Keikka takana

Jännitin esiintymistä enemmän kuin ikinä. Reilu viikko etukäteen olin jo ihan paniikissa. En ole koskaan jännittänyt niin paljon. Olin lähes varma, että kuolen jännitykseen. Se oli hirveää. Pariin kertaan olin valmis perumaan koko jutun.

Luulin, että olen esiintynyt riittävästi ja ettei minua hirveästi jännitä esiintyminen. Tajusin, että aikaisemmat esiintymiseni olivat olleet ihan erityyppisiä ja tämä oli jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen tehnyt. On aivan eri asia hoitaa yksinään joku puolen tunnin taikuri show, kuin käydä lavalla pikaisesti soittamassa joku kitarakappale. Teatteriryhmän kanssa esiintyminenkin on täysin eri asia. Jos soitan kitaraa pieleen, kukaan ei voi sitä pelastaa puolestani, mutta pääsen heti kappaleen jälkeen pois lavalta ja häpeilemään itsekseni. Jos mokaan näytelmässä, muut näyttelijät voivat mahdollisesti pelastaa tilanteen. Mutta jos mokaan taikurina, en pääse yleisön edestä piiloon, eikä kukaan voi paikata mokaani. Se minua jännitti. Yksin esiintyminen, siis. Kyllä, kitaraakin soitan yksin, mutta siinä olen esillä vain parin minuutin ajan. Nyt minun oli oltava puolisen tuntia täysin yksin yleisön edessä ja pystyä yksin pitämään homma kasassa sen koko ajan.

Tuusulan Taiteiden yö oli minulle etukäteen hyvin tuttu tapahtuma, olen ihan pikkutytöstä lähtien ollut siellä joka vuosi. Pari vuotta sitten minulla oli siellä "taidenäyttely" kuvistöistäni. Olin sopinut, että esiinnyn kahdessa paikassa: ensimmäinen esitys Vanhan kunnantalon pihassa ja toinen Gustavelundin puutarhassa/terassilla. Vanhan kunnantalon pihassa tapahtuvaan esitykseen varasin itselleni pöydän ja ajattelin, että ihmiset lähinnä kulkevat siitä ohi ja matkallaan pysähtyvät katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Gustavelundissa taas olin sopinut, että kiertelen terassialueella pöydästä pöytään tekemässä lähitaikuutta, close-uppia. Tapahtuman käsiohjelmissa ei tosin sanottu siitä mitään, siellä oli vain maininta, että esiinnyn tähän ja tähän aikaan.

Olin Vanhan Kunnantalon pihassa pariakymmentä minuuttia ennen esitykseni alkua. Pystyttelimme pöydän ja tarkistin vielä, että minulta oikeasti löytyy kaikki tavarat. Minua jännitti aivan hirveästi. Sanoin moneen kertaan veljelleni, että taidan lähteä kotiin. Minusta tuntui, etten oikeasti pysty siihen - eihän minulla ollut sellaisesta esiintymisestä mitään kokemusta, vaikka olenkin pari kertaa jotain temppuja tehnyt isommallekin porukalle (nekin niin, että juontaja käskee minut lavalle, olen siellä pari minuuttia ja menen pois). Kyyristelin pöytäni takana ja vilkuilin hädissäni kelloa. Totesin, etten takuulla aloita yhtään minuuttia liian aikaisin. Tuollaisessa paikassa aloittaminen oli kyllä aika haastavaa, kun ihmisiä myös kulki ohi. Viimein kello oli pykälässä ja paikalle oli kerääntynyt jo jonkin verran ihmisiä. Ihmisiä, jotka ihan oikeasti tulivat siihen katsomaan minua, eikä vain kulkeneet ohi ja pysähtyneet.

Ensimmäinen temppu oli jännitystä. Kädet tärisivät ja olin epävarma siitä, miten aloitan. Kukaan ei halunnut tulla vapaaehtoisesti avustajakseni, joten veljeni tuli. Sain tempun kunnialla läpi ja jännitys helpotti hieman. Olin tehnyt isomman puoleisen virheen siinä, etten suunnitellut tarkkaan, missä järjestyksessä temppuni teen pihalla. Suunnitelmani menivät hieman uusiksi senkin takia, että ihmiset eivät vaihtuneet. Olin ajatellut tekeväni samoja temppuja pariin kertaan, mutta koska paikalla oli samoja ihmisiä alusta loppuun, en voinut tehdä niin. Oli keksittävä hiukan lennosta jotain. Onneksi olin harjoitellut liian montaa temppua, joten repertuaari ei kuitenkaan loppunut ihan äkkiä.

