keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011

litsepääsemätön yksinlaulukammo

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

2 kommenttia:

Lilithea kirjoitti...

Muruseni, tiedän tuon tunteen liian hyvin: vaikka kuinka haluaisi laulaa, pelko salpaa äänen. Ahdistus kasvaa ja melkein itkettää. Ihmettelen, miten joskus lukioaikoina vielä lauloin vähän jännittäen kaveriporukassa, teidänkin kanssanne Kummitusta, vaikka tiesin, etten ole keskivertolauleskelijaa kummoisempi laululintu. Yksinlaulutilanteita olen aina kammonnut, ja koulun laulukokeet olivatkin suuria painajaisia. Lukiossa silmissä sumeni ja huimasi, ja olisin pyörtynyt mikkien keskelle, jos kappale ei olisi loppunut. Nykyään en enää pihahdakaan. Edes ystävien kesken. Olin lauantaina kaverillani iltaa istumassa, kuuntelin heidän laulamistaan ja tiesin harmissani, etten voisi laulaa heidän kanssaan, vaikka olisin osannut kaikki kappaleet. Kun olin vain kuunnellut jonkin aikaa, minua alettiin painostaa: pitäisihän minunkin laulaa, kun hekin lauloivat, ja olisi epäreilua, jos vain kuuntelisin. Sanoin ihan suoraan, että lopettaisivat painostamisen, koska se ahdistaa minua, ja etten pysty laulamaan muiden kuullen, koska en uskalla. Painostus ei kokonaan loppunut, mutta sentään laantui. Kävin vessassa kuivaamassa kostuneet silmäni ja rauhoittumassa.

Kannattaa miettiä, mikä pelkotilan aiheuttaa. Ehkä sen ymmärtäminen auttaa. Eikä pidä vaatia itseltään liikaa. Itse olen ymmärtänyt pelkääväni virheitä niin paljon ja monissa asioissa, että tämä pelko lukitsee monia mukaviakin asioita ulottumattomiini. Enhän minä uskalla edes soittaa tamburiinia renessanssibändissämme, koska pelkään, että mokaan!

Siispä rohkeutta, höpökorvaseni. Mitä nopeammin pelon murtaa, sen helpompaa se on. Vaikka se tuntuisi jo kasvaneen ylitsepääsemättömäksi ja liian vahvaksi, se on silti nyt heikompi kuin hetken päästä.

Sumu kirjoitti...

Tsemppiä pelon kanssa, täällä toinen saman kokenut! Yläasteella ja vielä lukion alussa pelkäsin yksin laulamista yli kaiken, kuorossa olin laulanut aivan lapsesta saakka ja siitä nautin edelleen, mutta yksin laulaminen muuttui mahdottomaksi. Lukion 1.luokan lopussa pakollisessa laulukokeessa tärisin ja tutisin ja purskahdin laulun loputtua (kyllä, lauloin sentään koko laulun!) itkuun koko luokan nähden.

Musiikinopettajani puhui minut ympäri laulutunneille. Ensimmäisillä tunneilla kuuntelin opettajani laulua, hyräilin hiljaa yksinkertaisia tuttuja melodioita ja tuijotin sukkiani. Pikkuhiljaa kahden vuoden kuluessa opin laulamaan opettajalleni reilusti, koko äänelläni ja täydestä sydämestäni.

Laulupelon voittaminen vaati minulta noin kaksi vuotta sitkeää psyykkistä työtä ja hyvää, tasaista ja ystävällistä kannustusta opettajalta, riittävästi tietynlaista "pakotetta" ja painostusta ja toisaalta aikaa ja tilaa tsempata itseäni.

Työ kannatti, vieläkään en laula kenen hyvänsä kuullen ja edelleen pelkään mikkiä kuollakseni :D mutta nuo kaksi vuotta toivat silti minulle jotain ensiarvoisen tärkeää: arvostuksen omaan lauluääneen, luottamuksen omaan osaamiseen ja kyvyn nauttia jälleen yksin laulamisesta.

Rohkeutta ja itseluottamusta täytyy kerätä pikkuhiljaa, ei pakottaen vaan hiljaa hiipien. Tsemppiä tälle matkalle ja reippaita musiikkihetkiä! :)