sunnuntaina, marraskuuta 03, 2013

havaintoja

Siitä lähtien, kun sokeuduin, minulta ei ole edellytetty enää mitään.

Kun vielä näin jotain, sain tehtäväkseni pöydän kattamista ja vastaaviaikäisilleni soveltuvia tehtäviä. Nykyään olen aina se, jolle sanotaan "pysy vaan siinä", "ei sun tarvitse", "mä voin viedä sen" jne. Näin siis silloin, jos itse erehdyn tarjoutumaan tekemään jotain. Sillä eihän minulle edes ehdoteta, että voisin olla avuksi jossainn. Minua ei pyydetä osallistumaan järjestelyihin, vaikka kaikilla muilla olisi jokin pieni rooli ja osa.

Joo, minun on vähän vaikeampi toimia vieraassa paikassa tai vieraassa keittiössä. On ehkä nopeampaa, jos joku muu hoitaa. Mutta oletus siitä, etten kykenisi tai osaisi tehdä asioita, paistaa kaikista kommenteista läpi niin räikeästi, että suututtaa.

Normaalilta nuorelta aikuiselta odotetaan heidän olevan jollain tavalla avuksi esim. vanhempien luona käydessä ruuanlaitossa tai vastaavassa. Isommalla porukalla mökillä kaikki osallistuvat vähän kaikkeen. Mutta en minä. Minut istutetaan sohvaan ja jos yritänkään liikahtaa johonkin suuntaan, heti kysytään, mihin olen menossa tai mitä tekemässä. Olen passiivinen ja passattava. Vaikka tarjoutuisinkin avuksi, ei apuani oteta vastaan. Ihmiset tarkoittavat taatusti hyvää ja haluavat tehdä minulle asiat helpoksi. Seurauksena tunnen itseni lähinnä toisen luokan kansalaiseksi, kun en edes saa osallistua mihinkään.

Sain viikko sitten eräästä tapahtumasta kyydin kotiin ihmiseltä, jota en ollut aiemmin tavannut. Hän kuskasi toisenkin tyypin Kallioon. Sanoin, että minut voi tipauttaa missä vaan siinä jossain Kallion ympäristössä, kunhan siihen suuntaan pääsen. "Ei, kyllä mä sut ihan kotiin asti vien." Ok, ihan ystävällistä. Mutta miksi sitä toista tyyppiä ei väkisin viety kotiovelle, vaan sille riitti joku kohta Kalliosta? Myös kuskille riitti se. Minut hän välttämättä halusi viedä kotiin saakka, vaikka useampaan kertaan sanoin, että vähempikin riittää.

Joudun jatkuvasti selittämään, että kyllä minä ihan oikeasti osaan ja pystyn. Ihan pienissäkin asioissa, lähtien leivän voitelemisesta. Minun täytyy koko ajan todistella kaikkea. Se on raskasta ja rasittavaa. En ihmettele tippaakaan, että jotkut ihmiset mahdollisesti haluavat pyöriä lähinnä vammaispiireissä, kun vammattomien keskuudessa vakuuttamisen taakka on painava.

On aika perseestä olla riippuvainen muista, tuntea itsensä vain autettavaksi objektiksi ja huomata, kuinka jokaista tekemistä katsotaan vamman kautta. Pienistäkin ”saavutuksista” ylistetään, kuumasta teekupista varoitetaan useampaan kertaan (en minä nyt ihan tyhmä ole), normaaleja arjen asioita kummastellaan ja mihinkään ei saa liikkua ilman huolehtivia kommentteja ja tukevia käsiä. Ei edes pimeässä saunassa, jossa minähän olen vahvimmillani, kun ei se pimeys haittaa tippaakaan.

On ihan kivaa silloin tällöin olla Elävänä kirjana tai kokemuskoulutttajana ja vastata kaikkiin kummallisiinkin kysymyksiin arjestani ja vammastani. Mutta joskus haluaisin ihan oikeasti tuntea itseni vaan normaaliksi ja tasaveroiseksi ihmiseksi. Oikeastaan kirjana tai kouluttajana, kun olen tilanteessa ”yläpuolella”, koen olevani enemmän normaali kuin sukujuhlissa, joissa minut on jo valmiiksi alennettu yksikseni sinne avuttomien kastiin.

