lauantaina, helmikuuta 20, 2010

Päivä tanssien

Ehkä minun pitäisi viimein kirjoittaa vanhojen tansseistakin jotain. Aloitin tämän tekstin jo lauantaina, mutta se jäi kesken, kun kaveri tuli kylään ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani niin tiiviisti saman kaverin kanssa, ettei ole ehtinyt... Nyt otimme pienen pesäeron, jotta ehdimme molemmat tehdä tekemättömiä tehtäviämme.

Kallion lukiossa tanssitaan siis vaan perjantaina, vaikka jotkut vanhat aloittavat tanssiurakkansa jo torstaina. Meidän perjantain ohjelmaamme kuului kenraaliharjoitus ala-asteelaisille, esitys oman koulun väelle ja esitys vanhemmille ja sukulaisille. Minä istuin aamulla kahdeksalta kampaajalla laitattamassa tukkaani, jonka jälkeen äidin luona kiskoin nopeasti mekon ylleni ja kiiruhdin taksilla Paasitorniin tanssahtelemaan.

Tanssien alkaminen oli pienehköä kaaosta, kun porumkka ei ihan osannut riittävän ajoissa muodostaa jonoa. Lisää kaaosta lisäsi se, ettei jono ollut oikeassa järjestyksessä ja juontajat aloittivat ryhmän esittelyn nimillä, vaikka kenraaliharjoituksessa ei pitänyt nimiä tulla. Siinä sitten parit astuivat jonoista esiin ihan sekaisessa järjestyksessä. Muutoin sujui kenraali ihan hyvin, ilman kovin suuria kommelluksia. Vähän oli välillä ahdasta tanssia.

Minulla oli ensimmäisen esityksen aikana ranteessani pieni pussukka, jossa pidin kännykkää ja keppiä. En oikein tiedä, miksi halusin kuljettaa niitä oikeasti mukanani. Pelkäsin koko ajan, että hakkaan ihmisiä sillä pussillani ja tangossa pussin nauhan solmu aukesi ja pussi lensi ranteestani. Sen jälkeen en enää ottanut sitä tanssimaan kanssani.

Heti ensimmäisen esityksen jälkeen paikalla kävi Kajastus-lehden toimittaja ja valokuvaaja haastattelemassa minua, pariani ja liikunnanopettajaamme. Koska kenraalimme oli hiukan venynyt, ei haastatteluun ja valokuviin hirvceästi ollut aikaa. Saatiin ne kuitenkin siinä pikaisesti hoidettua ja juoksimmekin sitten heti parini kanssa valmistautumaan seuraavaan koitokseen.

Koko loppupäivä sujui suuremmitta kommelluksitta. Muistimme kaikki askelet ja ruuhka yhdessä tanssissa saatiin vältettyä jakamalla tanssijat kahteen piiriin. Kehruuvalssissa sain välillä etsiä seuraavan pojan kättä, kun kaikki eivät olleet aina ihan valmiina vastaanottamaan seuraavaa pyörähtävää tyttöä. Olin lähes ainoa, jonka puku ei hajonnut päivän aikana ja jolta ei löytynyt jeesusteippiä tai hakaneuloja. Kenkiäkään minun e tarvinnut riisua joka välissä, ne kun oli ihanan tukevat eivätkä hajottaneet jalkojani.

Puvustani sain kuulla hyvin moneen kertaan, miten kaunis se onkaan. Ihan ventovieraatkin kävivät kehumassa sitä. Valitettavasti kuvia ette vielä saa, sillä en ole itsekään saanut niitä vielä sähköpostiini. Kyllä nekin sieltä kohta tulevat. Olin joukosta poikkeava historiallisella puvullani. Monet myös hämmästelivät sitä, että puku oli oikeasti äitini minulle sitä varten tehnyt. Silmämeikkini oli ehkä hiukan liian tumma, äiti kun oli kuvitellut meidän olevan kaukana yleisöstä ja halusi tehdä näkyvän silmämeikin, ikään kuin teatteriin. No, näytinpähän kerrankin dramaattisesti meikatulta.

Jatkamaan lähdimme muutaman kaverini kanssa Kabukiin ja nautimme oikein ihanasta sushista ja kärsimme oikein kovasta pakkasesta. Tunsin itseni Bambiksi järven jäällä, kun liukastelin kolmen sentin koroillani. En ehkä ole tottunut sellaiseen. Eniten sitä kävelyä tosin haittasi oikeasti liukas ja tasainen pohja kuin ne korot, minä kun yleensä käytän maihareita.
Kaiken kaikkiaan olen melko tyytyväinen koko päivään. En mokaillut, minulla oli ihan hauskaa ja pukuni sekä kampaukseni pysyivät myös ihan kunnossa. Silti olen melko tyytyväinen siihen, että tanssit ovat nyt ohi. 12 tuntia korsetissa ja käymättä vessassa oli ihan riittävästi. Oli sanoin kuvaamaton helpotus päästä eroon puvusta ja siitä nestemäärästä, joka ehkä Kabukin vihreän teen tähden sisässäni oli. En ole ikinä kokenut niin tuskallista hissimatkaa.

*******

Minulla oli vielä eilen kännykkä, joka päätti itse, milloin hän suvaitsee toimia. Kännykälläni oli oikeasti oma tahto ja se sääteli sitä, kennelle soittelen ja kenelle en, erityisesti tekstiviestien kanssa minulla oli paljon ongelmia. Eikä kukaan muukaan oikein saanut aina halutessaan minua kiinni, vaan pääsivät juttelemaan vastaajani kanssa. En tiedä, mikä rasisti puhelimeni oli. Nyt minulla kuitenkin on uusi ja hieno puhelin, joka toimii koko ajan ja josta minä jopa kuulen, mitä minulle puhutaan. Edellisen kännykkäni kaiutin oli aivan hävyttömän surkea ja jouduin yleensä arvailemaan suurin piirtein joka toisen sanan, joka minulle sanottiin. Aikaisemmin oli aivan luksusta, jos joskus pääsin puhumaan jonkun toisen kännykällä ja kuulin puhekumppanini. Nyt on aivan luksusta, kun kuulen jopa omasta kännykästäni puhekumppanini.

Tämän uuden kännykän toimintatavat ovat minulle vielä hivenen hämärän peitossa. Siellä on hassuja asetuksia, joille ehkä pitäisi tehdä jotain. Tekstiviestien kirjoittaminen on mielettömän hidasta ja sitä hidastaa sekin, että aika monta kertaa pistettä painaessa painankin vahingossa vihreää luuria ja siksi saan lähetellä asiani useammassa viestissä... Enkä vielä ole oikein tottunut soittoääneeni.

8 kommenttia:

Lotta kirjoitti...

Olen näköjään ihan facebook-sukupolvea, kun nyt juuri haluaisin painaa tykkää-nappia. Ei, mutta ihanan kuuloinen päivä sulla :)

Kiara kirjoitti...

Ihanan kuuloinen vanhaintanssipäivä.

Sanoit, että olit ainoita, jolla oli historiallinen puku - niin yleistähän näyttää olevan, että kaikilla on nykyään iltapuvut. Kun minä olin nuori (täti-äänellä), yritimme ainakin tehdä historiallisia pukuja. Katsoimme rokokoo-aikakauden tyylisuuntaa ja väkersimme pukuja kasaan. Tai siis minulla sen väkersi äitini. Eikä tietenkään aikakausi ollut aina rokokoo, vaan jotain muutakin.

Ajat muuttuvat. Vanhaintanssipäivänä käydään nykyään lähes aina kampaajalla, meikissä, kuljetaan limusiineilla tai takseilla (ehkä vähän harvemmin).

Minua vain vähän vanhemmat serkkuni kertoivat, että heidän vanhaintansseissa käytettiin isoäidin vaatteita. Siis aidosti vanhoja vaatteita. He olivat kovin pöyristyneitä meidän vaatetuksesta :D

Kiara kirjoitti...

