluja taikureista ja julkaissut niitä netissä ja muutenkin ollut äänessä jo niissä tapahtumissa, joissa minäkin olen ollut mukana. Kuitenkin tämän taikurin siviilipuhetapa oli niin hätkähdyttävän erilainen, että meni oikeasti yllättävän kauan, ennen kuin tajusin, kuka se on. Minä kun yleensä tunnistan ihmiset aika nopeasti äänestä, vaikka olisin kuullut heidän puhuvan vaan kerran tai pari. Kaikilla ei tietenkään ole ihan niin mieleenpainuva ääni ja joskus on niin paljon ihmisiä, ettei vaan voi muistaa kaikkia, mutta tämän taikurin ääni on oikeasti aika mieleenpainuvakin, mutta äänenkäyttö siviilinä, eli siis ei ei-radiossa ja ei-lavalla, oli niin erilainen, että huh huh. Sanoinkin siitä hänelle myöhemmin, kun vihdoin uskalsin avata suuni... Hän on Turusta ja olen ihmetellyt pariin kertaan, että miksei turkulaisuus kuulu puheesta mitenkään. Nyt se kuului.

Sain nähdä paljon hienoja temppuja, vaikka ihan suoranaisesti minulle näytettiin vain kaksi (ja toinen ei oikein toiminut) ja olin taas paljon hämilläni jutuista, joista muu porukka ei ollut. Opinkin pari kivaa juttua, vaikken enää varmaan muistakaan niitä. Kiva oli huomata, että tapaamisen loppupuolella ihmiset puhuivat enemmän minulle ja minäkin uskalsin sitten puhua enemmän, kun aluksi olin aika hiljaa. Nyt tajusin myös paremmin, että oikeasti minun on pakko avata taikuriporukassa suuni, jos tahdon jonkun näyttävän minulle jotain tai jos tahdon tietää, mitä ihmettä joku teki. Kaikki eivät tule suoraan selittämään minulle niitä juttuja. En vaan ole tottunut pitämään niin suurta meteliä näkemättömyydestäni ja siitä, että tahdon minullekin kerrottavan visuaalisia juttuja. Tuolla on vähän pakko, eikä nuo taikurit tunnu ottavan sitä pahakseen. Ehkä vielä pääsen kunnolla porukkaan. Ainakin, jos en joka kerta ole ensimmäiset pari tuntia ujosti hiljaa.

Kivaa siis joka tapauksessa oli ja aion mennä moikkailemaan taikuri-ihmisiä useamminkin, kunhan opin edes sen reitin Puksun junalle. Pari tyyppiä lupasivat jo noukkia minut sitten rautatieasemalta mukaan, kun itsekin tulevat junalla.

Ei kommentteja: