tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

8 kommenttia:

Sonja kirjoitti...

Mä voin tulla lenkille sun kaa tai vaateostoksillekin :) Sit voin olla taas kateellinen kaikista kivoista vaatteista, mitä mul ei oo :D

Lotta kirjoitti...

Hei Ronttis!

Välillä ketuttaa, todellakin. Mutta silloin auttaa, kun muistelee, mitä näkövammaisuus on sulle antanut. Ihania ystäviä, jotka oikeasti "tajuu" (siis lallallaa), ja paljon sellaisia kokemuksia, joita ei olis näkevänä tehnyt. Mieleen tulee esimerkiksi intti, melontavaellus, Jäätelörakkaus ja Askel, ja vaikka moottoripyörän takana istuminen. Toi listahan on ihan hullunpitkä.

Löysit jo kirjoituksessasi hyviäkin pointteja. Tiedän kuitenkin kuinka vaikeeta se välillä on, kun kaikki vain olisi niin paljon helpompaa. Näille asioille ei kuitenkaan mitään voi, joten näin mennään. Tsemppiä <3

Voin lähteä sun kanssa vaateostoksille ja lenkille, silloin kun ollaan samalla puolella Suomea :)

Eetu kirjoitti...

No juu, ottaa se joskus päähän. Mulla siis enemmän kuulo-, kuin näkövamma. Mutta eihän sille mitään voi, niin näillä mennään. Elämä ei ole koskaan aivan täydellistä.

Lotan kanssa olen samoilla linjoilla, että monet hienot asiat olisi jäänyt kokematta jollen olisi kuulonäkövammainen.

Rikkokiri kirjoitti...

Minuakin varmaan ketuttaisi välillä, jos en näkisi tai kuulisi kunnolla tai ollenkaan.

Voi varmaan yllättää hieman, mutta ainakin yhdessä asiassa minä kadehdin ainakin näkkäreitä. Näkevänä minulla on tietysti koko ikäni ollut täydet fyysiset edellytykset mennä milloin vain tutustumaan uusiin ihmisiin esim. koulussa. Minussa ei myöskään pitäisi olla mitään erityisen erilaista, minkä takia ihmiset eivät helposti hyväksyisi minua. Mutta silti olen etenkin koko kouluikäni kärsinyt kavereiden puutteesta, syrjinnästä ja välillä ihan kiusaamisestakin. Hyvin harvoin olen ollut tilanteessa, jossa tuntisin itseni hyväksytyksi luokka- ja kouluyhteisössä. En ole nytkään, mutta ei harmita enää, kun oma pieni kaveriklikki, johon voi turvautua :) Niin ja maailman paras poikaystävä (joka sattuu olemaan sokea, mutta sillä ei ole väliä)

Pointti tulee kuitenkin nyt. Kadehdin näkkäreitä valmiista kaveri- ja turvaverkosta. Leirit, Jyväskylän tukijaksot yms. olisivat tarjonneet minulle valmiiksi porukan, josta hankkia kavereita ja jossa todennäköisesti olisi melko samanhenkisiä ihmisiä. Tietenkin kaikki olisiva helposti kaukana, mutta ainakin he olsivat olemassa. Yhteydenpidon säännöllisyys ja ystävyyssuhteiden todellinen ylläpitäminen vaatisivat samanlaisia asioita kuin nytkin, mutta silti.

En tämän asian takia haluaisi olla sokea enkä muutenkaan (mm. koska minulla on visuaalinen muisti ja kokeisiin lukeminen vaikeutuisi jos sokeutuisin :P), mutta halusin vain tuode tämän asian esille.

Alexandra kirjoitti...

Mahtavaa, että olet Apuvälinemessuilla! Olen myös itse tulossa sinne perjantaina, joten ehkäpä törmäillään siellä :)

Opiskelen toimintaterapiaa ruotsiksi ja tulen mielellään juttelemaan ja kyselemään sinulta tietoa näkövammaisuudesta, jos vain sopii? :)

Ronja kirjoitti...

Rikkokiri, aika hyvä pointti. Ilman tuota näkövammaisten "tukiverkostoa" olisin varmaan minäkin ollut aika hajalla peruskoulussa. Toisaalta ei sekään ole itsestäänselvyys, että niistä näkövammaispiireistä saisi kavereita.

Alexandra, tottakai saat tulla juttelemaan, mielellään! Minut löytää ainakin Pimé Cafésta.

Kaisa kirjoitti...

Tuttuja tunteita, vaikka OI:n takia mulla tietysti on eri asiat jotka ketuttaa. Mutta onneksi tosiaan niitä ketutuspäiviä kuitenkin on harvassa. Hali!

neitinomad kirjoitti...

Allekirjoitan tän niiiin täysin.

Toisaalta jos en olisi näkövammainen, olisi matkustamisessa itsellä suurempi vastuu (nyt senkun istuu siihen tarjottuun pyörätuoliin lentokentällä ja esittää idioottia), edullisia reissuja olisi tarjoutunut vähemmän (ulkomaan leirit), en tunnsitaisi ihmisiä äänen perusteella tai kävelytyylistä, en kiinnittäisi yhtä paljon huomiota ihmisten äänensävyyn (et usko, kuinka paljon tuolla mun vapaaehtoistöissä menee näkeviltä ohi mitä tulee toisten pinnan kireyteen, suruihin ja murheisiin, kun ne ei vaan tajua kuunnella tai erota sävyjä toisten puheessa) ja on niitä varmaan muitakin, mutta tässä jotain.