Loppupäässä minua ei jännittänyt enää paljoakaan. Ei mikään muu kuin se, mitä ihmettä teen seuraavaksi ja kuinka teen sen. Pääsin sanomaan moneen kertaan, etten pure ja ettei sokeus tartu. Vapaaehtoisia avustajia kun oli liian vähän. En ollut varma, pitivätkö ihmiset aina sokeusheittojani yhtään hauskoina - sellaiseksi ne usein oli tarkoitettu. Muille typerille jutuilleni kyllä naurettiin avoimesti, sokeuteen liittyville vähemmän avoimesti.

Koska olin kysynyt lähes kaikilta lapsiavustajilta heidän nimensä lisäksi myös ikää, kysyin sitä eräältä aikuiseltakin. Ehkä noin nelikymppinen -- saattoi olla nuorempikin -- mies vastasi siihen: "78." Koko lopputempun ajan vitsailin siitä hänen iästään. "Ota kahdeksan korttia. Noin vanhalle miehelle voi tietysti olla aika vaikeaa laskea niin pitkään." "Kirjoita se luku ylös, kun ei tuon ikäiseltä voi olettaa, että muistaisi vielä senkin." Ja muuta vastaavaa. Miehen tyttö kyseli huolissaan äidiltään siitä, uskoinko minä oikeasti, että hänen isänsä oli 78.

Sain kerran avustajakseni nelivuotiaan tytön. Valitettavasti temppu oli sellainen, johon nelivuotias oli auttamatta liian nuori. Harmitti joutua sanomaan tytölle, että taidat olla vähän liian pieni, sillä tempussa piti laskea hiukan. Minulla olisi ollut myös pari temppua, jotka olisivat käyneet niinkin pienelle, mutta se, mitä olin silloin tekemässä, ei ollut sellainen. Ei, en ole koko perheen taikuri, valitettavasti.

Puhuin liian hiljaa, välillä melkein mutisin, unohdin näyttää kortteja koko yleisölle... En tajunnut, että olisin voinut pyytää avustajan pöydän sivuun niin, että muutkin olisivat nähneet kortit kunnolla. En ollut varautunut siihen, että minua olisi oikeasti niin moni ihminen katsomassa kerralla.

Minulla oli puoli tuntia aikaa siirtyä seuraavaan paikkaan ja valmistautua seuraavaan settiin. Gustavelundissa oli ensin pakko käväistä vessassa. Sen jälkeen seisoskelimme perheen kanssa ja minä taas jännitin hirveästi seuraavaa keikkaosuutta. Silminäni toiminut veli meni katsomaan, oliko terassialueella pöydissä ihmisiä. Ei ollut. Taas tuli mietittyä, että mitä ihmettä minä teen: kuvittelin ihmisten istuvan kätevästi valmiiksi pöydissä ja että minä olisin vain tullut siihen hetkeksi häiritsemään heidän rauhaansa ja tehnyt jotain pientä. Piti siis keksiä, kuinka nyt homma hoidetaan.

Löysimme minulle suhteellisen hyvän esiintymispaikan, johon pistimme jälleen minulle oman pöydän kasaan. Keräilime ympärille tuoleja katsomoksi. Joku Gustavelundin työntekijä kävi kysymässä, olenko Ronja ja missä esiinnyn. Häneltä oli kuulemma monet kysyneet sitä. Hän sitten kävi oikein kuuluttamassa esiintymispaikkani ja taas paikalle alkoi kertyä ihmisiä, jotka -- ihan oikeasti -- tulivat katsomaan minua.