Kontrasti on iso. Torstaina alkaa Tampereella apuvälinemessut, joilla olen kolme päivää tarjoilemassa pimeässä kahvilassa. Siellä minä teen kaikkea sitä, mihin en yleensä saa osallistua, vaikka kuinka tarjoudun. Siellä asiakkaat ovat – monet ensimmäistä kertaa elämässään – yhtäkkiä täysin sokeita. Mutta en minä silti heille jankuta, että se kahvi/tee on kuumaa. kyllä ne itsekin sellaisen tajuavat.

11 kommenttia:

Dårka™ kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ronja kirjoitti...

Niin. Vaikea tuohon on mitään sanoa. Ehkä vielä nostankin haloon. Tai ehkä tämä kirjoitus päätyy kaikkien sukulaisteni silmiin, eikä mitään tarvitsekaan tehdä. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Itsekkäitähän ihmiset ovat, ei se mikään yllätys ole.

Jos sokea polttaa kätensä kuumaan teehen koska ei tiennyt kunnolla missä se on tms tuntee teen antaja joko itsensä syylliseksi tai että muut ympärillä olevat katsovat häntä pahasti koska hän ei "huomioinut" tätä sokeaa.

Sama ilmiö näkyy jos toiset katsovat että "siinä se teettää töitä toisella joka joutuu 'kärsimään' siitä ettei näe."

Varmaankaan moni joka ei sokea ole tai sellaisia tunne ei ajattele että sokealle sokeana olo ei ole mitään erityistä, vaan näkevät sen verraten "jos minulta nyt vietäisiin näkö" eli sinne menisi lukutaito ja kaikki se mihin on tottunut, edessä olisi vain pimeä maailma. Masentavan kuuloista eikö? Tilannetta kai voisi verrata kärjistäen siihen miltä sokea ajattelisi kuulon menettämisen tuntuvan.

Ja antaahan toisen auttaminen hyvän mielen, ja tässä tapauksessa kai myös pyhimysmäisen olon, vähän kuin olisi jonkinlainen Laupias Samarialainen.

Olo kuin pahimmallakin kyynikolla :/


Ronja kirjoitti...

Niin, toisen pöksyihin asettuminen ei ole helppoa. Ja vaikka koetan siitä tehdä ihmisille edes aavistuksen helpompaa kertomalla elämästäni ja toimintatavoistani, olisi ihan kiva, jos minun kanssani puhuttaisiin jostain muustakin kuin siitä, muistanko värit tai kuka minua kotona auttaa.

Pirkko-Leena Toikka kirjoitti...

Hirveen hyvä teksti. Tiukka!

Pörrö kirjoitti...

Kaveri linkitti tänne ja jäin miettimään tätä. Olen itse kädentaitoalalla ja mulle näkeminen on ihan mielettömän iso osa mun ammattiani ja tekemistäni. Kuitenkin mä olen ensisijaisesti kinesteettinen ihminen. Mä luulen, että olen itse niitä ihmisiä, jotka varmaan ainakin vieraamman kohdalla omista lähtökohdistaan johtuen passaisi vähän ylikin. En mä ehkä kuitenkaan oleta, ettei ihmiset osaa - silti mulle iskee joku ihme suojeluvaisto monenlaisissakin tilanteissa koska vertaan itseeni. Mähän olisin aivan hukassa jos yhtäkkiä näkö menisi. Kaverini on tuolissa ja kahviloissa rullailee sujuvasti muiden tuolien välistä, mä taas aina törmäilen ja sählään. Silti on hiton vaikea pitää näppinsä sen kahvoista irti, koska mun sisäinen koodi sanoo, että olisi kohteliasta ja huomaavaista auttaa. Mä luulen, että muhun ainakin on sisäänkirjoitettu sellainen luulo, että jos en auta, pelkään toisen luulevan etten mä huomaa toisen ongelmia tai välitä.

Ja kuten kaveri joskus sanoi: jos me mennään yhdessä lenkille, hän rullaten ja mä kävellen, olis aika outoa kummankaan kehua toista reippaudesta. Tästä on nyt vuosia aikaa, mutta vieläkin kirveltää se, miten tyhmästi sitä on tota ennen saattanut tostakin asiasta sanoa...

No, oppimaan tänne on tultu. Kiitos tekstistäsi, pisti ajattelemaan.


Ronja kirjoitti...

