torstaina, joulukuuta 08, 2011

Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

14 kommenttia:

Ilona kirjoitti...

Paljon onnea ylioppilaaksi pääsystä! Löysin blogisi noin puolisen vuotta sitten ja ihastuin kovasti. Ensimmäisiä postauksiasi, joita luin, oli matka Englantiin, jossa kerroit paljon esteettömyys asioita. Olen nyt Englannissa Gloucesterissa vaihdossa ja olen itsekin huomannut nystyrät ja raidat kävelyteillä. Itse näkevänä välillä ihmettelen niitä nystyröitä. Luulin aluksi, että niitä olisi vain tienylityskohdissa, mutta välillä niitä löytyy myös porttien kohdilta. Mietin vain, että miten ihmeessä sitä tietää onko siinä nyt portti vai suojatie, kun ei kerta näe? Hieno idea kuitenkin nämä nystyrät yleisesti ottaen.

Tuuli kirjoitti...

Hurjan paljon onnea uudelle ylioppilaalle! Onnea myös onnistuneesta puheesta ja stipendistä.

Avery kirjoitti...

Onneksi olkoon! :)

Heidi kirjoitti...

Valtavasti onnea ja iso hali!

berlinBat kirjoitti...

Paljon onnea ylioppilaalle!

Liiolii kirjoitti...

ONNEAAAAAA!

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut uudelle ylioppilaalle!

Anonyymi kirjoitti...

Onnea uudelle ylioppilaalle!

Senni kirjoitti...

Paljon onnea ylioppilaaksi pääsystä! :) Minun pitää opiskella vielä puolitoista vuotta ennen kuin saan lakin.

Malli45 kirjoitti...

Paljon onnea, Ronja!
Sinä olet aika tyttö!
Hienoja lahjoja sait!

Työtön maisteri kirjoitti...

Onnea!

Työtön maisteri kirjoitti...

Onnea!

Maria kirjoitti...

Onnea, Rontti. Ja jos sitä luuttua joskus kaipaat, niin tiedät nykäistä hihasta, joka antaa sinulle Laukun tiedot (ja voi ehkä jossain määrin osallistua luuttuun ylioppilaslahjamielessä).

Ronja kirjoitti...

Kiitoksia nyt vielä kaikille onnitteluista, yhdessä ja erikseen! :)

Maria, ehdottomasti luutun haluan... Taidan nykiä sinua hihasta, ainakin jos kitaraopettajani cembalistituttu on jo myynyt luuttunsa.