Ah, lisäisin vielä yhden jutun, jota en muistini mukaan ole vielä sanonut. Miten ihmeessä sinä Ronja voit olla vasta 17-vuotias? Tekstisi on niin kypsää ja "aikuista". :)

Leen@ kirjoitti...

Kiitos tästä vanhojen tanssikuvauksesta! Ihanaa kun sait nauttia olostasi ja sait kehujakin. Tottakai pukusi pysyi kasassa kun et mokaillut ja sen ompeli ammattiompelija! Poikieni tansseissa oli mielenkiintoista seurata mitä liehuville helmoille tapahtui: muistan yhtäkin vannetta kiskotun tanssin pyörteissä jopa rentorin ja liikunnanopen voimin aina kohdalle sattuessa.

Olen yllättynyt, jos sinä olit ainoa poikkeava puvullasi, odotin, että Kallion lukiolaiset olisivat nykyään kaikilla olevasta juhlapukutraditiosta poikkeavia. Sinä tietysti rohkeana tyttönä uskalsit. Muista muuten rippipukusikin hyvin, se oli mielestäni tosi kaunis ja persoonallinen.

Kiara: kyllä Ronjan ikä on totta. Näkemättömin silmin näkee ja kokee niin paljon enemmän kuin me tavikset!

Ronja kirjoitti...

Lotta, kiva että "tykkäät". :D Oikeastaan saisin blogiini tykkää-namiskan, mutten ala levittämään Facebookin sanomaa tänne asti... Hui.

Kiara: Tuo oikeasti vanhojen pukujen käyttäminen kuulostaa hauskalta. Minullakin oli äidin miesystävän äidin turkki... Että jotain vanhaa myös löytyi. :D
Tuosta en sitten tiedä yhtään, kirjoitanko mukamas kypsää kieltä. Sain kuulla sen jo joskus 14-vuotiaana, mutta itse en ole ihan samaa mieltä (eivätkä kaverinikaan). Mutta kiitoksia kuitenkin. ;)

Leen@: Minäkin kuvittelin, että meidän koulussa olisi enemmänkin noita historiallisia pukuja. Kai jonakin vuonna on ollutkin. Ehkä me vaan oltiin vähän heikko vuosikerta. :D

Kiara kirjoitti...

:) Edelleen olen sitä mieltä, että tekstisi on kypsää ja "aikuista". Toki uskon että olet 17-vuotias, mutta hämmästyn silti :) Kiitos kun jaat näitä kokemuksiasi kanssamme.

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut jo pitkän aikaa blogiasi(ja selannut kaikki vanhemmatkin tekstit läpi) ja nyt uskaltaudun kommentoimaan! :)

Its en ole sokko,enkä edes virallisesti näkkäri, mutta ystäviini kuuluu sokkoja ja näkkäreitä, eikä omakaan näköni normaali ole. Jotkut kertomasi asiat ovat kuin omasta elämästäni:D Tosin minulta ei ole näkö mennyt toistaiseksi.

Avaat todella hyvin sokkojen maailmaa, vaikka itsekin tunnen heitä niin silti kaikkea ei aina tule ajatelleeksi.

Itse olen liittynyt näkövammaistenjuttuihin oikeastaan vasta puolivuotta sitten ja pelaan maalipalloa yms. olen ymmärtänyt että sinäkin pelaat sitä, ainakin blogin perusteella?

Mutta tahdoin vain snaoa että kiitos kun jaksat kirjoitella, näitä tekstejä on mukava lukea! :)

-Kirppu

Ronja kirjoitti...

Kirppu, mukavaa, että olet lueskellut blogiani. :) Kyllä minä pelaan maalipalloa - tai siis ainakin käyn turnauksissa. Sen kai voi laskea pelaamiseksi, vaikka harjoittelu onkin aika minimaalista. :D