Pörrö: Ensimmäisenä haluan sanoa, että kädentaitoalalla pystyy toimimaan ihan hyvin myös ilman näköä. ;)

Oikeasti halusin kommentoida sitä, miten tämä asia on tosiaan sovellettavissa melkeinpä kaikkiin ihmisiin, joiden toimintakyky on tavalla tai toisella alempi kuin muiden. Itsekin taatusti sorrun "yliauttamiseen", en kiistä sitä yhtään. Oppimista siis itse kullakin. Paras tapa varmaan kaikkien kohdalla olisi rohkeasti ja rehellisesti kysyä, tarvitseeko apua. Sekin tosin alkaa vähän pänniä, jos sitä joka välissä hoetaan. Voisi myös luottaa ihmisten itsensä kertovan, kun apua kaipaavat.

Mutta ehkä siksi, että omakohtaisesti tiedän valitettavan hyvin, miltä tuntuu, kun osaamista aliarvioidaan tai muuten vaan passataaan turhaan (minullekin muutamat ovat sanoneet, että "en mä epäile, ettetkö sä itekin osaisi, mutta..."), minun tekee pahaa myös katsella vanhempia, jotka eivät luota ihan terveiden lastensa taitoihin tai arviointikykyyn about missään. Mutta eiväthän ne lapset ikinä edes opi, jos aina kaikki tehdään puolesta, ja sitten sitä apua tarvitaankin.

Minna kirjoitti...

Itse olen näkövammaisena törmännyt joskus (onneksi tosi harvoin kuitenkin) sellaiseen, että kun joku minulle tuntematon ihminen ei tiedä näkövammaisista ja meidän tavoistamme toimia eri asioissa mitään, hän ei tosiaan edes usko minun pystyvän juuri mihinkään. Kun kerron, kuinka asiat teen ja sanon kykeneväni, toinen onkin sitä mieltä, etten oikeasti pysty. Että yliarvioin omat kykyni ja suoriutumisen erilaisiin asioihin ja puhun ihan huvikseni. Kun onhan se kertakaikkiaan sula mahdottomuus, että asun yksin, käyn kaupassa, siivoan, laitan ruokaa jne, ja harrastan monenlaisia juttuja ja olen monessa mukana kuten muutkin, ei se ole mitenkään mahdollista kun en näe kuten muut. Sellainen asenne on raivostuttavaa, ja pyrinkin vain poistumaan paikalta ja jättämään sellaiset ihmiset taakseni. Kyllä siihen pitäisi voida luottaa, mitä kerron - itsehän tiedän parhaiten mitä teen ja omat rajani, eikä minulla ole minkäänlaista tarvetta väittää pystyväni asioihin, mitkä eivät oikeasti onnistu, esimerkkinä vaikkapa autolla ajaminen. Onneksi kuitenkin suurin osa ihmisistä ovat ihan fiksuja siinä mielessä, että kun avaan heille tilannettani, he eivät sitä vähättele. Apuahan moni tarjoaa ja auttavat usein vaikkei tarvitsisikaan. Jos tiedän, että seurassani on ihminen, jolle olen ensimmäinen näkövammainen jonka kanssa hän viettää aikaa, ymmärrän että tilanne voi olla hieman erikoinen. Ystäväni, perheeni ja muut tutummat henkilöt kyllä tietävät mihin pystyn eivätkä toimi eri tavalla kuin näkevienkään seurassa. Osa jopa sanoo, etteivät edes muista aina etten näe normaalisti, kun ollaan tutuissa ympäristöissä joissa toimin ihan tavallisesti. Mutta tosiaan ihmisten ylivarovaisuus välillä ärsyttää, jos toinen koko ajan suurinpiirtein tarkkailee jokaista askeltani ja sydän kurkussa pelkää, etten vain kaatuisi tai satuttaisi itseäni, tai luulevat vaikkapa että poltan sormeni kuumaan teekuppiin tai hellalle ruokaa laittaessani, ja siksi yrittävät estellä minua toimimasta tilanteissa, joita en itse koe ollenkaan hankalina. Eiväthän he varmasti mitään pahaa tarkoita, mutta joskus voisivat ehkä miettiä, tai vaikka ihan reippaasti kysyä kuinka asiat oikeasti ovat. Aina toivonkin, että ihmiset uskaltavat avata suunsa, jos jokin mietityttää, niin ne asiat selviävät parhaiten :) Ja olisi hyvä aina muistaa se, että syntymästään asti näkövammainen, tai muuten jo kauan näkövammaisena / sokeana olleen ihmisen tilanne on aivan eri asia kuin se, jos yht'äkkiä menisi näkö. Näkevät ihmiset monesti vertaavat meidän tilannettamme siihen, että "Jos mulla menisi näkö, niin en varmasti pystyisi..." tai "En mä suoriutuisi tuosta silmät sidottuina". Kyllä hekin taatusti ajan kanssa tottuisivat ja oppisivat toimimaan ilman silmiä, jos olisi pakko. Sitten on ne muut aistit, ja opitaan muut keinot hoidella asioita.