Tämän setin olin suunnitellut paljon tarkemmin. Tai oikeastaan olin suunnitellut settiä, jonka olisin tehnyt pöydissä. Sellaiseksi kiertelysetiksi minulla oli liikaa temppuja, mutta tuohon puoleen tuntiin ne sopivat oikeastaan aika hyvin. Vain kolme niistä olivat sellaisia, jotka olin tehnyt edellisessä paikassa. Tosin yleisöstä ainoastaan perheenjäseneni taisivat olla molemmissa paikoissa. Nyt siis tiesin, mitä teen ja missä järjestyksessä ja minulla oli siksi esiintymisenkin kannalta paljon luottavaisempi olo.

Aloittaminen oli jälleen vaikeaa. Se vaikeutti tilannetta, että tilassa oli ihmisiä, jotka pulisivat keskenään. Tila oli myös akustiikaltaan aika huono, tai siis siellä kaikui hiukan ja ylimääräiset pölinät siis takuulla vaikutti ääneni kuuluvuutta. En nimittäin ole mikään hirveän kovaääninen puhuja, vaikka kuuluvasti osaankin puhua.

Nyt vapaaehtoisia avustajia oli enemmän. Oli myös yksi hyvin innokas avustaja, joka kävi kolmessa tempussa avustamassa. "Jos ei kukaan muu tahdo, niin minä voin lähteä", sanoi hän pariin kertaan. Loppupäässä hän sanoi jo: "Jos nyt joku muu tälläkertaa kuin minä."

Nyt minulla oli paljon enemmän viittauksia näkemiseen ja sokeuteen, mutten vieläkään oikein tiennyt, millaisen vastaanoton juttuni saivat. "Musta on tosi kiva tehdä tällaisia temppuja, joissa muutkaan ei näe korttejaan. Se on vähän niin kuin tasa-arvoista." "Mä käännyn ympäri, etten näe, montako korttia sä otat." Jälkikäteen minulle vakuutettiin, että ihmiset naureskelivat ja hymähtelivät myös niille jutuille. Harmikseni eivät kuitenkaan niin rohkeasti ja avoimesti, että minäkin olisin kuullut sen.

Paikalla kävi pyörähtämässä myös toinen tuusulalainen taikuri (paitsi etten minä taida enää olla tuusulalainen...), Risto Leppänen, lähitaikuuden Suomen mestari. Minusta on ihan hyvä, että tiesin vasta esiintymiseni jälkeen hänen olleen paikalla. Muuten olisi voinut jännittää hiukan enemmän. Hän oli tosin nähnyt vain viimeisen temppuni ja sanoi, että ihan hyvinhän se meni.

Puhuin jälleen liian hiljaa ja unohdin taas, että olisin voinut enemmän näyttää niitä kortteja myös sivuilla oleville ihmisille. Tilan akustiikka häiritsi minua, sillä tiesin, etteivät kaikki kuulleet puhettani. Myös takanani ja toisella sivulla pulisevat ihmiset häiritsivät. Eivät keskittymistäni, vaan juuri sitä kuuluvuutta. Samaan aikaan Gustavelundin puutarhassa oli myös joku tanssiryhmä, joka opetti ihmisille jotain tanssia, joten siitä tuli musiikkia taustalle. Minulta oltiin kysytty aikaisemmin, millaista äänentoistolaitteistoa tarvitsen. Sanoin silloin, etten tarvitse mitään, sillä kuvittelin oikeasti kiertäväni pöydästä pöytään, jolloin ainoastaan sen pienehkön pöytäseurueen olisi tarvinnut kuulla puheeni. Ilmeisesti ihmisiä kiinnosti enemmän minä ja taikatemput kuin ystävät ja juominen/syöminen. Tuossatilanteessa kuitenkin joku poskimikki tms. olisi varmasti ollut avuksi.

Jännitin riittävästi sen koko edeltävän viikon, joten minun ei tarvinnut esiintyessä jännittää. Ennen kumpaakin esitystä olin kyllä lähes paniikissa, mutta viimeistään toisen tempun aikana paniikkini laantui, enkä enää jännittänytkään juuri mitään. Se oli oikeastaan melkein kivaakin. Noin kymmenkunta ihmistä nappasi käyntikorttinikin mukaani.

Eilen illalla minulla oli oikeasti hyvin mahtava tunne. Oli mahtava olo siitä, että olin onnistunut ja olin tehnyt jotain, jota pelkäsin etukäteen ihan hirveästi. Silti olin onnistunut ja ihmiset tuntuivat tykkäävän.