Pörrö kirjoitti...

Hirveän mielenkiintoista ja avartavaa tämä keskustelu!

Mä oon kyllä opettanut paljonkin eri tavoin loukkaantuneita / vammautuneita / fyysisiä rajoituksia omaavia ihmisiä. Niissä tilanteissa sitä oikeasti osaakin olla vähän vähemmän törppö koska yleensä on ne vastauksetkin jo valmiina siitä, mitä voi tehdä toisin tai mitä pitää varoa kun muovailee rajallisella kapasiteetilla asioita. Esim. millainen kipu käsissä on haitallista ja millainen vaan rasitusta. Ja se luottamus siihen, että ihminen oppii opettelemalla. Mutta sitten taas toisissa, etenkin nopeasti eteen tulevissa tilanteissa, sitä iskee primitiivisempi holhoava ja suojeleva moodi päälle helposti jos ei ole itse skarppina.

Kaikkeen tottuu. Mulla on keinonilkka vasurissa nuoruudessa sattuneen auto-onnettomuuden takia. Suurimman osan aikaa unohdan sen, vaikka se toki rajoittaa joitain nosto-asentoja sekä estää juoksemasta koska kiinnityskohta ei kestä sitä tärinää. Kun se ei näy päällepäin eikä vaivaa, en itsekään muista koko asiaa enää muulloin kuin silloin, kun jalka jää jumiin väärään asentoon ja pitää ravistella nilkka normaaliasentoon. Uskoisin, että kaikenlaisen kans oppii elämään. Varmaan itsekin oppisin elämään sokeana jos pakko olisi. Mutta kun se on itselle yksi painajaisten aihe, niin siinä on ehkä vähän asennetta sitten kohtaamisissa näköongelmaisten kanssa. Enkä ois taas tätäkään ehkä tunnistanut itsessäni ennen kuin olisin peeloillut jonkun ihmisen kanssa. Kiitos internetin ja tän keskustelun oon ehkä vähän valmiimpi siinä tilanteessa, kun seuraavan kerran tulee joku sokea vastaan. Osaan ehkä olla vähän vähemmän ärsyttävä ja vähän enemmän ihminen ;) Toivottavasti.

Sallamarja kirjoitti...

Voi Ronja sä olet niin mielettömän inspiroiva ihminen! Ihan älyttömän hieno teksti, jäin muistelemaan kaikkia äidin kertomia juttuja susta ja meidän lyhkäisiä tapaamisia - ei voi sanoa kuin vau että miten jollain riittää voimaa noin ihmeellisen paljon!

Anonyymi kirjoitti...

Saman olen itse havainnut vammaispartion kautta, pyörätuolissa oleva on aina se joka ei tee mitään tai hänen pyörätuolinsa/sylinsä on korkeintaan se paikka mihin avustaja tai satunnainen työntäjä ripustaa kassinsa. Itse olen avustajana yrittänyt päästä tuosta holhouksesta pois ja siirtää päätösvallan sille toiselle mutta raja sen välillä auttaako vai ei on niin häilyvä. Kun aina se toinen ei viitsisi olla pyytämässäkään apua vaan haluaisi että toinen tajuaisi että nyt on sun apusi tarpeen, työnnä tuoli kynnyksen yli jotta matka jatkuu. Ja aina ei voi siirtää vastuuta avustettavallekaan, esimerkiksi siitä laitetaanko vaippa vai ei. Tottahan erittäin vaikeavammaisen olisi hyvä päättää sellaisesta mutta jos osaa päätöksen tehdä, eikö sitä pitäisi kuunnella? Mutta mihin rajaan saakka?
Tulkkiopiskelijana olen myös saanut olla puolustamassa kuuroja ja kuulovammaisia jo jonkin aikaa, eivät he edes koe olevansa vammaisia koska elävät niin normaalia elämää. Jossain paikoin tapaa jopa ajatusta että kuulevat ovat niin sanotusti viittomavammaisia, heiltähän puuttuu jokin mikä kuuroilla on, viittomakieli. Vai onko eroa siinä, kun kuuleva yrittää keskustella kuuron kanssa tai toisen kuulevan kanssa paksun lasin läpi? Tilanne on täysin sama.